Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana
alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten
historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi
vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan
ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän
itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi
käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja
tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan
kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se
enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta
vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti
levisi köyhälistön keskuudessa.
Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien
kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja
Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta
vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti
hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi
Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena
syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden
johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845
palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen
etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä
vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului
ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa
vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas
ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä
vainusivat.
Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in
persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan
valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili
mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi
kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista,
etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin
kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille
vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet
kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia
vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys
maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia
anarkismin enteitä.[204]
Seuraavan vuoden alussa -- tammikuussa -- kirjoittaa Mérimée, että koko
kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska
vaistomaisesti pelkää vallankumousta; -- -- te voitte arvata, mistä
päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo
suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja
kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja
nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän
odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile,
että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät
hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut
neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?"
sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan
leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.
Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen
tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei
auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén
pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä
totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati
täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p.
helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin
oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n
vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja
väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset
toistaiseksi käteensä.
Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli
silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu
kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia
valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän
jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään
vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo
ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa
osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä
kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua
asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja
ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch
republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]
Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti,
että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että
alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun
hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta,
joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki
turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten
on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä
ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista.
"A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207]
Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen
lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta.
Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren
uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain
satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään
mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est
accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa,
ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita;
siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä
ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota
alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen
tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la
capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein
maassa".
Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla
koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin
että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää
periaatetta _omnia pro populo, nihil per populum_ ei myöskään enää
noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta.
Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi
liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin
viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten
välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi,
yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi
ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer
de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et
pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai
toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja
Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J.
Janin.[208]
Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée
muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo
kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin
muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni,
miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani".
Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä
mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän
näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna
näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän
myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä
tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin
pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen
tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta,
sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä
kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan.
"Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa
kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten
minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain
keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä -- Intiaan
laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan
anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on
seikka sama."[210]
Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä
erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa
toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo
Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset
taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden
1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka
oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten
tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan
täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun
näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka
huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut
olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden
nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä
kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä
etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän
yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä
mies?" kysyy hän lopuksi.
Maaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä
tiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä
kalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset
olivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin
ja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja
pelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään,
niin että "tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du
caractère français", lausuu hän ankarana tuomionsa.
Väliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan
eduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella
melulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi
edustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä.
Miehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa
tricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin
näytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta
toukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen
yrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana
hajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. "Minun
pataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta
ansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten
kengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan
katupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä
mullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin
hauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä".
"Tuntemattomalle" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että
kaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. "Olen
saanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti
huvittaneet", lisää hän lopuksi. -- -- "Muuten on tilamme vallan
samanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella,
että vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä
sentään ole Napoleonia", kirjoittaa hän espanjalaiselle
ystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut
nykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen,
jonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle
hallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun
eduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan
ohjaksiin käsiksi.
Muitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian
esimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden "40:n
kuolemattoman", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut
julkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään
luullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä
muistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta
sitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta
kumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi.
Augustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii
häntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä
enempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan
ilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko
hänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa
ilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin
Ampère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti
akateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin
seuraavissa lauseissa: "Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne,
vous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué
en même temps les exagérations et les témérités de leur école", sekä
"on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son
soleil", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen
vertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka "avec la
patience et la sagacité d'antiquaire" tarkoittivat saada selville
"toutes les sources du beau". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu
hänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle
tasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut
Ranskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen
Euroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja
osottaa siinä nuo kaksi sanaa: "Ordre et liberté".[213]
Tämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme,
ettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai
ajatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa
tapauksissa oli ainoa pelastus -- Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria
-- ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä
"a staunch republican".[214]
Historiasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta
kaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen
myötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys
päivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä.
Tällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen
suojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali
Cavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase
kädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena.
"Tuntemattomalle" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m.
seuraavaa: "Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan
jälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään
nähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen
sitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En
tiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä
raakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. -- -- Olemme
sangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen". Sitten
kertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja
kysyy: "ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että
huilaamme suoraan h----ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle
taistelemaan" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä
kirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle
pitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin
nähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä
pöyristyttää. "Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia
sankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee
loihtia. -- -- Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja
raakuuden vuorottaisia purkauksia". Hänen mielestään ovat "nuo kirotut
sanomalehdet" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on
periaatteena hänen teoksessaan. "Chronique du règne de Charles IX"
vilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:
"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan
päivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta
sanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan".[216]
Ollessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän
sieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui
koko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää,
jota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai
tyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan
kylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli
mukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin
velvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui,
ettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä
v. 1847 puuhasi hän tarkastusmatkaa Algeriaan, missä ranskalaiset
sotamiehet armotta turmelivat vanhoja roomalaisten ja araapialaisten
muistomerkkejä. Matkasta, jonka piti tapahtua vielä samana vuonna
yhdessä kreivi de Laborden[218] kanssa, ei kuitenkaan erityisistä
syistä tullut silloin mitään. Se lykättiin seuraavaan vuoteen, jolloin
taas valtiolliset tapahtumat tekivät sen tyhjäksi.
Mérimée oli oikeassa ennustaessaan "tuntemattomalle" heinäkuun alussa,
että "Paris sera tranquille pour un assez longtemps". Hän näkyy
päättäneen tyytyä kohtaloonsa, varsinkin kun hän itsekin sai pitää
paikkansa.[219] Ei se hänestä mieluinen luultavasti ollut, mutta mielet
olivat väsyneitä myrskyn jälkeen ja halusivat rauhaa. "Que voulez-vous!
c'est le régime actuel et il faut s'y habituer" sanoo hän taaskin
fatalistiseen tapaansa. Viikkoa myöhemmin vakuuttaa hän niinikään
samaiselle ystävättärelleen viettävänsä "niin rauhallisia päiviä kuin
vain voi ajatella tai paremminkin toivoa -- tasavallan aikana".[220]
Kuuluisa muistopäivä, 14:s päivä heinäkuuta, meni myöskin kaikessa
rauhassa ja hänen mielestään rauhan takeet yhä kasvavat, huolimatta
muutamain pahanilkisten ennustuksista. Elokuun 5:nä päivänä tapahtui
tosin muutaman pommin räjähdys Thiers'in akkunan alla, mutta ketään ei
se vahingoittanut. Kaikissa tapauksissa se ilmaisi, ettei kaikki vielä
ollut niinkuin haluttiin ja ajan ilmiö oli tavallaan sekin, että
kaduilla jo silloin tällöin kuultiin huutoja "vive le roi!" Omasta
puolestaan ei Mérimée usko uutta kapinaa mahdolliseksi. Tasavalta on
hänestä kuitenkin "un peu plus poltronne que la monarchie" ja ylipäänsä
on asiain tila sangen sekava. "Elle ressemble comme deux gouttes d'eau
à celle de Rome pendant la conjuration de Catilina. Seulement, il n'y a
pas de Cicéron".[221] kirjoittaa hän 20 p. elokuuta arvellen muuten,
ettei siitä hyvä seuraa. Hän näkee kaikki harmaassa valaistuksessa,
mutta "c'est la couleur la plus gaie que comporte la République".
Mies, jota Mérimée toivoi epäjärjestyksen ja sekavien olojen
selvittäjäksi ja, sanokaamme se suoraan, monarkkiian palauttajaksi, ei
ollut kovinkaan kaukana. Jännityksellä seurasi hän olojen kehitystä
Ranskassa ja hänen hyvät ystävänsä pitivät kyllä huolen siitä, että
hänellä aina oli luotettavimmat ja vereksimmät tiedot kansan
mielipiteistä. Hän odotti van otollista hetkeä ja sepä ei kauan enää
viivytellytkään. Tällä kertaa ei Mérimée kuitenkaan näytä olleen yhtä
selvänäköinen kuin tavallisesti. Siinä pienessä orleanistisessa
piirissä, jossa hän enimmäkseen seurusteli, oli hän aina kuullut muiden
nauravan ja itsekin nauranut Strassburgin ja Boulognen onnettomalle
vehkeilijälle. Vielä 16 p. lokakuuta, jolloin Louis Napoleon jo oli
istunut kuukauden päivät kansan kutsumana edusmiehenä Ranskan
eduskunnassa ja jolloin häntä usealta taholta jo ehdotettiin
edustajakamarin presidentiksi, kirjoittaa Mérimée ystävälleen
Stapferille, että ainakin Elsassissa ollaan levollisia eikä huolita
Louis Napoleonista.[222] Kun presidentin vaali sitten 10 p. joulukuuta
tapahtui ja Ranskan kansa Cavaignacin, Ledru-Rollin'in y.m. suureksi
hämmästykseksi kutsui eduskuntansa etunenään tuon samaisen vehkeilijän,
on Mérimée kuin puusta pudonnut. Kaikki ovat kummissaan, mutta valittu
itse "est le seul que son élection n'ait pas surpris" kirjoittaa hän.
Ihmiset ovat sangen uteliaita näkemään, miten hän aikoo uudessa
asemassaan menetellä ja Mérimée lausuu jonkunlaisella mielihyvällä,
että uusi presidentti "hämmästyttää kaikkia, jotka häntä lähestyvät,
sellaisella itsetietoisuuden katsannolla, joka on erikoista laillisille
hallitsijoille."[223] Ja ikäänkuin hänen silmänsä nyt olisivat
avautuneet ja hän jo olisi aavistanut presidentin aikeet lausuu hän
eduskunnasta ankaria sanoja arvellen, että "je ne crois pas qu'il
faille en venir à un coup d'État pour en délivrer le pays."
"Coup d'État" se kuitenkin seurasi, vaikka kamppailua eduskunnan ja
Louis Napoleonin välillä kestikin kokonaista kaksi vuotta. Muuten
puuttuu meiltä täydellisempiä tietoja siitä, mitä hän Louis Napoleonin
presidenttinä olosta ja yhä karttuvasta vallasta oikeastaan ajatteli,
kaikki hänen kirjeenvaihtonsa ovat näet tältä ajalta aivan
vaillinaisia. Hän näyttää asettuneen vallan odottavalle kannalle,
vaikka edellisestä jo tunnemme, etteivät hänen tunteensa juuri olleet
eduskunnan puolella. Ainoat tiedot mitä meillä on hänen valtiollisista
mielipiteistään vuodesta 1849 aina joulukuun 21 päivään 1851, löytyvät
eräässä hänen yksityisessä kirjeessään akateemikko Auguste Le
Prévost'lle, missä hän m.m. lakoonisesti lausuu: -- -- "Rien de nouveau
de ce pays-ci. On y devient plus bête de jour en jour. La politique est
toujours déplorable",[224] sekä parissa kirjeessä kreivinna Montijolle,
jolle hän elokuussa 1850 kirjoittaa jotenkin halveksien Louis
Napoleonista, "meidän presidenttiraukastamme", joka maaseudulla on
tyytymättömyydellä vastaanotettu ja joka erottamalla virastaan kenraali
Changarnier'n on "vasemmalla kädellään leikannut oikean poikki", niin
että Ranskan valtakunta menee hänen mielestään taas "à tous les
diables". Seuraavan vuoden huhtikuussa on kaikki hänestä niinikään yhtä
ikävää ja rauhallista eivätkä Pariisia varmaankaan tuntisi samaksi
kaupungiksi ne, jotka sen neljä vuotta sitten näkivät. "Tämmöinen
vilkas vaihtelevaisuus asiain menossa muistuttaa oopperaa", kirjoittaa
hän ystävättärelleen Espanjassa.
Syynä siihen, ettei politiikka häntä näinä aikoina suuresti huvittanut,
oli varmaankin sen pikkumaisuus. Lienee siihen sentään vaikuttanut
sekin seikka, että hänellä näihin aikoihin oli paljo yksityisiä asioita
ajateltavana: Librin juttu, tieteelliset työt, virkamatkat ympäri maata
ja lukemattomat komiteat. Sen lisäksi, mitä edellisessä luvussa olemme
hänen toimistaan ja puuhistaan kertoneet, annamme vielä muutamia
yksityistietoja.
Niinpä pistäysi hän syksyllä 1848 Englannissa käyden m.m.
maanpakolaisen Louis Philippen luona -- arvattavasti toimituksissa --
ja tullen samalla matkalla lordi Broughamin kautta esitetyksi
kuningatar Victorialle. Seuraavana vuonna istui hän komiteassa, jonka
tehtävänä oli antaa lausunto Louvren museon uudestaan järjestämisestä
ja kesällä v. 1850 tapaamme hänet taas 3 viikkoa kestävällä
huvimatkalla Lontoon maailmannäyttelyssä, englantilaisten ystävien
luona vierailemassa ja englantilaisia oloja arvostelemassa.[225] Muuten
oli hän näinä aikoina jäsen yhteensä -- kahdeksassa eri komiteassa,
kuten hän itse ilmoittaa.[226]
Kuinka ahkerasti hän näinä vuosina opiskeli venäjää, josta hän
leikillisesti sanoo, että "peut-être cela me servira-t-il un jour à
parler aux Cosaques dans les Tuileries",[227] sen olemme jo nähneet
ylempänä. Mutta samalla kuin hän käänteli Pushkinin mainioita
novelleja, arvosteli asiantuntevaisuudella Gogolia, kirjoitti sangen
hauskan tutkimuksen espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta (à propos
History of spanish Literature by George Ticknor I-III) ja julkaisi
joukottain historiallisia ja muinaistieteellisiä esseitä
aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä,[228] valmistui häneltä myöskin
kaksi merkillisempää teosta, jotka kumpikin sietävät tulla lukijalle
lyhyesti esitetyksi.
Heinäkuun 1 p:nä v. 1850 ilmestyi näet Revue des deux Mondes'ssä
6-näytöksinen huvinäytelmä "Les deux Héritages ou Don Quichotte,
moralité à plusieurs personnages", jota kirjallisuushistorioitsijat
tuskin mainitsevatkaan, vaan joka sentään monessa suhteessa on sangen
kuvaava Mériméen luonteelle samoin kuin hänen mielipiteilleen
tasavallan aikuisesta, rappeutuneesta ylimystöstä. Mitään suurempaa
huomiota ei tämä lukunäytelmä -- sillä yhtä vähän kuin Clara Gazulin
pikkunäytelmät on tämäkin esitettäväksi aiottu -- ilmestyessään
herättänyt. Näyttää vähän siltä kuin hän, tappiostansa Théâtre
français'n näyttämöllä huolimatta, olisi tahallaan tämän tavallisista
teaatterisäännöistä poikkeavan kappaleensa julkaissut ikäänkuin
osottaakseen, ettei hän näyttämöä varten kirjoitakaan. Mutta hänen Don
Quichottestansa voisi sanoa jotenkin samaa kuin hän itse sanoo
Cervantes'in kuuluisasta ritariromaanista: "Son Don Quichotte prouve
qu'il connaissait les hommes et qu'il savait faire parler chacun de ses
personnages suivant son caractère."[229]
Siinä esitetään meille nuori pariisilainen ylimys, joka palvelee
sisäasiain ministeristössä ja koettaa rikkaita maalaisia
mielittelemällä päästä kansan edusmieheksi sekä tavoittelemalla rikasta
perijätärtä mahtavaan asemaan. Näitä tarkoituksiaan varten käyttää hän
kaikellaisia keinoja ja uhraa niille rakkauden, kunniantunnon, y.m.
jalommat tunteet. Tälle nykyaikaiselle Sancho Panzalle vastakohdaksi
asettaa tekijä Don Quichotteksi hänen rehellisen enonsa, joka pitemmän
ajan Algeriassa palveltuaan palaa Pariisiin, missä hän katkeruudella
huomaa kaikki entiset ritarilliset tavat, kunniantunnon, jopa
rakkaudenkin vallan turmeltuneen. Nuoretkin ovat käyneet rahanahnaiksi,
heille ei ole mikään pyhää, mukavuutensa vuoksi rakastelevat he
mieluummin grisettejä kuin ylhäisiä naisia ("parce qu'on ne perd pas de
temps avec elles comme avec les femmes du monde. Économie de temps,
voyez-vous!"); ivallisen mielipiteensä eduskuntaan pyrkijöistä, jotka
valitsijoita mielittelemällä pyrkivät valtaan, panee Mérimée Sancho
Panzansa (Louis de Saquevillen) suuhun: "Est-ce que les électeurs n'ont
pas été faits pour qu'on se moque d'eux! Défaites-vous donc de votre
puritanisme. Nous vivons sous un régime constitutionnel, et nous savons
remédier aux lois bêtes par d'innocents subterfuges. -- -- Autre temps,
autres moeurs!"[230]
Syksymmällä samana vuonna julkaisi Mérimée kuuluisan kirjasensa v. 1842
kuolleesta ystävävainajastaan Henri Beylestä. Tämä kirjallinen
kuriositeetti, jota painettiin ainoastaan 25 kappaletta, ilmestyi
nimellä: "H. B. -- Offert par les éditeurs à M..."[231] ja on se
omituinen m.m. siitä, ettei siinä mainita puheina olevain henkilöiden
nimiäkään. Tourneux on kertonut tämän suurta huomiota ja melua
herättäneen broshyyrin vaiheet perin tarkasti ja omituiset ne näkyvät
olleenkin.[232] Tekijänsä tietämättä otettiin siitä moneen kertaan
pieniä painoksia, jotka sitten kiertelivät kädestä käteen hämmästyttäen
ihmisiä kaikellaisilla rohkeilla jutuilla ja arvosteluilla Beylestä,
Napoleonista ja hänen upseereistaan, pyhästä Johanneksesta, jopa itse
Jeesuksesta ja Jumalastakin. Mérimée sanoo siitä itse eräässä
kirjeessä, että se "on kerrassaan käsittämätön sille, joka ei tuntenut
perin pohjin Beyleä", ja että hän on jaellut sitä 16 kpl Beylen
ystäville sekä polttanut loput.[233] Kaikissa tapauksissa tuli tämä
kirjanen ennen pitkää julkisen arvostelun alaiseksi ja sai se silloin
ankaria sanoja Le Correspondant'in uskonnolliselta arvostelijalta
Armand de Pontmartin'iltä, kirjailija Maxime du Camp'ilta[234] ja
varsinkin sanomalehtimies Eugène Pelletan'ilta, joka eräässä kiivaassa
kirjoituksessa huomautti, että tekijä on tehnyt itsensä syypääksi
siveellisyysrikokseen, joka on "prévu par le Code pénal et puni des
travaux forcés à perpétuité".[235]
Tämä "débauche d'athéisme", (Pontmartin) on kyllä otettu siihen
kokoelmaan, jonka kustantaja Michel Lévy kirjailijan kuoleman jälkeen
julkaisi nimellä "Portraits historiques et littéraires", mutta kaikki
höysteisimmät paikat ovat siitä pyyhityt pois. Olen teokseni alussa jo
huomauttanut ystävyydestä Beylen ja Mériméen välillä samoin kuin siitä
merkityksestä ja vaikutuksesta, joka edellisellä on jälkimäisen
kirjalliseen tuotantoon, luonteeseen ja näkökantoihin ollut. Koska
myöhemmin tulen laveammin käsittelemään Mériméen teoksia ja tekemään
selkoa hänen filosoofisista ja taiteellisista periaatteistaan, jotka
monessa suhteessa näyttävät mielestäni todistavan hengenheimolaisuutta
ystävävainajan mielipiteiden kanssa, en nytkään aio enemmän viipyä
tässä muuten sangen huvittavassa kirjasessa, vaan tyydyn siteeraamaan
sieltä yhden ainoan kohdan, joka sekin osottaa, kuinka tarkka silmä
Mériméellä oli näkemään tulevaisuuden hämäryyteen. "Je m'imagine --
sanoo hän -- que quelque critique du XX:e siècle découvrira les livres
de Beyle dans le fatras de la littérature du XIX:e, et qu'il
leur rendra la justice qu'ils n'ont pas trouvée auprès des
contemporains".[236]
Jokainen ken vähänkään lienee seurannut uudempaa kirjallisuushistoriaa
ja tutustunut Ranskan etevimpäin arvostelijain teoksiin, tietää myöskin
kuinka huomattuun asemaan he kaikki ovat Henri Beylen (Stendhalin)
asettaneet.[237] 19:s vuosisata ei siis ole ehtinyt päättyäkään
ennenkuin Mériméen luulo jo on täydellisesti toteutunut.
Vielä on minun mainittava pari pientä nekroloogia, jotka Mérimée
kirjoitti v. 1851 Revue des deux Mondes'een, toisen (helmikuussa)
kirjailija Théodore Leclercq'istä (k. 15 p. helmik. 1851) toisen
(elokuussa) Revuen 28 vuotiaasta, tapaturmaisesti kuolleesta
arvostelijasta Alexis de Valon'ista (k. 20 p. elok.). Molemmat huokuvat
mitä lämpimintä ystävyyttä ja kuvaavat kukin osaltaan Mériméen
ritarillista luonnetta. Jälkimäisessä kiittää hän etupäässä terävän
arvostelijan itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä, edellisessä luonteen
hyvyyttä, iloisuutta ja häveliäisyyttä sekä kirjailijan lahjoja.
Leclercqistä puhuessaan ei hän myöskään malta olla sivumennen
koskettelematta valtiollisia oloja. "On commence à savoir ce que c'est
la haine en France. La politique nous a fait ce présent", sanoo hän
ensin; sitten siteeraa hän Paul Courier'n arvostelua ranskalaisista,
jotka muka ovat "un peuple de valets" ja antaa kiitoksensa Leclercqille
siitä, että tämä teoksessaan "Esprit de servitude" on ivaillut "ce vice
du Français, tantôt courtisan de Louis XIV, tantôt flatteur du peuple
souverain".[238]
Puuhatessaan näin kirjallisissa toimissa, vieraillessaan kesällä 1851
uudelleen Lontoossa, missä hänelle jo oli karttunut lukuisa
ystäväjoukko ylimyksellisissä ja kirjallisissa piireissä[239] sekä
huvitellessaan itseänsä Pariisin salongeissa,[240] ei Mérimée ehkä
huomannutkaan kuinka "peuple souverain" vähitellen oli liittynyt
presidenttiinsä, joka maaseuduilla matkustaessaan jo "prononçait des
discours de souverain", ja kuinka hän ministeristöjä vaihtelemalla oli
vihdoin saanut mieluisensa tuen taistelussaan eduskuntaa vastaan.
Marraskuussa oli tämä eripuraisuus presidentin ja kamarin välillä jo
kehittynyt niin ankaraksi, ettei minkäänlainen sovinnollinen työ enää
näyttänyt mahdolliselta. Muuta ei voinut seurata kuin joko eduskunnan
hajoitus tai presidentin lähettäminen Vincennes'een.[241] Huhuja
valtiokeikauksesta liikkuikin jo ilmassa, mutta harva lienee arvannut,
että se niin lähellä oli ja että se niin helposti oli käyvä päinsä.
Suurin ansio tästä näyttää uusimman historiantutkimuksen mukaan tulevan
kreivi Mornylle, joka heti eduskunnan jäseneksi tultuaan oli
kallistunut presidentin puolelle ja asiain kireälle jouduttua ottanut
sotaministerin, kreivi Saint-Arnaud'n ja poliisipäällikkö Maupas'n
avulla järjestääksensä koko sen näytelmän, joka joulukuun 2 p:nä
näyteltiin ja joka onnistuneena teki valtiorikoksesta ainoastaan
valtiokeikauksen. Tässä ei ole paikka ruveta tekemään selkoa eri
tavalla tuomitusta tapahtumasta, johon, vaikka se olikin kreivi Mornyn
toimeenpanema, Louis Napoleon kaikissa tapauksissa antoi suostumuksensa
siten rikkoen juhlallisesti vannomansa valan "Jumalan ja Ranskan kansan
edessä pysyä aina uskollisena kansanvaltaiselle tasavallalle ja
puolustaa perustuslakia". Tahdon vain etupäässä muutamilla otteilla
Mériméen tämänaikuisista kirjeistä osottaa, mitä hän asiain menosta
arveli ja millä tunteilla hän näki tasavallan jälleen muuttuvan
monarkkiiaksi.
Mirecourt sanoo, ettei Mérimée ollut tasavallan ystävä.[242]
Edellisestä näemme hänen olevan oikeassa. Louis Fagan taas väittää
lisäksi, että Mérimée oli kaikkia vallankumouksia vastaan eikä
suinkaan kuulunut bonapartelaisiin.[243] Se mitä hän ylempänä
"presidenttiraukasta", lausuu, osottaa luullakseni kyllin selvään,
ettei hän kovin suuria tältä taholta odottanut. Oliko hän kuullut jo
siihen aikaan kulkevia huhuja Louis Napoleonin syntymästä,[244]
huhuja, jotka muudan nykyaikainen historiantutkija autentisilla
todistuskappaleilla osottaa tosiksi,[245] sitä en tiedä, mutta kaikissa
tapauksissa oli tämä suuren Napoleonin jälkeläinen hänestä hiukan
epäiltävää laatua. Ylimysmielinen oli Mérimée sydämmeltään ja
tavoiltaan täydellisesti ja, kuten Augustin Filon sattuvasti sanoo "il
était plus impérialiste que l'empereur".[246] Se on käsitettävä niin,
että hän ei hyväksynyt edes sitä kansanvaltaiseen suuntaan
kallistumista, joka Louis Napoleonissa myöhemmin on huomattavissa yhtä
vähän kuin hänen vetoamistansa "yleiseen äänestykseen" niin hyvin
presidentin vaalissa joulukuun 20 p. v. 1851 kuin "keisarivaalissa"
seuraavana vuonna joulukuun 2 päivänä.
Ettei taistelu presidentin ja eduskunnan välillä voinut enää kauan
kestää, sen käsitti Mérimée vallan hyvin. Senpä tähden hän ei niin
paljon kummastellutkaan Louis Napoleonin lakivastaista tekoa. Hän
myöntää tosin eräässä kirjeessä, että "il y a de quoi être de mauvaise
humeur, c'est vrai", ja että "quelques sous-préfets ont trouvé que la
répression a été trop prompte" ja sanoo kuulleensa mukana olleilta
kohtauksia, jotka luulisi 14:llä vuosisadalla tapahtuneiksi.
Mutta kaikki tämä on hänestä kuitenkin "bien nécessaire".[247]
"Tuntemattomalle" kirjoittaa hän joulukuun 2:n päivän illalla jotenkin
välinpitämättömästi: "Minusta näyttää kuin taisteltaisiin ratkaisevaa
taistelua, saas nähdä, kuka siinä voittaa? Jos presidentti joutuu
tappiolle, antanevat meidän sankarilliset edusmiehemme paikan
Ledru-Rollin'ille". Seuraavana päivänä taas samalle; "Quoi qu'il en
soit, nous venons de tourner un récif et nous voguons vers l'inconnu".
Ystävällensä Aug. Le Prévost'lle antaa hän äsken mainitsemassani
kirjeessä tarkan selityksen tuon merkillisen päivän tapahtumista ja
tuntuu hän minusta tässä käyttävän liian kevyttä kieltä ottelusta,
jonka uhreina virallisen Moniteur'in mukaan 380 henkeä (m.m. edusmies
Baudin) heitti henkensä, useita satoja pidettiin vankeudessa ja 88
edusmiestä (m.m. Thiers, Hugo, Rémusat, Quinet, Girardin ja David
d'Angers) ajettiin maanpakoon. Hän päivittelee, että "les gens les plus
philosophes et les plus étrangers autrefois à toute exagération tombent
aujourd'hui dans le ton déclamatoire sans s'en apercevoir". Hänen
mielestään "la bataille fut peu de chose" ja "de part et d'autre on a
joué la comédie". "_All the world is a stage_, a dit Shakespeare",
jatkaa hän edelleen: "C'est surtout vrai en France. L'un a fait le
simulacre de découvrir sa poitrine et de l'offrir aux poignards
(Dupin?), l'autre a joué pour quarante huit heures le rôle de prince du
moyen âge (Louis Napoléon)". Edusmiesten protestikulku 3 p. joulukuuta,
josta Hugo antaa niin innokkaan kuvauksen, näyttää Mériméehen tehneen
melkein naurettavan vaikutuksen päättäen seuraavista sanoista: "Notre
exprésident conduisait la bande. Il était fort simple et fort calme...
D'autres suivaient, se drapant plus ou moins dans leurs paletots.
Quelquesuns fumaient, ce qui manquaient de dignité. Berryer --
legitimistien johtaja -- a commancé par crier: vive la république! ce
qui fait rire. Le respectable public assistant à la procession était
fort partagé. Les uns trouvaient la chose comique, d'autres tragique;
quelques autres, mal élevés, disaient dans un style aussi peu
parlementaire qu'académique: enfoncez les 25 francs!"[248]
On tahdottu eräältä taholta väittää, että Mérimée muka olisi ollut yksi
niitä harvoja, jotka ennakolta tiesivät Louis Napoleonin miettivän
valtiokeikausta ja kannattivat sitä; mutta tämä juttu on siksi joutava,
ettei edes Victor Hugokaan. joka tästä mainitsee ja joka totisesti ei
ole säästänyt väriä mustentaakseen Mériméetä jälkimaailman silmissä,
ota sitä uskoakseen.[249] Väite on arvattavasti saanut alkunsa siitä,
että Mérimée ainakin jo v. 1847 oli ystävällisissä väleissä kreivi de
Mornyn kanssa, jonka rikkaat lahjat, päättävä luonne ja hieno
gentlemannin käytös häntä miellyttivät ja jolle hän sen johdosta, Hugon
sanojen mukaan, ennusti "un grand avenir".[250] Kuinka oikeassa hän
tässä oli, sen on historia meille osottanut.
Louis Napoleonille tuli Mérimée esitetyksi vasta myöhemmin, kenen
kautta, sen saamme piakkoin nähdä.
Toukokuun 1 p. 1852 oli Mériméen äiti kuollut. Samoihin aikoihin
päättyi myös eräs rakkauden suhde, jota hän 18 vuotta oli onnellisesti
ylläpitänyt ja joka oli käynyt melkeinpä avioliitoksi.[251] Heinäkuun
alkupuoliskon istui hän vankeudessa Librin jutun johdosta. Ei ole kumma
siis, että hän tunsi itsensä hiukan onnettomaksi, etenkin kun hän heti
vankeustuomion kuultuaan katsoi täytyvänsä jättää erohakemuksensa
valtioarkeoloogin virasta.[252] Sen hän tekikin jo seuraavana s.o.
27 päivänä toukokuuta, koska hänen mielestään ministerille
oikeuden päätöksen jälkeen ehkä oli epämieluista pysyttää hänet
virassa.[253] Mutta ennenkuin hän edes ehti vankeuteenkaan, sai hän
sisäasiainministeriltä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin häntä
kaikilla mokomin jäämään paikoilleen ja jonka johdosta hän kirjoittaa
Montijon kreivittärelle, että "je reste et je fais mon métier jusqu'à
nouvel ordre".[254]
Mihin hänet seuraava "uusi käsky" jo vuoden päästä oli kutsuva, sitä ei
Mérimée varmaankaan osannut aavistaakaan.