Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli
vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen
kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti
henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään.
Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi.
Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan,
joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian
kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies,
joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi
aika oli koittava, mietittiin.
Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen
sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja
siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet
Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se
laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria,
seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten
paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan
laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat
joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai
Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.
Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me
tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki
lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina
kukistunut sankari.
Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen
kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin,
tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja
monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden
raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen
vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava
laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius
kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas
jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa
hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon
ylläpitämiseksi.
Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin
kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja
tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin
kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan
filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä
vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun
uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n
ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa
tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista
kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta
ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia
vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan
nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen
mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut
Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta
kannalta käsitteleviä romaaneja.
Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä
varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako
jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n,
Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat
sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten
luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen
isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista
klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon
yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan.
Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti
luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä
kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman
maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä
inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.
Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa
tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison,
Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat
puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja
sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä
mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja
voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden
kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi
kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus
yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla
voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa
se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei
löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä
keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja
noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se
hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä
käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi
nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun
Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti
kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.
Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että
hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen
uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä
koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia,
jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa
kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin
y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja
kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät
juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä
pysytteleikse.
Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in
iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian
kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan
relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui
nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston
kateederille astui.[15] -- Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen
ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita,
jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.
Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan
taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle,
"romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan
yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että
mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti
toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.
Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset
opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja
tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa
ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen.
Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la
philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina
näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä
ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu
tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel,
valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide
sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]
Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat
lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla"
tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat
varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli
kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja
Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin
antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla
myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle
sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki
Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.
Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin
hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän
huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana
tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt.
1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella
menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta
Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri
Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut
enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut
ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin
ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna
jättämään rakkaan Itaaliansa -- hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain
Carbonarein leiriin -- ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.
Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle.
Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän
välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka
vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava
suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä
ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja
varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain
romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen
kanssa seuraavasti:
"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen
kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina
ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän
miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle
kalliimpi."[18]
En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä
selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden,
käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen
olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:
"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta
ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi
asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä
keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan
hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä
mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]
Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä
Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée
myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin
englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo
saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana
ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat
suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in
salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan
etevimmät taidemaalaajat.[20]
Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia
vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in"
ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa
jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä
vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja
iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan
kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan
kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen
siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla
tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä,
huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä
hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin
Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa
tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair,
Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka
talossa kävijöinä mainitaan.
Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista
kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua
vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota
oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus
"Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja
pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain
kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen,
joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo
aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris,
jossa hän m.m. lausui:
"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko
te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu?
Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa
Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä
tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja
puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te
tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja
sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät
tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".
Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen
tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja
mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti
tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen -- tätä jälkimäistä
sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt --
olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin
[l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi
asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet,
jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä
suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]
Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia.
Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen
ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo
jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen
vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824
yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin
itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen
värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan
kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen
toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet,
Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles
Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse
voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja
suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet
ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.
Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua
suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen
vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat
nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään
kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque,
Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat
voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n,
Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja
Nodier.
Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät,
eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla
otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti:
Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa
(1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa
tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta
valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin
hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani
oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei
ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin
viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän
klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun
näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka
rintasuojus.
Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist
ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla
Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei
ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame)
uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden
molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä
itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi
näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa
meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana
molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta
kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen _tragédie
bourgeoisensa_ -- Le fils naturel, Le père de famille etc. -- oli kovin
laihaa ja pehmeää laatua.
Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita
määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska
teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin
uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska
näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja
todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää
nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli
sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja
huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi
kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti
ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]
Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty,
mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt
taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa
ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias
oleva?