Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin.
Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta
nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista,
vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme
kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen
yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut
filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina
kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia
kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä.
Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja
Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista
me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825
Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in
kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä.
"Mahdotonta on kenenkään -- sanoo Constitutionnel -- paremmin kuvata
tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman
kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää
henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen,
ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta
keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen
historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee
hyväksi vaikeroiden huudahtaa: -- -- "Ei ole toista maata, joka olisi
niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska.
Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se
näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan
historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa
"Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27).
Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja
kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non
ad probandum.
Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä
objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla
Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq
Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan
yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten
tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä
ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun
hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.
Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi
teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX",
jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75]
Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta
huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja
lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli
hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä
historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli
anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet
todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta
häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset
teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset
muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat
sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat
aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista,
joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän
miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään
tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan
sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä
Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia.
Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen
"décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et
peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset
oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla
hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten
tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly
16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos
kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa
sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli
Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon
aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena
syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta
tällaiseen mielten kiihoitukseen.
Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan
kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän
voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty
muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja
Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena
tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin
päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen
osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in
y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.
Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans
m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan
alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti
sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi
kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin),
joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä
suunnille seuraavasti:
"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on
'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja
tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena
saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä,
jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja
muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria
de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin
esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken
tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin
elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä
tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten
kirjailijaimme joukkoon."[77] -- Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies
arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka
ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne
moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina
espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta
ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin
raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia,
että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan.
Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin
ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta
sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin
saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden
aatteen valtaan. -- --[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi
siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten
tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn
'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."
Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä
kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa
sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme
eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous
en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du
Globe sont jaloux à vous".[79]
Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla
sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia
vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin
karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä
toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa.
Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä,
joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota
herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]
Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan
taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän
jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa
mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja
mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki
taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain
keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita
ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin
mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n
salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen
harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän
pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa.
Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan
maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan
ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän
aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me
heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista
päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in
(Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen
Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa
keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen
tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle
ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]
Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan.
Jo muutamia vuosia sitten -- todennäköisintä on, että se tapahtui v.
1827 -- oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon
saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt
ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan
pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain
tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.
Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka
hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi
hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli
hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva
Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona
kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de
Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin
sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829
avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja
kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä
paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva
Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei
kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui
hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi
kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta
entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen
valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen
vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen
vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua --
niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin -- sellaisen vanhoillisen
hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in
turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia
asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]
Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä
vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat
keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle
tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]
Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää
ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt
muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää
jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan
mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella
tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin
aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se
taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien
tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet
alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja
muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut,
eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan
heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja
taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan.
Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin
tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa
lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä
kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian
ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta
kirjailijasta.
Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen
aikakauskirja nimeltä _Revue de Paris_, kääntyi sen toimitus melkeinpä
ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun
salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin
ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten _Mateo Falcone'nsa_, joka
on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava
maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin
kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen
käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa
noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme
toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.
Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja
novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä
samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä -- _L'enlèvement de la
redoute_ -- voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa
esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin --
_Vision de Charles XI_,[88] _Tamango_,[89] _La perle de Tolède_ -- ovat
kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia.
Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan
vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa
etevät novellinsa _La partie de trictrac_ ja _Le vase étrusque_, jotka
kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen
täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta
elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla
sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti
mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset,
jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin
hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.
Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa
vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen
kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä _Les
mécontents_, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia
valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset
pikkukappaleet _L'Occasion_ ja _Le Carrosse du S:t Sacrement_, jotka
löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]
Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus
kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä
Hugon kappaletta _Marion de Lorme_, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä
häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in
ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä,
kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti
ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin
herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista.
Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja
kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten
valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata,
että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä
Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi
vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti
enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä
nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta -- itse Théâtre français
oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa -- ja Hugon suuresta
triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat
käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan
valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim.
Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa
Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne,
ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja
lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä
tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei
kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa
valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa
vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.
Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo
kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan
hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta.
Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni
puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun
perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja
äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia
vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan,
"kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi
vapaamielisempiä periaatteita.
Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée
kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo
jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin
Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen
silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta
oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja
Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli
hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki
hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa
halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen
intohimoisesta ja sulavasta naisesta.
Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan
Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli
nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka
Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän
kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta
vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman
protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset
kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden
kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92]
Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se
yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette
brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo
myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen
rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles
contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun
laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla
tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin
sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta
eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei
voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:
"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne
qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté,
j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme
digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir,
dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient
chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au
sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]
Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti
matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa
vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait
laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne
etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen
tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä
vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de
cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur
les plus anciens traités de peinture..."[95]
Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin
viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän
par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla
toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan
malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän
eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen
leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je
n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas.
Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes
parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas
d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans.
Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un
peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre
[représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux
voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là,
peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez
joui".[96]
Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa
härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia,
jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta,
intohimoa ja -- kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin
noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja
verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen,
jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées
d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa
kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen
novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita
kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin
hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse,
ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan
ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa
naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui
ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä
katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän
ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen
omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:
"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt.
Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja
punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista,
joissa jompikumpi -- jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa
härkiä vain ärsytetään".[97]
Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä
käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja
mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa
mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi
marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä
Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja
romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin,
ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä
paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria
kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin
ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est
faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".
Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää
koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun
kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä
on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,
Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti
hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli
edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen
hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja
Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän
ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään
ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa
taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin
Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai
Granadan historiallisia muistomerkkejä.
Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän
tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen
tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut
edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon
luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä
istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen.
Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille
uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa
saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä"
kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme
myöhemmin nähdä.
Kun hän syksyllä -- luultavasti marraskuun lopulla -- palasi takaisin
Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen
ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa.
Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän
vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän
jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa
meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat
päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt
uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa
ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin
omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin
leiman.