Mériméessä yhtyy harvinaisella tavalla tiedemies ja kaunokirjailija,
sen osottaa koko hänen kirjallinen toimintansa. Yhtä tunnokas kuin hän
on tutkiessaan ja punnitessaan tapahtumia ja oloja tieteilijänä, yhtä
taitava ja selvä on hän näitä samoja asioita kaunokirjallisesti
esittäessään. Ja kun hän matkustelee vaikkapa tieteellisiäkin
tarkoituksia varten, on hänessä sentään aina taiteilija valveilla, niin
että hän uusia, jännittävämpiä oloja nähtyään heti voi ne
romaanijuoneksi ryhmittää.
Senkin vuoksi rakastaa hän siis matkustuksia, että ne antavat hänelle
uusia aiheita, uusia aatteita kaunokirjalliseen tuotantoon. "Voir,
c'est avoir, dit le bohémien de Béranger. Tout voyage excite dans l'âme
d'un artiste des émotions qui se gravent dans ses souvenirs et qui
deviennent la source d'inspirations fécondes. Sans doute celui qui ne
vise qu' à rendre une nature triviale et dont l'ambition ne s'élève pas
plus haut qu'un certain mérite d'exécution, celui-là peut rester dans
son pays; mais quiconque se croit une mission plus élevée voudra courir
le monde, voir et comparer".[170]
Nähdä ja toisiinsa verrata eri kansoja, maita ja oloja, kas se se häntä
ihmisenä ja filosoofina miellytti, sillä siten laajentui hänen
näköpiirissä ja vakautui hänen katsantokantansa. Samaan suuntaan käyvät
hänen sanansa erään toisenkin kerran, nimittäin "tuntemattomalle"
kirjoittaessaan, että "vous savez que tout ce qui rapporte à l'histoire
de l'humanité est plein d'intérêt pour moi".[171]
Omaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa
teoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään
suoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka
lahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen
kaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän
esitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.
Ilman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi
ylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja
luonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että
jollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi
maailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin "Carmen", tuo
mainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden
halusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta
rakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin
perehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen
kanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä
kirjassaan on antanut.
Viimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin
kypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José
Maria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä,
mutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux
Mondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa
lukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten --
luullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 -- eri kirjana painosta
ilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se
taaskin saman hyvän menestyksen osakseen.
Niinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka
uskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän
käsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:
"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à
la fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien
un personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens
qui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait.
Carmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène,
qu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction
bizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les
premières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une
netteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin,
sobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec
une incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et
de chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de
son mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme
Carmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!"[173]
Samaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä
kehuskelee, että "Carmen on kappale ihmissydäntä -- -- ja kuvataan siinä
meille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys,
maurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;" mikä taas
vakuuttaa, että "Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin
valettu" j.n.e.[174]
Mériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista
mainittakoon kertomukset "L'abbé Aubain", joka ilmestyi yhdessä
Carmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja "Il viccolo di madama
Lucrezia", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo
huhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja
jos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen.
Edellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka
eräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen
maaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain
huvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren
papin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja
todenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja
nuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista
aistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin
luulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin
vain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen,
kaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu
kuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien
pöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän
romanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty
ja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein
yksinomattain jännittäväisyydessä.
Taiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan
unohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen
alttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia
kirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen
muinaistieteellis-esteetillinen kuvateos "Les peintures de l'église de
Saint-Savin", joka julkaistiin kokoelmassa "Collection de documents
inédits sur l'histoire de France". Sama tietojen laajuus ja syvyys,
sama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen
muista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä,
vaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä
koristelemattomana, yhtä -- kuivahkona.
Sujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä
perinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla
Espanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt,
nimittäin teoksessa "Histoire de don Pèdre I, roi de Castille" (in 8:o,
Charpentier), joka painettiin v. 1848.
Kirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon
kreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta
tunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan
sitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee
Don Pèdroa. "La critique à reproché à Mérimée d'être un historien
froid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le
voit s'élever jusqu'au ton de la poésie".[175] Esimerkkinä siitä
mainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du
Guesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin
pikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta
on hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista
teoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan
yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin
rappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain
molemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista
tapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen
vilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä
oli alkuperäisempi kuin roomalainen.
Tehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä
olkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta:
"Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité
consciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion
irréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui
ne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable
et il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les
parties intéressantes cette connaissance intime et domestique de
l'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne
ne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours
misérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences.
Néanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette
connaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus
guère permit d'écrire l'histoire".[177]
Alkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä
aina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen
kaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa
esineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta
ajoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi
tarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten,
minkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi
muistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat
asiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen
huomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka
alkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin,
Gogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota
herättää.
Milloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti
tiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux
Mondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista "Pikovaja dama"
nimellä _La dame de pique_.[178] Toimitus liitti siihen omasta
puolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret
kirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle
mitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen
taidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä
pari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852
ilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.
Myöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen
tutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857
löydämme häneltä pitemmän kirjoituksen "La littérature en Russie",
jossa hän "Kuolleiden sielujen", "Reviisorin" ja erään novellikokoelman
perustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä
kirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten
humoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on
samanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun
hajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin
hänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka
silmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen
havaintojen esittämisessä.[179]
"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les
rencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en
lutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai
honte"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen
itse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin
historiaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa
vastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella
ja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset
tulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja
näiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan.
Alulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos
nimeltä _Les faux Démétrius_, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan
punnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi,
että tämä rohkea vallananastaja -- eräs Ukrainin kosakki -- oli aikansa
ja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli
vapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten
Mériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän
muuten ystävätään seuraavalla tavalla: "La manière, dont M. Mérimée
écrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté;
il y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les
historiens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que
cette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours
on a fort abusé des idées et des considérations générales; -- -- -- M.
Mérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement".[181]
Charles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan
sentään seuraavan muistutuksen:
"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en
ce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la
vérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement
impartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en
général, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un
moment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de
deux assassins".[182] -- Täydentääkseni selontekoani silloisten
arvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des
Débats'nkin arvostelusta: "M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux
divagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus
qu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il
imagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit
l'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux
excellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du
tout, il se passionne encore moins. -- -- -- Plus conteur que
philosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière".[183]
Jo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut
osaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin
tieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella.
Tästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan
v. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta
teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä
_Les débuts d'un aventurier_, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla
oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia
lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä
antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten
houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet
muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä
myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi
tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen
kirjoituksensa _Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans_
sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja
perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä _Les cosaques d'autrefois_, jonka
eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire
de lord Byron".[185]
Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden
kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka
ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät
kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun
tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis
Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että
Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita.
Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori
tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut
valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei
sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo
lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles
lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä
pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu
"tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja
Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia
asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère,
Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että
suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden
historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in
aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:
"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les
antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait
profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés
ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la
Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants
de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent
imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta
matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin
enimmiten täällä Suomessa.
Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon
tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa
tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti
esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri
taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen
lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka
akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud,
Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka
samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin
todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä
peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden
puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu
etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.
"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction
publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement
occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M.
Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les
Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M.
Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question
ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer
qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs
systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des
documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail.
M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux
de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et
dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans
doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les
recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire
dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de
sa mission".[188]
Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi
Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala
ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti
kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja
kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on
julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).
Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee
myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä.
Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä
ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä
arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku
kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen
tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa
painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".
Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti
Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen
tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin,
Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi
näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle -- täydellisen fiaskon!
Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut
teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli
sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä
esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen
kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli
näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi
yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche
suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja
yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin
nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n
uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa
romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli
tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen
näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères
päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se
myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti
vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée
"tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan,
kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen
näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan
jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään
olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä
ei.[189]
Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä
moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua
ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen
menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää
kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:
"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à
l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une
comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le
moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux
l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous
voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une
espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]
Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:
"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la
dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne.
Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime
avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme.
Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a
été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la
seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]
Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija
(nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin.
Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei
näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans
doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18
p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que
vient faire ici cette citadine? -- -- Ce qui va au livre ne va pas au
théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux
pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]
Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika
tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux
chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de
toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki
entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka
aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin
matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta
kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja
nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun
piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et
les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au
théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés
qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque
poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez
cette comédie c'est votre droit, -- le livre imprimé a des droits que
n'a pas la comédie parlée. -- Et ce qui est sûr c'est que cette
saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de
deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque,
et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au
malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] -- Kuten
kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja
oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.
Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista,
huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin
häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli
vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.
Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema,
joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt
äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina
määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli
hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut
luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa
tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on
kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta
merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a
pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui
était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez
témoigné".[194]
Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli
menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät
kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je
crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au
collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle
valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai
perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque
jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de
faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin
muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä
Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un
billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de
plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore
sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation.
Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je
vous serre le main et vous plains de toute mon âme."
Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin
hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä
uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän
kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos
oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli
vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä
tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua
puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja
polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.
Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti
puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä
ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys
myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850
sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä
istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]
Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman
huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus
Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin
käsitellä.
Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan
kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan
frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848,
mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio
oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä
(P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen
syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot
puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita
teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä
kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut
oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä
itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan
aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des
chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja
kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin
antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin.
Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin
kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta
asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain
perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli
puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään
"tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des
pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration
la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande
tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites
infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à
gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par
l'injustice qu'on devient bête".[196]
Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi
tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta
31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan
päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen
kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja
Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa,
että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École
des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta
tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa
kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty
kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään
samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet
nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein -- sanoo hän m.m. --
syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin
romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja
koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella
Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja
enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan
mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]
Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä
saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli
tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän
siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten
väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi
hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia
tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin
julistivat kreivin -- syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri
mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.
Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen
ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa
oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen
kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin
syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet
vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut
esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti
tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen
kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen
haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja
siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra
Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän
selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta
loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la
justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais
été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin
vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä
seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön
huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan
hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän
kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant
de l'avoir entendu".
Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit
Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi
suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle"
osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et
l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très
_fidgetty_ c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant
la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme
les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut
songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne
et leur esprit".[198]
Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä
painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole
otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko
ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta
puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä,
tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852)
1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n
ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin
syyllisten kesken.[199]
Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä
pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui
oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli
uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa,
astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet
Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin
sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi
rangaistavan: hän tarjousi tekemään _vendetta'a_ (verikostoa) oikeuden
puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka
mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä
ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande
confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la
République en appelle _à minimâ_".
Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla
tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun
kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa
puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta
alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa
tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta
itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan,
jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä
sattuikin olemaan hra M----, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin
olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä
näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian
myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen
sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta
sanaakaan'."[200]
Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka
eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin
vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä
Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja
eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi
vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.
Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen.
Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen
valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he
ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen,
kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin
lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään
henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään
leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava
katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.
Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla
tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei
hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa,
vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen
oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä.
Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä
toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka
vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203]
Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20
vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten
välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle
säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: _Lettres à M.
Panizzi_, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia
kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.
Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien
suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja
Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon.
Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein
luonnostelemaan.