Ranskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja
useilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä.
Romanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen
jälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin
fraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty.
Todellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa
kuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä
ja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta
tilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä
osottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. "Ranskan
kirjallisuus -- kirjoittaa hän -- tarjoaa tätä nykyä surkeimman
näytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että
täydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun
kolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan
huolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin
missä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia
vuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi".[135]
Tähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista
rähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä
nuo hänen mainitsemansa "kolme neljä etevää kirjailijaa" ovat, sitä ei
hän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor
Hugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää
seisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme
oli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja
vaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän
lämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy
Blas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä
karkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi
täydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.
Huolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan
akatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis
kuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja
tunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä
uudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi
kaunokirjallisuuden alalla.
Tarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä
oli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa
(Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun
innolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä
yhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja
tavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä
kuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija
yhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja
esityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen,
mutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand
on itse Balzac'ille kerran sanonut: "te kuvaatte olot ja ihmiset
sellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla".
Itse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin
vuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän
fysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on
realisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa
ja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset
luonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että
"Balzac n'est pas vrai... C'est un homme de génie, mais c'est un
monstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention".[136]
Sekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja
työskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään
olivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät
heidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden
tuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla
työskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin
taiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä.
Romanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten
käsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi,
joka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan
tuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät
tavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut
tuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni
täydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita
näytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa
perästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä.
Mitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja
yleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi
erityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen
jokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet
yksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia
ja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita,
joiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden
tehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan
koettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä
tusinatavaran tulvaa vastaan. _La littérature à la vapeur_
(höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista
Nisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.
Epäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille
"tehtailijoille" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa:
"J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain:
savoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son
homne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais
pour femme".[137]
Prosper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin
mielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä
todellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän
kynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt,
monet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä
tuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite
pystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki
vuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina
oli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja
taiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo
olemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.
V. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut,
valtioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut
tavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En
tosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta
enkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä
hänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa
päättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena
ja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine,
miehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen,
pelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen
mieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein
selvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän
myöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren
maantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta
hänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi
kirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin
itselleen pystyttänyt.
_Colomba_ ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja
muutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana "Les âmes du
Purgatoire" ja "Vénus d'Ille" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan
mestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa
vastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö,
nimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan
sotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa
vastaan.
Tarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan
ilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa
siitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa,
puhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja
varhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen
mielestään heti osottaa, että "bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée
n'a pas épuisé ses plus beaux contes". Sisällyksestä ei arvostelija
viitsi ruveta selkoa tekemään, "koska jokainen on sen lukenut", ja
tarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen "täydellisen
menestyksen" jälkeen, jonka se on saavuttanut. "Tällä tavoin voi siis
todellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin
vanhat mestarimme... Colomba on mitä klassillisin tuote sanan
parhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!" lopettaa
Sainte-Beuve arvostelunsa.
Aug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, "M. Mérimée, qui
n'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours
applaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau.
Tous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette
docte manière et les contours précis de ce beau style". -- Revue de
Paris'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta
ihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:
"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis
ruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän
kertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée
ei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen
todellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä
ja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä
käyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on
käsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus
d'Ille'n fantastillista aihetta". -- --[139]
Ivallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs
kolmas aikakauskirja. "M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et
cette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement
racontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la
chair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il
semble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est
froid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par
méplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on
trouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe".[140]
Pystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti
Mérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen
sen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein
maininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla
akvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen
muinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun
muinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä
rakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse
oli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut
savimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]
Taiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten
niin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet
kelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei
Mérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen
nimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa
vetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän
muka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa
kautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa
vastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on
käynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa
vakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta
vapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen
toimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia
samalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa
kuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen
kuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa,
mikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia
periaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta
maalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut
suurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin
silmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus
yksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] -- Mitä
taiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en
tiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän
hyväksyttävältä. -- -- --
Kuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän
sieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten
taidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja
rakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan,
Dalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä
todistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista
Platon'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos
hän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä
epäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella
todistamassa hänen silloista innostustansa.
Espanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän
myöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin
olisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa,
joka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt
oli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli
hän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko
ihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan
pitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja
surumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä
pessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen
kulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja
ankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä
itsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia
sitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan
vanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja
tarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä
ijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä,
mutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä
tapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä
suri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään
muuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se
tieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti
epäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen
suhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen
tyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena
meillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä
"Lettres à une Inconnue".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on
sangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan
sielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä
myöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on
kuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita
kertoessani.
Todellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut
etsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä -- ja
matkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun
tieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa
kotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein
peräkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.
Syksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen
muistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista
taisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain
näkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija
oli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli
sellaisella ihastuksella "espanjalaisissa kirjeissään" puhunut. "Minä
näin hänet jälleen v. 1840 Madridissa -- kirjoittaa hän pari vuotta
myöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden
uuteen painokseen -- näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana
kuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin
hänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi
pusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja
tekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan".
Mutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin
persoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän
puhetapaansa ja kieltänsä. "Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden
syödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän
Homeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen
andalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella
luonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli
erityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen,
jonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi". Vielä
enemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa
tauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä
kauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja
ihmeteltävän taidon. "Montès a la tournure d'un homme comme il faut.
Il vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent
assuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques
toréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec
nous lorsque nous engageâmes Sevilla. -- -- Sevilla est le Marius de la
tauromachie, Montès en est le Cesar".[146]
Marraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä
mainitseman teoksensa "Essay sur la guerre sociale", jota tiettävästi
ei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän
tullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin
onnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa
seurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa
Vähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta
muutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon
häntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:
1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka
samoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin
silmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.
2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo
kerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt
Kreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.
3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka
muinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen
(numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa
tieteellisissä piireissä tunnetuksi.
Mitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan
kirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä
yksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat
kirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon
vain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa,
kuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän
siitä nautti.
"Viime kesänä", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle',
"sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain
virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä
kuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja
Konstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää
edes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te,
joka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut
matkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja -- tokko
voitte sitä uskoakaan -- korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa!
Uljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse
sitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran
lankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas
Baïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä
kaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan,
sain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita
turkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin
minä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla
voi. -- -- Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia
sääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien
rasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi.
Suosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat;
se on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on
nimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi".[148]
On oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja
pessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki
40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan
historiallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen
hyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen
innostavasti. "Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan",
kirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859)
elämänvaiheita, "oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan
nousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa
ihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava
kehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä
kaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta
koskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria
muistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja
astuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla
puhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on
aikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla
Oidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain
matkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300
sparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton
ajoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin
Herodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan
varisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä,
sanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat,
jotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä".[150]
Mérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi?
Ainoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä
vuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska
"kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus
kauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto
jonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä".[151] Ja ell'ei tämä
riitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana
taivas todellakin pehmitti "kylmän" runoilijan sydäntä ja herätti
hänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot
mielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. "Koska te
niin hyvin säilytätte, mitä teille antaa -- kirjoittaa hän v. 1842
'tuntemattomalle' -- niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää
teille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta
Termopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa
kaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen
Leonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla
paikalla erään maissikuvon päällä loikoillen -- edessämme oli
santarmein vahtipaikka, mikä häväistys! -- puhelin ystävälleni
Ampèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla
elämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan
yksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin
meidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower".[152]
Vaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta
Kreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa
puolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin,
että hän siellä henkisesti nuortui.
Tammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi
taas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n
vaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin,
juhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten
olivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa
tarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut
korviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen
mielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa "tuntemattomalle":
"Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin
ensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se
seuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin
tuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin
pitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan".
Hiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: "Koska teidän
toivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan
minusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä
edellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on
teillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä
raivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit
suosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta
varten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te
nykyään näytte lyöpyneen".[153]
Odotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja
matkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja
Englannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä
teoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v.
1842 Charpentier'n kustannuksella "Théâtre de Clara Gazul suivi de la
Jacquerie et de la Famille Carvajal" sekä muutamia kuukausia myöhemmin
"Colomba suivi de la Mosaïque". Kaikki jälkimäisen kokoelman
kertomukset oli tekijä uudestaan "tarkastanut ja korjaillut" poistellen
m.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita
lauseparsia ja sanoja.
Taivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä
hänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi
sanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän
sillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double
méprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen
L'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä "Académie des
inscriptions et belles lettres", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p.
marraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä
äänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten,
herrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n
kesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana
kaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen
kilpailija.
Tämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on
piirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen
jälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei
tapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin
ehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona "kumartamassa". Ja
kun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin
lopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843
kirjoittaa hän tästä "tuntemattomalle": "Odotellessani teen
tavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut
sangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä
ja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni
yhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä.
Eikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle:
'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä
miehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä
on tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri
henkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja
joka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi."[156]
Jo "Académie des inscriptions"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt
tehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona.
Ilmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas
edessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin
kärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se "vilain
métier", "le métier le plus bas et le plus ennyeux". Omasta tahdostaan
hän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt
itseänsä. "C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt
qu'on m'a embarqué dans cette affaire" sanoo hän eräässä kirjeessään
[n:o XCVII] "tuntemattomalle". "Oletteko koskaan nähnyt koiran
yrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta,
näyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se
sieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka
isännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä
aina piikkisikaa ja olen _in the mind's eye_ juuri tuollainen
koiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta
hauskoja kohtauksia on minulla ollut". Usein näet sattuivat kilpailijat
vastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.
"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa",
kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 12 p. maaliskuuta 1844. "Mutta
kaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo
1 p. olen jälleen tavallinen ihminen". Torstaina (14 p.) tapahtuikin
vaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella
enemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin
Sainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839
ja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä
yrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi
kerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile
Deschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka
nyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli
muuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä "kuolemattomista"
käyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä
kynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin
tiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti
kaikkia kiittämässä.[157]
"Se on minua suuresti ilahduttanut", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta
"tuntemattomalle" (kirje n:o LXXXIX) "varsinkin kun minä varmasti
odotin tappiota". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy
herättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen
arvosteluista.
"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes",
luetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). "M. Sainte-Beuve a été
élu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de
la perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le
fauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M.
S.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est
décidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec
éclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M.
S.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on
pourrait appeler les parasites de l'Académie".[158]
Kuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä.
Omituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus
pitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä
sanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta
André Chénier'stä: "Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien
nerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa".
Mériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei
hän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä
kirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: "Meidän
kolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut
kovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset,
yksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très
taré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel
silmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön
valehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on
minulle ollut sangen vaikeaa".[159]
Tarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n
luonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska
toisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja
kriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa
tekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin
suurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman
keskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana
mestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut
"l'ingénieux mécanisme de son style". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen
antoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka
ehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle
kirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja
olivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein
silmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä
löytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.
Päästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen
jalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana,
varsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin
hiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja
historiallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]
Novelli, nimeltään _Arsène Guillot_, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa
15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti
poikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja
myötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun
köyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka
rakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu
epätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa
vammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään "hyväätekeväisen"
ylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista
eikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin
osottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman
tyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta.
Todennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen
aseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina
säilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen
mukaan "a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality
and religion".
Luulisi melkein, että Mérimée tällä kertaa poikkesi tavallisesta kylmän
objektiivisesta tyylistään vain osottaakseen -- näin ennen vaalia --
ettei hän suinkaan ollut sellainen hirviö, miksi häntä kuvailtiin. Näin
ei kuitenkaan ollut laita, vaan oli hän todellakin tähän aikaan
jostakin tuntemattomasta syystä käynyt "ihmisellisemmäksi", kuten hän
itse sanoo. Sitä todistaa m.m. seuraava kohta eräästä kirjeestä
"tuntemattomalle": "Autrefois, les ridicules des autres m'amusaient;
maintenant, je voudrais les épargner à presque tout le monde. Je suis
aussi devenu plus humain, et, lorsque j'ai revu des courses de
taureaux, à Madrid, (1840) je n'ai pas retrouvé mes émotions de plaisir
de dix ans plutôt; et puis j'ai horreur de toutes les souffrances et je
crois aux souffrances morales depuis quelque temps. Enfin je tâche
d'oublier mon moi le plus possible".[162] Oliko tähän katuvaisuuteen
syynä huonontunut terveys vaiko julkisten hyökkäysten vaikutus, sitä en
tiedä. Kovasti hän kuitenkin erehtyi, jos luuli tällä novellillaan
voivansa tukkia suun moittijoiltaan, n.k. siveellisiltä. Päinvastoin
herätti hän sillä yhä suurempaa pahennusta ja melua. Hän näkyy
kärsineenkin siitä aika lailla, koskapahan hän pari päivää
kertomuksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittaa ystävättärelleen:
"Je suis excédé, éreinté, démoralisé et complètement _out of my wits_.
Puis Arsène Guillot fait un fiasco éclatant et soulève contre moi
l'indignation de tous les gens soidisant vertueux, et particulièrement
des femmes à la mode qui dansent la polka et suivent les sermons du P.
Ravignan; tant il y a que l'on dit que je fais comme les singes, qui
grimpent au haut des arbres et qui, arrivés sur la plus haute branche,
font des grimaces au mondes. Je crois avoir perdu des voix (tarkoittaa
vaalia akatemiaan) par cette scandaleuse histoire; d'un autre côté,
j'en gagne. Il se trouve des gens qui m'ont blackboulé sept fois et qui
me disent qu'ils ont été mes plus chauds partisans. Ne trouvez vous pas
que cela vaut bien la peine de faire ainsi le péché de mensonge,
surtout pour le gré que j'en sais aux gens".[163]
Ellei Arsène Guillot juuri avustanut Mériméetä akatemian vaalissa, niin
teki sitä sen sijaan hänen ansiokas ja syvällinen tutkimuksensa "Étude
sur l'histoire romaine",[164] joka tavallaan on jatkoa hänen edelliseen
historialliseen teokseensa "Essay sur la guerre sociale" ja käsittelee
etupäässä Catilinan vehkeitä. Mériméen rakkaimpia tuumia oli saada
valmiiksi Caesarin elämäkerta, jota hän jo oli vuosikausia tutkinut ja
josta hän toivoi pääteostansa. Nuo hänen molemmat nyt ilmestyneet
tutkimuksensa olivat vain edeltäviä valmistuksia tälle ja tahtoi hän
näistä perustella mielipidettä, jonka hän myöhemmin oli esittävä ja
jonka mukaan Caesar hänestä oli silloisten yhteiskunnallisten olojen ja
koko ilmakehän johdonmukainen tulos ja välttämätön järjestyksen
palauttaja. Jo v. 1840 oli hän suurella innolla antaunut sankarinsa
elämänvaiheita tutkimaan ja näyttääpä melkein siltä kuin olisi hänellä
jo seuraavana vuonna ollut siitä osa valmiinakin. "Je suis très occupé
d'un volume que je voudrais imprimer et qui comprendrait les premières
années politiques de César", kirjoittaa hän nimittäin 18 p. heinäk. v.
1841 eräälle ystävälleen.[165] Varmaa onkin, että Mériméellä aikojen
kuluessa todellakin valmistui 2-osainen Caesarin elämäkerta, joka
kuitenkaan ei ole koskaan painosta ilmestynyt. Syyt tähän lienevät
olleet moninaiset, mutta etupäässä kuitenkin kirjailijamme
hienotunteisuus Napoleon III:ta kohtaan, joka niinikään puuhasi
tutkimusta samaisesta sankarista.[166]
"Étude sur l'histoire romaine" oli kirjoitettu etupäässä akatemiaa
varten, sen tunnustaa Mérimée aivan avonaisesti eräässä kirjeessä
(v. 1841) ystävällensä de Saulcy'lle. "Je vous dirais tout net -- sanoo
hän siinä -- que je voudrais me faire des titres à l'Académie, mais
cepandant je tâche de faire mon livre excessivement compréhensible pour
le public ignorant. Peut-être entre l'Académie et le public resterai-je
cul à terre. O heureux temps où j'écrivai de contes à dormir
debout!..." lisää hän lopuksi hänelle omituisella ivallisuudella.
Onnistuiko hänen saada teoksensa sellaiseksi kuin hän halusi?
Luontevalta ja helppotajuiselta se todellakin tuntuu lukiessa. Mitä sen
tieteelliseen arvoon ja kuvausten todellisuuteen tulee, näkyvät siitä
tiedemiehet olleen vähän erimielisiä. Sainte-Beuven mielestä ei tekijä
ole oikein onnistunut kuvatessaan Catilinan luonnetta, ja arvelee hän
syyksi sen, että tämän luonne oli Mériméelle niin vieras.[167] Ehkä
onkin tässä väitteessä jonkun verran perää. Tahtomatta ryhtyä
ratkaisemaan tällaista varsinaisille historiantutkijoille kuuluvaa
asiaa pyydän kuitenkin saada Sainte-Beuven lausunnolle vastapainoksi
siteerata otteita Charles Lenormantin arvostelusta. "On peut remarquer
en lui", kirjoittaa hän m.m., "une juste mesure entre le respect de la
tradition scientifique qu'on ne saurait mépriser impunément, et ce
degré de nouveauté dans l'appréciation des faits qui permet échapper à
la routine des impressions scolaires. M. Mérimée qui a revise ses
matériaux avec autant de sagacité que de jugement, a produit un livre,
selon moi, bien supérieur à ce que nous possédons en français sur
aucune partie de l'histoire romaine, et je ne connais, dans aucune
langue, de meilleure préparation à l'étude de Ciceron et de Salluste
que la narration si ferme et si vraie de la conjuration de
Catilina".[168]
Miten tämän kaiken laita lieneekin, mutta tarkoituksensa Mérimée sillä
kaikissa tapauksissa voitti. Hän näet vastaanotettiin 7 p. heinäkuuta
1845 Ranskan akatemian jäseneksi ja saavutti täten korkeimman
kunnianosotuksen, minkä kaunokirjailija ja tiedemies voi Ranskassa
saavuttaa.[169]