Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina
"kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan
vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa
Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au
conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin
herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä
kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä
en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830)
luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan
"kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi
valittu".
Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa
toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin _Rouge et Noir'in_ tekijä Henri
Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa
kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua
sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä
suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin
Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle
sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle
Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset
valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin
Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n
kabinetin päälliköksi.[99]
Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti
ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta
että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt
lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan,
oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun
hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään
hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman
pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden
ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin
meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin
hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p.
maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.
Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin
suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin
muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä
harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten
taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de
Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin
melkeinpä huomaamatta.
Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää
seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa
Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo,
Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun
ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty
Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta
silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella
sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon
esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin
esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut
luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja -- Beylen,
joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme
suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen
innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista
vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve
kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle
singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages,
de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne
se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo
plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire
dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique;
Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand
nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait
peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut
jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä
vastaisuudessakaan lie parannut.
Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki
eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn
nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan
ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja
sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli
lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts
divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de
conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi
arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä
paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la
redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan
selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen
koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä
novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi
realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen
taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin
päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä
syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön,
tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu
todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.
Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä
päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne
kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée
menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä
kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan
ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.
Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin
käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein
moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja
epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina
ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes
qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten
soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n
myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä
näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen
mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m.
eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen
muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla
mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä
["l'art s'est l'exagération à propos"] ja useista erityisistä
kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä
myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät
kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den
abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija
Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]
Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja
taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli
muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän
kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan
täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin
Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja
runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant
qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas
les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque
peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du
débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de
visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen
aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset
kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin
suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa
sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva,
kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja
totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri
ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne"
samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja
kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles"
valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle
runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli
ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia
kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée
oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän
olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin
äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä
säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan
korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä
ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset
silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin
Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä
katua.[110]
Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten
Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan
ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä
veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan
lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista
kaupungeistaan.
"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et
en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats
de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens
là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen
taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]
Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä
onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa
parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään
pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen
"fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä
tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä,
suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa
ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä
Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi
hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja
kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se
arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa.
Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre
Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée
kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän
päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:
"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il
dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais
observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine
timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui
fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond
de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on
pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop
régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]
Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan
hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques"
y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin
"taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein
tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat
näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi
hänelle:
"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein
istuttiinkin seuraavan päivän aamuun -- aina viivyttiin nimittäin yli
puoliyön -- pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana
pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia!
1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville
mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa
sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o)
Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo
herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa,
tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava
(charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset
sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta,
-- -- -- -- sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä
pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen
hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle
ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat -- jatkaa rva Ancelot --
inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et
de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait
par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une
si haute portée! -- Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet
vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt
häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän
usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin
sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen
huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai
hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen
sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]
Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot
tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä,
joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia
tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella
olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä
onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä
hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen
selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin
arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114]
maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna,
kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin
tunteettomana ja itsekkäänä.[115]
Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri
sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja
korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä
Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara
Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.
Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur
du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella
ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil
de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée
auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX",
joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta
nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma
sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan
lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo
Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein
puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta
Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.
"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut
romaaninsa (Chronique de Charles IX), -- kirjoittaa hänestä tunnettu
arvostelija Gust. Planche -- tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi
Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos... Huolimatta
näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo)
suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein
selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase
étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin
huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä
Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.
Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan
Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän
vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän
epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän
näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen
todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli
parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei
sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa
pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja,
ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan
esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja
olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista
pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja
tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan
elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin
elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.
Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä
kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten
lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase
étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista,
joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa
romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on
täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy);
2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen
käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän
ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia
tunteja (Julie de Chaverny).
_La double méprise_ joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833
ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan
älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla
sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella
nautinnolla.
Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa,
kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin
esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei
kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän
lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä
myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä
paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina
on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra... Mikä minua
erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän,
vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina
pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten
missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on
Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa
metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa
tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain
uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des
organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des
organes biliaires'."[118]
Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel
milt'ei yhtä lämpimän arvostelun _Double méprise'stä_. "Kertomus
Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus,
samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä
luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia
ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin
paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. -- -- Ja
erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata
ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa
melkein puhtaudella (chasteté). -- -- Tämä yksinkertainen juoni, tämä
etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät
häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan
melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".
Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche
kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa
hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit:
a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c)
vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli
kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés
de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin
arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä
muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:
"Ainsi les personnages de la Double Méprise -- sanotaan siinä -- nous
les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons
vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au
spectacle. -- -- Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme
parce que toutes les femmes lui ressemblent. -- -- Darcy représente la
galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. -- -- -- Les qualités du
conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu
négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante
sobriété".[120]
Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista
arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki
olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja
ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa.
Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa
taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi
kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin --
yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen
mielihalujaan -- kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai
olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen
mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne
tositaiteellisella tavalla esitetään?
Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä
hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi -- _Les âmes du purgatoire_
(Kiirastulen sielut) -- on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121]
Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on
kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä
syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton
neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut
ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin
taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee.
Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan
ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.
Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est
l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa
hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français
actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science
des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour
le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant
de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après
avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames
dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue
aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable
enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et
de science apprêtée".[122]
Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime
aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi
työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen
verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin
toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi
d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen.
Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila
varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä
sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun
eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen
jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä
pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi
kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin
virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli
hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti
toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot
v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran,
nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien
ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel
t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin
kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi
jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään
vastaanottikin.
Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt.
Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen
ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan
muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää
olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan
historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän
seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän
tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka
hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka.
Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain
ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v.
1835 _Notes d'un voyage dans le Midi de la France_, seuraavana vuonna
_Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France_, v. 1838 _Notes d'un
voyage en Auvergne_[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan
viimeinen osa _Notes d'un voyage en Corse_. Kaikki nämä olivat
esitystavaltaan peräti asiallisia ja -- kuivia. Mériméetä näytti
ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti
tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä
hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa
kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden
tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin
kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä
taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee,
ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen
piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.
Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin
suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai
historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. _Henri de Guisen_
elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin
perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse
du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa
keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.
Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti
huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä
säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki
tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa,
miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että
Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä
vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset
julkaisi nimellä _Essay sur la guerre sociiale_ (IV + 403 siv.)[128]
Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan
jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa
ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään
kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin
Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita
muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa
mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että
"hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että
vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin
"tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez
Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un
incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve
huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans
ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son
parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs
Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu:
"Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime
l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre
sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo
rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä
ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä
eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! .... Se on todellakin kovin
oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista
arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin
raskasta luonteeltaan .... Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun
näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen
työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit?
Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten
vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]
Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n
loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut
olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin
esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän
mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa
varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine
sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä
jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. _La Vénus d'Ille_
nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan
erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen
siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö
kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet
taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen.
Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:
"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset
kantakirjoituksetkin tehdyt _secundum artem_ Muratori'n ja Orelli'n
avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään
keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä
Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta.
Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja
leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka
keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin .... Olen muuten kovin
ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu
eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä
totena pientä juttuani".[134]
Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää
saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen
pettymys oli todellinen nautinto hänelle.
"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta,
joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän
siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä
tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun
alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein
jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin
realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan
klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä
aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri
oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen
luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan
realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen
asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.
Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme
etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".