Muutamaa päivää myöhemmin tapasi ylioppilas Agneksen tiellä. Hän näki
ihmeekseen, että Agnes kulki yksin.
"Missä ystävättärenne on, Agnes-neiti?" kysyi hän.
"Ketä tarkoitatte?"
"Neiti Ravnia, tietysti."
"Mathilde ei ole ystävättäreni."
"Eikö hän ole ystävättärenne?"
"Hän oli kerran", vastasi Agnes, "mutta Jumalan kiitos, siitä on
kauan."
Ylioppilas katseli häntä; hän seisoi siinä niin tyynenä, vakavana ja
itsetietoisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnesta niin varttuneena
naisena.
"Mutta hän ainakin asuu luonanne?" kysyi ylioppilas vielä enemmän
hämmästyneenä.
"Ei enää", vastasi Agnes tyynesti.
"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko
kesä?"
"Minä olen hänet karkoittanut", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli
lujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. "En kestänyt kauemmin
tätä valhe-elämää."
Ylioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta
sitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen
käteen.
"Ah, puhutteko totta, Agnes? -- jos olette rikkonut kaiken entisen
kanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi
teette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa -- -- ei, ei -- en voi nyt,
mutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin
puhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi."
Ylioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei
tietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja
sydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia
huoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos;
hän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen
mielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja
ajatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä
uinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja
ylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti
sormeaan Agnesta kohti ja sanoi: "Huomenna tulen, silloin kerron teille
jotain." Mitä hän tahtoi kertoa?
Ylioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein
taloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen
astelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana,
syvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin
rajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti
sisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.
"Mikäs nyt on?" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli
pelastettava.
"Onko Mads kotona?" kysyi ylioppilas nopeaan, "pyydä hänen tulemaan
sisälle -- heti."
"Tässä on jotain sinulle, Mads", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu
kädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea
suututtanut. "Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja
-- pst -- sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat
vaatteeni, mutta harjaa ne hyvin." Mads katseli Mariannea, Marianne
katseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads
kiitellä.
"Ei mitään kiittämistä -- nyt tahdon mieluimmin olla yksin", lisäsi
hän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.
Ylioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla
käsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin
lattialla.
Silloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta
ystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:
"Hyvä ystävä!
Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä
enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että
kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä
aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin
siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit.
Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin
mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko
maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi,
ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka
silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti,
iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää
muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma
nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän
maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista
Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut
silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit
saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja
surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta
itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko
nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä,
sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää,
että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi
koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten
epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon
sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että
olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan
oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo
uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat
ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän
toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä
johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko
naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut
nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä
tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat
niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia,
kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos
niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden
miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti
häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi.
Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla
todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen
nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä
mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin
näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja
joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi
on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan,
sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan
kaiken suuren ja ihanan puolesta. -- Niin, en ole halukas
kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen,
harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle
et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt
kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta
parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa
kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua
parantumattomana.