Nytpä oli pappilassa syntynyt eloa. "Vanha-Ruuni" ei ollut koskaan
elämässään lennellyt niinkuin nyt ja palvelijat eivät muistaneet
koskaan olleensa niin tiukalla. Sillä pysyttyään rauhallisena
ensimäiset päivät ja käytyään katsomassa vain navettaa, ruokasäiliötä,
kellareita ja kaikkea moista, joka oli hänelle uutta, alkoi Mathilde
käyttäytyä aivan kuin kotona. Papin kanssa olivat he ystävykset alusta
alkaen; hän kulki vain naureskellen ja pudistellen päätään kaikille
hänen mielettömyyksilleen, joita hän piti hauskoina. Sillä Mathilde
ymmärsi aina ottaa hänet oikealla tavalla; hän ei ollut aivan turhaan
ollut äitinsä lellikki. Ja kun hän asetti kätensä papin kaulalle
taputteli häntä poskelle ja pyysi kauniisti: "Oh -- saanko sen?"
silloin tarvittiin enemmän kuin vanha papinsydän, jotta olisi voinut
vastata kieltävästi. Ja saattoipa hän kertoa jos jotakin, hölynpölyä;
hän ei ollut ääneti aamusta varhain myöhään iltaan ja sepä huvitti
pappia. Hän tunsi vilkastuvansa tästä, se oli jotain uutta hänelle, nyt
kun hän oli elänyt niin kauan aikaa yksin tai nähnyt vain miettivän,
hiljaisen tyttärensä, joka istui syventyneenä kirjaansa. Mathilde
huomasi vähitellen saavansa ylivallan -- niin viisas hän oli -- ja
oivalsi myöskin käyttää sitä järjestääksensä kaikki omalla tavallaan.
Ennen oli hänen täytynyt käydä kaikkialla, missä hän tahtoi nähdä
jotain, mutta nyt huomasi hän, että tämä tuotti haittaa hänen
terveydelleen, ja että hänen täytyi olla varovainen; siksipä täytyi
hevosen olla aisoissa myöhään ja aikaiseen. Sitte kuorsasi Halvar liian
äänekkäästi yöllä tuvassa aivan hänen huoneensa edustalla, niin että
hän havahti, ja totta totisesti pitipä Halvarin mennä heinälatoon
makaamaan. Sitte oli hän niin hermostunut, ettei voinut sietää Marin
pilkkovan puita aamulla ja laulavan, ja siksipä sai Mari käskyn pilkkoa
joko illalla tahi 10:nen jälkeen, Mathilden tultua alas. Sitte oli
Mathilden myöskin autettava Agnesta välistä taloudessa, mutta silloin
vasta syntyi melua! Nämä raa'at kömpelöt talonpoikaisihmiset eivät
voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he saivat kuulla useammin kuin
kerran. Mari oli niin katkeroitunut tähän kaupunkilaishempukkaan, joksi
hän kutsui Mathildea, että hän mielellään olisi heittänyt halon hänen
jälkeensä, minä hetkenä tahansa. Vierashuoneessa oli pöytä taasen
asetettu keskelle lattiaa, kaikki komeus oli otettu esille, tuolien
päällystä poistettu, kaikki heidän omistamansa kirjaillut päänalasimet
ja solmustetut matot otettu käytäntöön, niin että pappi ei enää saanut
painaa päätään siihen eikä siihen, eikä saanut painaa jalkaansa siihen
paikkaan eikä siihen paikkaan, ennenkuin hän oli pyyhkinyt hyvin
jalkansa. Pappi oli alussa nauranut tälle, mutta pian tuli se hänelle
raskaaksi. Hän kyllästyi Mathildeen ja hänen jaaritteluunsa ja kaipasi
vanhaa kodikkaisuutta. Hän huomasi, että Mathilde määräili täällä
kaikesta. Hän katseli äänetöntä tytärtään, mutta hän oli yhtä äänetön.
Agnes ei koskaan vastustanut mitään Mathilden ehdotuksia; päinvastoin
oli hän koettanut sovitella hänen tahtonsa mukaan mikäli hän voi, oli
aina ollut ystävällinen häntä kohtaan ja seurasi häntä kaikilla hänen
retkillään. Kun he olivat muiden seurassa, oli hän kuitenkin mieluimmin
heidän kanssaan.
Mathilde alkoikin vähitellen tulla tyytymättömäksi. Täällä ei ollut
mitään tilaisuutta huvitteluun, ihmiset täällä olivat niin
sivistymättömiä ja sulkeutuneita; mutta sitte muisti hän, ettei hän
vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sitte hän kiusasi
pappia niinkauan, kunnes hän lupasi kutsua ylioppilaan vierailulle
jonain iltana.
Kun ylioppilas sinä iltana tuli vierashuoneeseen, näki hän pienen
olennon vaaleansinisessä hameessa seisovan aivan pöydän vieressä. Hän
niiasi hänelle syvään ja kutsui sitte Agneksen, joka oli sivuhuoneessa
minne ovi oli avattu. Agnes tuli.
"Tahdotko olla hyvä ja esitellä minut tuolle herralle, Agnes", sanoi
hän erittäin arvokkaasti.
"Ylioppilas N. -- -- Mathilde Ravn."
"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.
"Niin", vastasi Agnes hieman hillityllä äänellä.
"Sittehän olemme hyviä tuttavia", vastasi ylioppilas, "tervetuloa
tänne."
Näin sanoen ojensi ylioppilas kätensä Agnesta kohti.
Mathilde tekeytyi aivan kuin hän ei olisi nähnyt sitä; hän silitti
hameensa laskosta.
"Tuttaviako?" vastasi hän puolittain ihmetellen ja kallisti päätään,
"enpä todellakaan tiedä, että minulla olisi ollut se kunnia."
"Niin, Agnes-neiti on kertonut minulle paljon teistä", vastasi
ylioppilas.
"Vai niin", -- sanoi Mathilde rypistäen silmäkulmiaan.
Samassa astui pappi sisälle, ja hän tervehti silloin ylioppilasta.
"Ei, hän on todentotta ihana", kuiskasi Mathilde Agnekselle, "näetkös,
hän ei ole muuttanut puhdasta paitaa, vaan kääntänyt kauluksensa, ja
tuo takki on varmaankin viime vuosisadalta. Ja ajatteleppa, hän tahtoi
tarttua käteeni suurilla punaisilla kourillaan; hänen kustannuksellaan
pidämme hauskaa, hän on verraton."
"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilde myöhemmin illalla, heidän
istuessaan pöydän ympärillä.
"Mistäkö ostan vaatteeni? Räätäli Peterseniltä."
"Peterseniltäkö? Missä hän asuu?"
"Hän asuu aivan puuseppä Poulsenin vieressä."
Mathilde ymmärsi että hän laski pilaa hänen kanssaan, mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaan.
"Menisitte räätäli Hansenin luokse. Ei kukaan nuori mies voi olla
tilaamatta vaatteitaan häneltä."
"Niin -- täytyneepä minun ajatella tuota. Olen yhtä mieltä teidän
kanssanne, että olisi suuri synti pitää muita vaatteita kuin räätäli
Hansenin tekemiä."
Agnes ei voinut olla hymyilemättä nähdessään ylioppilaan vakavat
kasvonpiirteet hänen tätä sanoessaan, mutta Mathilde soitti vain
suutaan.
"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina häneltä pukunsa, ja voitte olla
vakuutettu siitä, että se on muodikkain."
"Vai on luutnantti Karlson kaupungin nuorten herrojen malli tähän
aikaan?" kysyi ylioppilas.
"Tunnetteko hänet?" huudahti Mathilde iloisesti, "eikö hän ole
verraton? Hän on todellakin hieno herra. Kuinka hän tanssiikaan, kuinka
hän osaa keskustella, kuinka hän osaa pukeutua, ja mikä vartalo hänellä
on!"
"Niin, jos tahtoo käyttää räätälin mittapuuta, on hän varmasti n:ro 1.
Mutta luulenpa hänen kadottaneen jonkunverran kultaustaan naimisiin
mentyään."
"Ei, hän on aivan sama, iloinen ja niin kekseliäs. Olisittepahan vain
nähnyt hänet konsuli N:n viimeisissä tanssiaisissa, hänellä oli
kymmenen merkkiä."
"No niin, onhan hyvä, että meidän sotilaamme voivat ansaita
merkkejä ainakin yhdessä paikassa, kun he eivät voi tehdä sitä
taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta onko hänellä nyt vaimonsa
mukanaan kaikilla näillä voittoretkillä?"
"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotona, hän kuuluu vähän niinkuin
tekeytyvän arvokkaaksi ja vetäytyvän nyt syrjään", vastasi Mathilde ja
heitteli niskojaan, "mutta luutnantti ei siitä välitä, hän menee minne
kutsutaan ja hänet kutsutaan kaikkialle."
Mathilde vaikeni hetkiseksi, sillä Agnes vetäisi häntä toisen kerran
hameesta.
"Mitä tahdot?" sanoi hän Agnekselle.
"Niin, olisittepahan vain nähnyt kuinka hän mielisteli Agnesta",
huomautti hän ylioppilaalle.
Agnes asetti suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi: "Mutta oletko aivan
suunniltasi -- etkö muista?"
"Oh -- se on totta, ylioppilaan morsian", ja nyt vaikeni vihdoinkin
Mathilde.
"Vai mielisteli hän teitä, Agnes-neiti?" jatkoi ylioppilas ja katseli
terävästi Agnesta.
"Hän olisi mielellään voinut säästää sen vaivan", vastasi Agnes
vilkaisten harmistuneena Mathildeen.
Ylioppilas oli vaipunut mietteisiin, saattoi nähdä hänen kasvoistaan,
että hän oli toisessa maailmassa.
"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilde.
"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se
lieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata
kuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se
nainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen."
"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka
seisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät
tyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä
puhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja
kömpelöinä, uskaltavat tanssiin."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole
säästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin
pyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita,
mutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa
-- niin, suokaa anteeksi -- luulenpa, että valitsisin silloin
kynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän
aikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on
kysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla,
vaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä -- anteeksi taas,
että tulen teitä loukanneeksi -- minulla on sangen vähän luottamusta
näihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin
saada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain,
neiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit,
jotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja
suitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he
taasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä
'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta
raakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja
joilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P... ja valtioneuvos
L... joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta
nämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma
hakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen
täytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia
hyvin ja pukeutua kauniisti."
Agnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta
ahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin
selustaa vasten rypistäen otsaansa.
"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.
"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin --
kyllä, -- luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne",
vastasi ylioppilas ja kumarsi.
"Oh ei -- saatoin vain ymmärtää, että..." sanoi Mathilde ja leikitteli
jollakin paperilla, joka oli pöydällä, "mutta nyt sinun totta totisesti
on laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja
päätämme virrellä ja rukouksella."
Agnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä
ja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi.
Hän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.
"A--ha--" kuului sohvannurkasta. "Tämäpä oli surkeata." Mathilde
haukotteli.
"Ei tiedätkös mitä, lapseni", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, "nyt
meidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä
u-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?" Ylioppilas
katseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki
sitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei
sanonut sanaakaan.
Ylioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden
selailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se
oli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä
ei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli
jotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi
tuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja
määräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.
Mathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen
eteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin
nuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa
niitä.
"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä", sanoi Mathilde, --
"näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän
et muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain,
jossa on sisältöä."
"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana", vastasi
Agnes päättäväisesti.
"Monet kiitokset, neiti", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, "sepä on
kohteliasta vieraille." Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena
sohvannurkkaan.
Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin
lattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa
laatikosta ja katseli taasen sitä.
"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies
tuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän -- --
niin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän
Mathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen -- -- -- ei, nainen on
käsittämätön olento." --
Mathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä
Mathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona
päivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni
hän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat
sivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä
pussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän
meni heidän luokseen.
Niinpä hän sitte eräänä päivänä välttämättömästi tahtoi vierailulle
ylioppilaan luo. Agnes sanoi, että se ei sopinut heille naisina; mutta
jos Mathilde kerran oli saanut jotain päähänsä, ei ollut niin helppoa
saada sitä sieltä pois, ja niinpä hän kiusasi Agnesta niin kauan,
kunnes hän ja Agnes eräänä iltapäivänä menivät sitä tietä pitkin, joka
vei kapteenintaloon. Agnes ei ollut luvannut varmasti mennä mukaan
sisälle, mutta saattoivathan he nyt mennä kappaleen sinnepäin ja nähdä,
miten asiat kehittyivät. Ja asiat kehittyivät siten, että he tapasivat
ylioppilaan.
"Ovatko neidit kävelyllä?" sanoi ylioppilas ja meni heidän luokseen.
"Niin ollaan", vastasi Mathilde, "ja tiedättekö, minne olemme
päättäneet mennä? Teidän luoksenne vierailulle."
Ylioppilas loi häneen ihmettelevän ja puolittain epäilevän katseen.
"Onko se totta?" kysyi hän, "minun täytyy sanoa, että tuopa oli
ystävällistä. Onko se totta, Agnes-neiti? Miksi nykäisitte ystäväänne
hameesta? Olette asunut täällä niin kauan, ettekä vielä kertaakaan ole
käväissyt luonani. Ettekö nyt tahdo seurata mukana?"
Agnes ei oikein tietänyt mitä vastata ja niinpä hän vain kiitti
hämillään. He kulkivat edelleen, ja ylioppilas alkoi puhella Agneksen
kanssa, aivan kuin ei Mathildea ollenkaan olisi ollut olemassa.
"Anteeksi", sanoi Mathilde ja tuli ylioppilaan luo, "olette saanut
kyynärpäähänne suuren tahran", ja hän kohotti kättään pyyhkiäkseen sen
pois. "Oh, anteeksi, ilmeisesti erehdyin" -- lisäsi hän, hymyili ja
käänsi kasvonsa pois, aivan kuin hämillään.
Ylioppilas katseli maahan. Hänellä oli käsivarressa suuri kolo, josta
paita pisti esiin. Hän joutui hämilleen samassa, mutta hän malttoi
mielensä pian ja kumarsi Mathildelle.
"Näette, etten ole pukeutunut ottaakseni vastaan moisia hienoja
vieraita; mutta jos olisin aavistanut tämän kunnian, ette olisi nähneet
mitään tahrapilkkua. Ja täällä maalla, katsokaapas --"
"Niin täällä maalla näkee paljon omituista, mutta se on kai täällä
muotina", sanoi Mathilde nenäkkäästi.
"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa
karvoista katsottava'", vastasi ylioppilas, "ja se on hyvä sananlasku,
eikö ole, Agnes-neiti?"
"Kyllä se on", vastasi Agnes, "mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä,
pitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti."
Ylioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.
"Se on totta", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle,
joka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun
veräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää,
jota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne
olisivat sanoneet: "Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää
täältä." Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista
nurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki
kulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta
nyt oli ylioppilas täällä ja -- Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa
ympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha,
sammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi
puhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello
ruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa
kuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa
mennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli
antanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja
nuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden
kiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa
viinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä
autioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa
ja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja
kunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä
isoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä
tarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja
juoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki
kyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja
ylioppilas pyysi heitä istumaan.
"No, mitä neidit pitävät talostani?" kysyi hän.
"Kyllä, talo on erittäin sievä", vastasi Mathilde, "mutta jotain
puuttuu."
"Ja mikä se on?"
"Teidän pitäisi hankkia vaimo."
"Niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Miksi se on niin
välttämätöntä?"
"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on
tyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta;
sitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä
yksin ja lukea koko päivää. Ja sitte -- niin, katsokaas tuolla seisoo
tuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko
auttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. -- -- Eikös nyt näytä
sievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä."
"Myönnän teidän olevan oikeassa", vastasi ylioppilas leikkiä laskien,
"enkä tiedä parempaa kuin että autatte minua hankkimaan sen."
"Oh -- hän voi olla lähempänä kuin luulettekaan", vastasi Mathilde,
rypisti otsaansa ja katseli veitikkamaisesti Agnekseen.
Agnes oli kääntynyt, ei ollut kuulevinaan ja katseli muutamia seinällä
riippuvia valokuvia. Oli ilmeistä ettei ylioppilaskaan pitänyt tästä.
"Neidit suonevat anteeksi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tulen heti
takaisin." Näin sanoen hän meni huoneesta.
Hän oli tuskin päässyt ulos, ennenkuin Agnes äkkiä kääntyi ja tarttui
Mathilden käsivarteen.
"Häpeäisit", sanoi hän posket hehkuen, "käyttää sellaisia sanoja täällä
ja -- -- --"
"Mikä sinua vaivaa? Minäkö häpeäisin? Voitko kieltää, että mielelläsi
tahtoisit olla hänen vaimonsa?"
"Mathilde, jos sinä -- -- --"
Agnes ei saanut sanotuksi enempää; sillä samassa tuli ylioppilas sisään
uudessa kauniissa takissa ja takanaan vanha palvelijatar, joka
lautasella kantoi hilloa, pikkuleivoksia ja viiniä.
"Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas,
kaatoi laseihin ja tarjosi. "Tervetuloa tänne! Tervetuloa tänne,
Agnes-neiti!" sanoi hän ja kilisti hänen kanssaan.
"Niin, ja emmekö saisi samalla toivoa, Agnes, että seuraavalla
kerralla, tänne tullessamme, saisimme tavata kauniin, nuoren
talonemännän?" sanoi Mathilde.
"Kiitos hyvästä tahdostanne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas ja
kumarsi; mutta Agnes maisteli vain lasiaan ja asetti sen pöydälle.
"No, mitäs pidätte maalaiselämästä?" kysyi ylioppilas Mathildelta,
johtaaksensa keskustelun johonkin muuhun.
"No kyllä -- ajaksi -- mutta en voisi koskaan ajatella asettua tänne
asumaan ainaiseksi. Täällä ei ole koskaan mitään nähtävää ja kuultavaa,
ja sitte tapaa niin harvoin ihmisiä, joiden kanssa voi seurustella."
"Aivan samaa sanoi Agnes-neitikin kerran; enpä tiedä, vieläkö hän on
samaa mielipidettä. Mutta jos neidit ovat yhtämieltä kanssani, teemme
pienen kävelymatkan täällä ympäristössä, niin näytän teille sellaista,
mikä on omiansa herättämään mielenkiintoa, ja ihmisiä, joiden kanssa
voi hyvin seurustella."
"Niin, tehkäämme se", sanoi Mathilde, "se on hauskaa; meillä ei ole
kuitenkaan mitään tehtävää tänään."
"Mutta kunhan isä vain ei hätäile", vastasi Agnes; "ennen hämärää
täytyy meidän olla kotona."
"No hän ei totta totisesti kaipaa meitä", vastasi Mathilde ja kiinnitti
neulalla vaippaansa, "voimme mennä nyt heti."
"Te teette aina vastaväitteitä, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas.
"Teenkö?" vastasi Agnes, ja hän seurasi mukana.
He kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle
ja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen
perunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.
"Toivotan onnea työhön, Hannu", sanoi hän ja tervehti; "kuinka voi
äitisi?"
"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin", vastasi Hannu ja katseli ylös
työstään. "Sinulla on seuraa tänään."
"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?"
"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa." Hän seisoi
nojaten lapioon. "Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin", sanoi hän
hetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen
taskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, "se oli
myöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin
maahan."
Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.
"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme", vastasi ylioppilas,
"mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille
takaisin, Hannu."
"Niinhän ne sanovat", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin
voimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.
"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan
edelleen.
"Kyllä", vastasi Agnes.
"Saatoitteko ymmärtää häntä?"
"En, mutta näin, että jokin oli koskenut häneen kovasti."
"Hän oli kihloissa seudun kauneimman tytön kanssa. Sitte sairastui
morsian ja kuoli juuri ennen häitä. Nyt menemme pistäytymään hänen
äitinsä luo."
Mathilde oli tullut kauas edelle, hän kun oli jatkanut matkaa toisten
pysähtyessä. Ylioppilas ja Agnes kiiruhtivat saavuttaaksensa hänet.
"No, nytpä sait jotakin mieltäylentävää kuullaksesi?" sanoi Mathilde
Agnekselle.
"Jos aiotte näyttää meille kaikki ne merkillisyydet, joista puhuitte,
herra ylioppilas", sanoi hän samassa hetkessä ylioppilaalle, "älkää
silloin pysähtykö jokaisen talonpojan kohdalla."
"Niin, mutta hän oli ensimäkien merkillinen olento", vastasi ylioppilas
nauraen, "ja tuossa näette toisen." Hän osoitti tien vieressä olevaa
pientä torppaa.
"Tahdotteko, että menemme sinne?" kysyi Mathilde hämmästyneenä.
"Niin, mikäpä estäisi?" kysyi ylioppilas.
"Tuohon kurjaan tölliin, jossa arvatenkin on niin tukahduttavaa, ettei
siellä voi hengittää."
"Oh, minä olen hengittänyt siellä niin monta kertaa, eikä se ole
lainkaan niin vaarallista, kuin miltä näyttää", vastasi ylioppilas.
"Uskokaa minua, ettette tarvitse sitä katua."
Mathilde seisoi hieman epäröiden ja katseli mustaa oven kynnystä, mutta
lopuksi kääri hän hameet aivan jalkojen ympärille, kohotti ylös helmat
ja kulki varpaillaan kivitetyn eteisen lattian yli. Ylioppilas
kolkutti, ja he menivät sisälle. Se oli tavallinen talonpoikaistalo,
tulisija keskellä lattiaa, katto savuttunut, mutta muuten siellä oli
kylläkin puhdasta ja raikasta. Mathilde näytti kuin puusta pudonneelta.
Tuvassa istui noin 70 vuoden vanha talonpoikaisvaimo, jolla oli niin
rauhalliset ja valoisat kasvot, että näytti siltä kuin koko hänen
elämänsä olisi ollut auringonpaisteinen. Hän nousi ja tuli heidän
luokseen. Ylioppilas ojensi kätensä hänelle.
"Kiitos viimeisestä", sanoi ylioppilas.
"Kiitos itsellesi viimeisestä", vastasi vaimo ystävällisesti, "sinulla
on vieraita mukanasi tänään."
"Tuo on papin tytär, ja tämä tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He
tahtoivat mielellään nähdä, miten tulet toimeen."
"Vai niin -- tervetuloa", sanoi vaimo ja ojensi kätensä Mathildelle,
jonka täytyi ottaa se vastaan, niin vastenmielistä kuin se hänestä
olikin. "Tervetuloa", sanoi hän Agnekselle ja ojensi hänelle kätensä,
"minun olisi kyllä pitänyt tuntea sinut; mutta he kasvavat niin
nopeaan, että heitä ei voi tunteakaan. Olin kirkossa, kun sinut vietiin
kastettavaksi. Mutta nyt istuutukaa ja levätkää hetkinen."
"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas ja istuutui penkille. Agnes
istuutui aivan viereen. Mathilde katseli ympärilleen, löytääksensä
tuolin; mutta kun hän ei sellaista huomannut, levitti hän nenäliinansa
penkille ja istuutui sille. Kaisa meni hyllyn luokse ja kaatoi maitoa
puukuppiin. Hän maisteli ensin, oliko maito tullut happameksi, sitte
hän tuli Mathilden luokse ja tarjosi sen Mathildelle.
"Voitpa olla janoinen", sanoi hän ja ojensi kupin hänelle.
Mathilde näytti aivan kauhistuneelta.
"Ei, monet kiitokset", vastasi hän, niin pian kuin saattoi.
"Kuppi on puhdas", sanoi Kaisa ystävällisesti.
"Ei, monet kiitokset", sanoi Mathilde taasen, ja sitte otti Agnes
kuppinsa ja joi, ja ylioppilas senjälkeen.
"No, minkälainen elämäsi on, Kaisa?" kysyi ylioppilas, kiitettyään
maidosta.
"Kyllä, kiitos, elän hyvissä oloissa ja olen Jumalan kiitos terve."
"Minulla on terveiset Hannulta."
"Sinä olet tavannut hänet?"
"Mitenkäs hän jaksaa; alkaako haava parata?"
"Eipä niinkään; syvästä haavasta jää syvä arpi, eikä ole helppoa saada
sointua viuluun, kun kielet ovat lauenneet", vastasi Kaisa hiljaa. Hän
kääntyi ja pyyhki silmiään kädellään.
"Mutta Herramme voi sitoa sen, mihin toinen ei kykene", sanoi
ylioppilas.
"Hän voi sen, ja hän tahtoo sen myöskin, kun hänen aikansa tulee",
vastasi Kaisa.
Hän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei
sanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli
ihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta
Mathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti
ylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa
kätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian
tulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde
alkoi torua ja pudistella hamettaan.
"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta
maljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti
nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.
"Olette nähneet sen", vastasi ylioppilas.
"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua
moisista merkillisyyksistä."
"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet
ja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että
kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin
pikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta."
"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä
moista", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, "te olette nyt niin
kiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin
kauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita,
olla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi." Ylioppilaan täytyi
nauraa.
"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole
hiuskarvaakaan parempia", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, "niin
että, jos --"
"Kiitos, olen saanut kylläkseni", vastasi Mathilde, "nyt tahdon mennä
kotia. Tuletko mukana, Agnes?"
"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?" sanoi ylioppilas reippaasti,
kääntyen hänen puoleensa.
"Ei, kun Mathilde -- --"
"Oh, äläpä anna minun häiritä, minä löydän kyllä tien yksinkin kotia,
ja jos sinulla on halua nähdä enemmän moista ihanuutta, niin ole hyvä."
"Tehän olette niin monet kerrat ennen kävellyt yksin minun kanssani. En
kai minä ole vaarallisempi nyt kuin silloin", sanoi ylioppilas.
"Ette -- mutta --", sanoi Agnes venyttäen sanoja.
"Ei, se on vain uhmailua, Agnes, eikä muuta", sanoi Mathilde, "katsos,
nyt menen minä."
Agnes seisoi vielä epäröiden.
Ylioppilas meni hänen luokseen. "Olen harvoin pyytänyt teiltä mitään",
sanoi hän vakavasti, "mutta tänään pyydän teitä seuraamaan minua."
"Mutta sopiiko se myöskin?"
"Hyvästi, hyvästi", sanoi Mathilde ja juoksi nauraen kedon yli. "Kunpa
teillä olisi hauskaa", lisäsi hän pisteliäästi, "ja nytpä älä liiaksi
kaipaa minua, Agnes."
Ylioppilas ja Agnes katselivat toisiaan, nuo kaksi vanhaa ystävystä
seisoivat yksin, kiusanhenki oli poissa, ja kaikki oli tullut niin
hiljaiseksi hänen mentyään. He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten,
mutta molemmat olivat tyytyväisiä siitä, että Mathilde laverteluineen
oli poissa.
"Näittekö muuta tuossa vaimossa kuin eukon, Agnes-neiti?" kysyi
ylioppilas. "Ette kuitenkaan koskaan voisi loukata ketään, niinkuin
teidän ystävättärenne on loukannut tätä vaimoa tänään?"
"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä", vastasi Agnes.
"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi,
että he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse,
vaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän
säädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja,
kaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä
valitsisin."
"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt
paljon, se vaimo?"
"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo
poikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn.
Kaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään
kuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti
tämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt
jatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa
sekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen
täytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän
on vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa;
ei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet,
jotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt
niin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin
millekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi
niinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan
osakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he
mieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen,
joka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita
kasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka
surusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin
aina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja
suurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa."
Ylioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli
tien varrella.
"Tänne menemme sisälle", sanoi hän Agnekselle, "niin saatte nähdä
toisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä
sitä." Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui
valkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili
vain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa
luokse.
"Tässä tulen papin tytär mukanani", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä
tuvassasi näyttää."
"Vai niin, papin tytär", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui,
"niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin
häntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän
oli pieni poika -- vai niin, vai niin, vai on se papin tytär." Vanhus
istui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.
"Missä Ingrid on tänään?" kysyi ylioppilas.
"Ingrid? -- niin, hän tulee pian", vastasi vanhus, "mutta ajattele,
papin tytär -- niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, -- ohoh --
ohoh -- kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se --
90 vuoden vanha."
Hänen siinä istuessaan ja leperrellessään itsekseen tuli Ingrid
sisälle. Hän näytti vanhalta, noin 50-vuotiaalta, oli pieni ja laiha,
mutta niin kevyt, niin kevyt. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan,
nähdessään vieraat.
"Ei, mitäs näenkään, eikös se ole ylioppilas ja eikös se ole Agnes
myöskin -- ei, että tahdoitkin käväistä luonamme täällä, missä on niin
yksinkertaista; täällä on nyt myöskin niin siivotonta tänään -- istu
alas --" ja Ingrid pyyhki penkin esiliinallaan, siivosi huoneessa ja
puhui samalla kertaa.
"Kuules -- tämä on papin tytär", sanoi vanhus Ingridille ja havahti
aivan kuin uudestaan.
"Niin luuletkos, etten Agnesta tunne? Olen nähnyt hänet niin usein
kirkkomaalla; kyllä kai nyt minä tunnen hänet, mutta että tahdoitkin
käväistä meitä katsomassa. -- --"
Sama toistui uudestaan. Vanhus puhui isoisästään ja kaikista vanhoista
muistoistaan ja lopetti aina seuraavin sanoin: "vai niin, vai on se
papin tytär", ja Ingrid ei voinut unohtaa sitä, että hän tahtoi
käväistä siellä sisällä, missä oli niin yksinkertaista.
Heidän ulos tultuaan sanoi ylioppilas Agnekselle: "Nyt olette tehnyt
hyvän työn tänään, Agnes-neiti. Näittekö, kuinka iloisiksi he tulivat,
vain siksi, että tulitte. Uskokaa minua, että tämä eukko, joka nyt
melkein uudestaan on lapsi, ei voi unohtaa tätä niin pian, hän on, niin
kauan kuin hän elää, puheleva tästä käynnistä itsekseen. Ja Ingrid --
kun näkee hänet, kukapa silloin luulisi hänessä olevan jotain suurta.
Hän näyttää kuitenkin niin pieneltä ja vaatimattomalta. Mutta hän on
tehnyt, mitä niin monet eivät olisi tahtoneet tehdä. Hän istui tuolla
vanhan isänsä kanssa, joka oli rampa, eikä voinut tehdä työtä. Silloin
häntä kosii eräs rikas talonisäntä, mutta sillä ehdolla, että isä ei
seuraisi mukana. Hän tahtoi maksaa jotain hänen puolestaan, ja hänet
sijoitettaisiin elätiksi jonnekin pitäjään, Hän piti tästä miehestä,
mutta hän valitsi isän. Monena, monena vuotena on hän nyt hoidellut
häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteeseen ja joka aamu takaisin
tuoliin, tehnyt työtä käsillään kuten voimakkain mies elättääkseen
heitä molempia, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka
moni matkustaja onkaan nähnyt hänen seisovan mökin ulkopuolella
rankkasateessa, ruskeassa päällysnutussa, ruskea hattu päässä
muokkaamassa maata. Matkustaja on ehkä nauranut ja osoittanut häntä,
vieraat naiset ovat tuijottaneet häneen lornjettinsa läpi, ja hänestä
on kerrottu niinkuin mistäkin pilakuvasta vieraiden huvittamiseksi
seurapiirissä. Ei kukaan ole uneksinut, että tässä naisessa oli
sisältöä, joka oli kullan arvoinen."
Agnes oli kuunnellut häntä tarkkaavasti. Hän näytti miettivältä.
"Kuinka omituista, etten ole aikaisemmin kuullut mitään tästä", sanoi
hän, "ja kuitenkin olen elänyt täällä niin monta vuotta. Mutta kuinka
onnellinen se nainen mahtaneekaan olla, jolla on varma elämäntehtävä,
jolla on yksi ainoa, jolle hän voi uhrautua, jolle hän voi elää."
Ylioppilas katseli Agnesta. Hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni
sellainen lämpö, että saattoi ymmärtää sanotun kauan olleen kätkössä
sydämessä, silmäripset värähtelivät, mutta hän ei katsonut
ylioppilaaseen, hän katseli ilmaan, aivan kuin hän siellä olisi voinut
nähdä jotain.
"Eikö teillä ole elämäntehtävää, Agnes-neiti?" sanoi ylioppilas
hillitysti, mutta sydämellisesti. "Ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla ei
olisi elämäntehtävää, ja kaikkialla, missä on rakkautta, on myöskin
elämäntehtävää. Välttämätöntä on vain saada elämäntehtävänsä selväksi.
Ajatelkaahan vain, kuinka paljon voisitte vaikuttaa täällä. Sillä,
uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja suurta kuin se, mitä
olen teille tänään näyttänyt. Täällä on lapsia, joiden täytyy kulkea
repaleisina ja likaisina, jotka päivisin vain piehtaroivat ulkona,
tappelevat ja tekevät kaikenlaisia kepposia, siksi että heidän
äidillään ei ole mitään työtä, mihin panna heitä, joiden usein täytyy
nähdä isän tulevan juovuksissa kotia, kiroilevan ja joutuvan toraan
heidän äitinsä kanssa. Täällä löytyy niitä, jotka päivä päivältä
uurastavat, elää retustavat ja jotka eivät ajattele muuta kuin
ruokaansa joka ateriaksi. Täällä on raakuutta ja tietämättömyyttä,
josta tuskin voitte uneksiakaan. Täällä teillä on laaja vaikutusala,
Agnes-neiti, sillä naisen käsi voi ulottua paljoa kauemmaksi kuin
miehen koskaan voi. Te voisitte hommata muutaman näistä lapsista
pappilaan, panna ne hieman työhön puutarhaan taikka käsitöihin, te
voisitte puhua hieman ystävällisesti ihmisten kanssa välistä -- jo
siten tekisitte siunatun teon. Te voisitte silloin koota siunausta ja
esirukouksia ympärillenne, ja sellainen yksinkertainen naissielu kuin
Ingrid voi rukoilla."
Ylioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä
ja kulki edelleen.
"Mutta arka ette saa olla", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitaan
rohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se
maksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen
kaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa,
mutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa
on. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän
kaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä
voi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä
lopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut
kasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa,
että oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa,
ettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja
kuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat:
'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan
että he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän
opettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö
minua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa
elämäntarkoitusta?"
Ylioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä
oli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka
nousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.
"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas
taasen, "on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee
epäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se
menee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte
mies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee
sitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan."
Ylioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: "Enpä tiedä,
uskallanko sanoa, mitä ajattelen."
"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se", sanoi Agnes hiljaa.
"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja
odottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan
onnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään?
Minusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa
tiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka
seuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa
omansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän
ei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta --
ettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?"
Agnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän
koetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan
veräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.
"Hyvästi, Agnes-neiti", sanoi hän, "ja kiitos tästä päivästä."
Agnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut
sanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.
"Kiitos -- kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta,
mitä olette ollut minulle", huudahti hän viimein; mutta sitte hän
riistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas
seurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden
omassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan.
Ylioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes -- ei, hän ei kääntynyt;
tuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.
Agneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä
kevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn
ja purskahti itkuun.
"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle
anteeksi, Herra Jumala! -- -- Tee minut voimakkaaksi, anna minulle
voimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy -- anna minulle
anteeksi, Herra Jumala -- älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja
anna minun rakastaa isääni!"
Hän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske
heikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa,
pää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli
riehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan
kirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi
lukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä
alas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän
aikaa.
Joku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän
näki Agneksen makaavan siinä.
"No, oletkos palannut?" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei
liikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin
taa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen,
pilkallisesti korostaen: "Löytyykö missään naista, joka tuntee oman
horjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut
miehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei
kainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes
häntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa
asti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän
toivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla
ilmi."
"Ha--ha--ha! Ei, sepä on verratonta!" -- ja Mathilde nauraa hohotti.
"Agnes! Agnes!" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, "oh, rakkaani,
annappa minun lukea edelleen", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.
Agnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. "Älä koske kirjaan,
sanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi
tahraamaksi." Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti
hämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten
ärsytetty eläin häkissä.
"Mikä sinua vaivaa?" sanoi hän, "ei suinkaan hän jo ole kosinut,
sinua?"
"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko", huusi Agnes, ja nyt puhkesi
kaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.
"Sinä puhut hänestä", sanoi hän, "sinä, joka et edes ole kyllin arvokas
suutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta
mitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta,
mutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja
hyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne
varastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut
ja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon,
kuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja
ajattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin
käsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi
mukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja
koiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin,
näetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja
nyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo
enää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut
isästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta,
joka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta,
niin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos,
pois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä."
Mathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta
Agnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.
Pappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja
Agnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui
isän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin
rukoilevasti isään.
"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua
vastaan." Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen
polvilleen.
Pappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte
hieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.
"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee", sanoi hän ja tahtoi
nostaa hänet ylös, "mitäs olet minulle tehnyt?"
"Ei, ei, isä!" änkytti Agnes, "anna minun maata tässä, kunnes olet
sanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut
sinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla
sinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain
itseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut
kanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi."
Kyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet
syliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen
kostuttamia silmiä.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!" sanoi hän lempeästi, "etkö ole
ollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut."
Agnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.
"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt
lupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme
kodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan."
Pappi hymyili, taputteli häntä poskelle ja painoi rintaansa vasten;
Agnes lepäsi niin turvallisesti ja hyvin kuten lapsi äitinsä sylissä.
Vinniltä kuului melua ja hälinää. Matkakirstuja ja laatikoita
vedeltiin, ovia avattiin ja suljettiin, ja pian kuulivat he kimeän
naisäänen huutavan: "Halvar! Mari! Niels!"
Ihmisiä juoksi edestakaisin rappusissa, ja sieltä kuului loppumaton
melu. "Rakas lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi pappi kuulostaen.
"Oh -- se on vain Mathilde!" vastasi Agnes säikähtäneenä, painaen
päänsä vieläkin lujemmalle isän rintaa vasten.
Pian seisoi Mathilde ovessa. Hän oli matkapuvussa, päällystakki ja
hattu päässä.
"Nyt kiitän teitä kaikesta", sanoi hän pisteliäästi, niiaten ovessa.
"Kiitos osoittamastanne vieraanvaraisuudesta."
"Hyvä ystävä, mitäs tämä merkitsee?" sanoi pappi, tahtoen nousta, mutta
Agnes kiersi molemmat kätensä hänen kaulansa ympärille, ja niinpä hänen
täytyi istua.
"Aiotteko matkustaa?"
"Niin, on kai sitä pakoitettu matkustamaan, kun melkein heitetään
ovesta", sanoi Mathilde ja nauroi katkerasti, "minä en suinkaan
häiritse täällä enää ketään."
"Mutta" -- alkoi pappi taasen.
"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon", vastasi
Mathilde ja tahtoi mennä.
"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää", ja pappi koetti taasen nousta,
mutta ei voinut; "matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi
kuitenkin jäänette tänne."
Agnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan
kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä."
"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi
Mathilde, "olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi
tietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa
osakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana."
"Mutta minun kiesini te ainakin -- --"
"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän
komeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja
lopuksi monet kiitokset minun puolestani." Mathilde niiasi taasen
armollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen
matkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.
Mikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon
raksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa
paloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko
huoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen
tyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä
ympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin
tällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän
makasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa,
sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.
Mutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui
Mathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.
Seitsemäs luku.