Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä
nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on
selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin
isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi
parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n
marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n
maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François
Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi
ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun
asemaan yhteiskunnassa.[1]
Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia
yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme
vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo
tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin
piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin
estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä
opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen
kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei
Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix
kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi
toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut
lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen
lempiaineekseen.
Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä
näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman
suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in
atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis
Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot
täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon
aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo
ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi
tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan
Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän
se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta
etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä
piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin
pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture),
joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.
V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman
matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta
1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä
edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin,
Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin
julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile
depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän
vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin
Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une
forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.)
Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée
direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien
Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä
opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi
"Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka
vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin
hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja
tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des
Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän
v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja
kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa
puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä
kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi
toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä
tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä,
joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin
novellikirjallisuuden alalla.
Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan
perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset
periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut.
Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä
kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista
hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile",
jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani,
todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen
lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja
rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys
tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen
opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan
taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään
ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden
sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää.
"Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat
paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä
yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus".
Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on
ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat
sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä
tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]
Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi.
Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen
muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä
ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa
kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma
aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa
"Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota
hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa;
innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait
en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn
kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta
vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin
kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä
ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät
vakaumukset."[3]
Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi
opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau,
lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée
tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun.
Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja
maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin
selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan
mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti
tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa -- muotokuvain
maalaajatar hän nimittäin oli -- kehutaan sattuvasti esittäneen
Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua
kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée
on niin kauniisti kirjoittanut.
Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi
kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä
vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti
suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia
pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4]
Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:
"Vom Vater hab' ich die Statur
Des Lebens ernstes Führen;
Vom Mütterchen die Frohnatur
Und Lust zu fabuliren".
Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä
"kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia.
Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia
kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa
"Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti
on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v.
1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät,
olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa,
suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja
hienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu -- sellaiseksi on nuori äiti
ainoan lapsensa kuvannut.[5]
Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen
biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas
tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin
sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli
kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan
vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena", syyskuun
28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja
kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja
ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä
pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa
kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo
varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän
melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi
melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä
hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka
lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija
juuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman
osan hänen kyvystänsä" (-- -- cette sensibilité délicate qui fait
meilleure partie de son talent).[8]
Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta
suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George
Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins
on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus
englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia
tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana
seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi
englannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja
ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että
hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to
look and behave more like an Englishman than a Frenchman".
Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi
d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que
raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet
uskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen
naiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän
vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin
biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée
témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion
décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi
periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut
kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin
seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja
kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa
naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän
antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin
usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin
julkisuudessakin.
Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori
Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus,
taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet
syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet.
Ainakin tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études
classiques assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että
vaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla,
että äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin
hyviä "pour mériter le titre de héros du thème grec". Koulussa ei
Prosper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia
tietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein
tuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja
itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta päästyään -- sanoo Loménie --
antausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia
tietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla
aloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli
innolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli
laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui
lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".
Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia
suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias,
näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa
seuraavalla ylpeilevällä tavalla:
"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin
lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen,
että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee
luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei
hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla
hyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]
Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n
lyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan
sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen
osastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen
aikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja
paljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka
nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja
ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin
huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen
hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään
säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan
Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään
rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana
nuorukaisena.[13]
Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja
vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan
joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan
valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme
kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.