Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.
Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin
riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä
hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli
etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi
todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät
programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut
itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista
nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä
kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä
(couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää
sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden
toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi
ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka
Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist
alles gut und gleich -- sanoo hän -- Classisches wie Romantisches, es
kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu
bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in
beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das
andere".[30]
Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun
opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare,
Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen
lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen
varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman
suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen
mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim.
Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä
tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä
tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut
muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin
Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä
paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen
draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin
kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen
alaiseksi.
Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin
mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä
ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen
suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin.
Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen
Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon
seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä
tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä
jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka
kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle
koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin _Théâtre
de Clara Gazul'iin_,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825
A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on
sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon
on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä
teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen
omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja
Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in
sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei
erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä
kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol
bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen
als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]
Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä
huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja
Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona
Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja
Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829
Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän
vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä
Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin
kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan
modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut
toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V.
1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia,
m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä
huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli
ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]
Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka
22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan
henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen
käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi
olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten
näytelmäin tapaan kirjoitettua _saynète'ä_, jotka kaikki olivat
luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita
sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun
ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia
paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen
alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.
Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät
olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia
ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä.
Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä
todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären
muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki
luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen
vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse
luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava
nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin
ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]
Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa
epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos
ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään
yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja
elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää.
Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin
sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän
sankari.
Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään
tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41]
Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta,
piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja -- last not
least -- rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki
hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan
etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin
melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla
tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja
hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen
romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla
esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla.
Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m.
"Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen
täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara
Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia,
hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä
tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen
hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen
huomaamme seuraavasta lauseesta: ... "Uskomme mieluummin muita huhuja,
joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on
uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme
vainiolle... Näillä huvinäytelmillä -- jatkaa hän edelleen -- on eräs
suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat
nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me
tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan,
tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai
järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän
ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja
asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin
hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten
ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on
päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää
vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme
taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel)
esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa
"Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan
rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia
todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla
aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est
un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs
locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée,
et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à
celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le
reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer".
Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta
aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty
"avec une sobriété sévère".[42]
Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja
siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan
sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata
sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että
tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he
olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli
edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut
sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan
objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont
offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé
romantique".[43]
Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in,
rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella
huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti
kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan
kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään
seuraansa Clara Gazul'in tekijän.
Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis
XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen
veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna
hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa
suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko
valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike,
jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän
taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti
uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee
annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille
kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan
tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä
de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille
järjestelmille.
Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan
asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli
liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta
globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi
passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän
arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun
uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi
että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa
tarvittava määrä -- yksipuolisuutta.
Tarkoitan Victor Hugota.
Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja
muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion
täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari
vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa
oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo
etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen
ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen
vaatimaton kotinsa -- hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin
lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa -- tuli vähitellen
yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan
päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä
parhainta lie ollut.
Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta
samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä
laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45]
Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m.
Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps,
Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan
myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen
nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat
muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa
käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä,
joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin
Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel
Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat,
maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet
jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien
mielestä oli välttämätön.
Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule
hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää
olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan
tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui
se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja
Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli
jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa
Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo
vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49]
niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja
valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat
aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.
Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina
olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka
varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui
nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että
kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée
ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä
lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja
näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle
naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia
päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän
englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni
à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen
kirjoillaankin".[50]
Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä
kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja
Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à
ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à
l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo
est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä
muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja
kirjallisuuden aloilla.
Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin
suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja
lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä
suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan
saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä.
Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista,
runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia
näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä
Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta
kuin -- rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja
kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus,
että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla
rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he
kertomuksissaan erehtyneet.
Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten
alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin
ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin
runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri
vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta
ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia
maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja
Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa
ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse
illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.
Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja
suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se
ilmestyi v. 1827 nimellä "_La guzla_ ou choix de poésies illyriques
recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine".
Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa
sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja
guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]
Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut
keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen,
vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä,
hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan,
missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata
isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän
kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden,
etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin
suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka
sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja
Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt
silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä
ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).
Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin
ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku
seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi
34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa,
joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista
ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen
seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa
onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m.
julmista kohtauksista.
Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset
ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa.
Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat
muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita
käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut
saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla
olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce
moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei
aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin
vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän,
sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen
aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin
aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä
Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat
jutut:
"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring,
erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä
runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. -- Niinikään
lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi
paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä
runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää,
hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset
illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo
asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen
kolmannen nidoksensa täydelliseksi. -- Lopuksi on vielä Pushkin
kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka,
joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une
religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]
Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat
kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain
arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs
edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se
vielä helmikuussa 1829 -- siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan -- antaa
siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de
quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; _elles
paraissent traduites avec soin_; mais l'importance excessive qu'on
attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la
meilleure direction des études littéraires".[58]
Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin,
etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen
arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves
sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian... Tandis que M:me
Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour
qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques
échantillons des chants illyriens; -- -- et ce recueil est en éffet
fort précieux et fort remarquable", etc.[59]
Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan,
ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin -- Goethe. Hän kirjoitti
Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että
Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia
Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in
tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti
ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta
olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai
tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun
paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti:
"Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se
seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja
selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen
muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä
ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja
kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen
kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen
mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin
äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan
oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon
mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi.
Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta
yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi.
Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on
se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut,
niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas
tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan
laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen
kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]
Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota
ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta
"lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän
poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja
Eckermannin välillä.
"Minua kummastuttaa", huomautin minä (Eckermann), "että Mériméekin,
joka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien
aiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle".
"Mérimée", vastasi Goethe, "on käsitellyt näitä asioita vallan toisella
tapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu
hirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset
tienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät
hirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan
käsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla
myöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota
huvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä
on hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko
ranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa
todellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa
puuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi
onnistunut".[62]
Kuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti
ja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin
huomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä
teoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä
seuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia
lähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn
tekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun
muutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista
romanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.
Aikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä
näytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja
Lemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja
todellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa
ajanut Stendhal pamfletissaan "Racine et Shakespeare". Niinikään olen
huomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin,
Lope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä.
Näihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani
Fauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin
etevät kappaleet _Il Conte di Carmagnola_ ja _Adelehi_, joihin kääntäjä
esipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen
kolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit
samasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis
Vitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen
draaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi
kokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi
vasta (v. 1827) Victor Hugo "Cromwell" nimisen, laajaperäisen
historiallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka
lienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]
Tie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka
emme tiedä paljo traditsioonein painosta, _homines novi_ kun olemme
vanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja
murhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti
kohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen,
Boileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot.
Kynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta
evankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut
puhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin "Cromwell" olisi hyväksytty
esitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa
uskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä
Globekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä,
että teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience
hardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että
ajatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon
omatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64]
paljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin
häntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten
myönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista "entre la réalité selon
la nature et la réalité selon l'art".[65] -- Samaan suuntaan kirjoitti
Charles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen "de ce
qui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues
et d'affecté, dans son style". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja
myönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita,
joita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä
raivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä
että hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia
ranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka "Cromwell" ei
olisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]
Muitakin oli jo taistelukentälle uskaltanut. Vitet julkaisi etevät
historialliset näytelmänsä "Les Barricades" ja "Les états de Blois",
Dumas draamansa "Henri III" ja sitä paitse esitettiin Odéonissa, jopa
itse Théâtre française'ssakin (Talman ja neitien Rachel'in sekä
Duchesnoir'in avulla) käännöksiä Goethen, Schillerin ja Shakespearen
kappaleista, jotka tavallisesti kuitenkin ilkeästi typisteltiin. Uutta
virkeyttä teaatterielämään aikaansai tavallaan eräs englantilainen
näyttelijäseura, joka tällä kertaa (1827) jo saavutti vallan
toisellaisia tuloksia kuin Pariisissa käydessään v. 1822. Että Scottin
historiallinen suunta Ranskassakin joutui n.s. muotiasiaksi, siihen
vaikutti hiukkasen ehkä sekin seikka, että Scott juuri näinä aikoina
(1826) kävi vierailemassa Pariisissa, missä häntä innostuksella ja
juhlilla tervehdittiin. Sitä paitse on muistaminen, että J.
Froissart'in historialliset kertomukset 14:ltä vuosisadalta juuri
muutamia vuosia ennen ilmestyivät uudessa painoksessa ja suurella
menestyksellä.[67]
Edellytyksittä ei siis ollut Mériméen uusi historiallinen näytelmä "La
Jacquerie, scènes féodales, suivie de la Famille Carvajal, drame", joka
keväällä 1828 ilmestyi 430 siv. käsittävänä kirjana "par l'auteur du
Théâtre de Clara Gazul." Samoin kuin Hugokin oli tehnyt Cromwellinsa
suhteen, oli Mériméekin ennen julkaisua lukenut teoksensa pienelle
ystäväpiirille, joka yksimielisesti oli kehottanut häntä julkaisemaan
sen.[68]
Ja niin hän suostui. Mutta Mérimée ei olisi ollut se, mikä hän oli,
ellei hän jollakin tavoin olisi esiytymistään ikäänkuin anteeksi
pyydellyt esipuheissaan. Ei hän ainakaan tahtonut astua julkisuuteen
minkäänlaisilla kaunokirjailijan vaatimuksilla; hän oli Jacquerie'ssaan
omien sanojensa mukaan vain "koettanut antaa jonkunlaisen käsityksen
14:n vuosisadan julmista tavoista". Kuten tunnettu, tarkoitetaan tällä
nimellä sitä kapinaa, jonka talonpojat Beauvais'n paroonikunnissa
mainitulla vuosisadalla tekivät läänitysherrojansa vastaan.[69]
Froissart on kronikoissaan ainoastaan muutamin piirtein tätä tapausta
käsitellyt eikä siitä ylipäänsä varmuudella tiedetäkään mitään.
Mérimée, joka oli tarkkaan näitä aikoja tutkinut, tahtoi tietojensa
perustuksella ja mielikuvituksensa avulla antaa mahdollisimmasti
todennäköisen kuvauksen tästä merkillisestä kapinasta. Vaikeaksi kävi
tämä tavallaan sen vuoksi, ettei mitään lähteitä löytynyt; mutta olipa
sillä se hyväkin puoli, että mielikuvitus sai työskennellä täydessä
vapaudessaan. Murhia, ryöväyksiä, naisten raiskauksia y.m.s. julmuuksia
oikein vilisee tämä elävästi kirjoitettu kappale.
Mutta vielä julmempi on teoksen toinen näytelmä, jossa raaka ja
intohimoinen isä rakastuu omaan tyttäreensä ja koettaa väkisellä
raiskata häntä, vaan saakin surmaniskun oman lapsensa kädestä.
Aiheen tähän 16-sataluvulla liikkuvaan espanjalaiseen näytelmäänsä
ilmoittaa Mérimée saaneensa eräästä pienestä jutusta, jonka Ustariz
kertoo teoksessaan "Uudesta Granadasta". Mutta ei hän kuitenkaan
olisi kynään tarttunut, sanoo hän, ellei hän olisi saanut paria
kehoituskirjettä, joista toinen muka oli eräältä meriväen kapteenilta,
toinen 15-vuotiaalta nuorukaiselta. Kirjeet ovat tietysti Mériméen omaa
keksintöä ja käytti hän niitä vain -- kuten proloogia Clara
Gazul'issa[70] -- saadakseen siten tilaisuuden sopivalla tavalla sanoa
ajatuksensa vanhoista romaaneista ja näytelmistä, joista hän turhaan
oli etsinyt todellisia ihmisiä ja tunteita. Kapteenin kirjeessä näet
luetaan niistä m.m.:
"Personnages, sentiments, aventures, tout nous y paraissait faux. Ce
n'étaient que princes soi-disant amoureux fous, qui n'osent toucher
seulement le bout du doigt de leurs princesses, lorsqu'ils les tiennent
à longueur de gaffe. Cette conduite et leurs propos d'amour nous
étonnaient, nous autres marins accoutumés à mener rondement les
affaires de galanterie. Pour moi tous ces héros de tragédie ne sont que
des philosophes flegmatiques sans passions, qui n'ont que du jus de
navet au lieu de sang dans les veines, de ces gens enfin à qui la tête
tournerait en serrant un hunier".[71]
Omaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen
"par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Samallaista menestystä kuin
mainittu näytelmäkokoelma ei "La Jacquerie" saavuttanut, sillä toiminta
on tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista
huolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin
ystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai.
Arvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi
Charles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa
näytelmätuotteita koskaan käsitellyt.
Kuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut
kirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen
mielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi
huomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli
valmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta,
vapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun
tuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin "la grâce,
sensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques,
la poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité
d'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des
sentiments". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen
historiallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua
mielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo
vapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta,
on järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi
draamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä
Shakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on
oikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten
muistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v.
Berlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. -- Paremmin sommiteltu kuin "la
Jacquerie" on hänestä "La famille Carvajal". Siinä ovat tapaukset
keskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi.
Aiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.
Olkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan
ystävällensä Mériméelle, että "je crois que vous seriez plus grand,
mais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la
Guzla, fort inférieures à Clara Gazul".[73] Mutta senhän osottaa
ylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään
ala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita,
joita Clara Gazul oli herättänyt.
Mérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän
historiallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia
kilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli
Scottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka
nyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain
olojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän
molemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan
ihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.
Hänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin
historiallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu
sommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi,
voi olla jännittävää romaanissa.
Ja koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen
romaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä
sentapaisen koetuksen.