Ylioppilas istui kirje kädessä. "Suuri Jumala, kunpa olisin voinut
tulla sellaiseksi -- mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan
kiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna -- huomenna --"
Samaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja
keskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata
yhtä ja toista.
Seuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan
vastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa;
hän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta
puku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman
kalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas
ei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli
myöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan
pukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan
solmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti.
Agnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja
kuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo,
ojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas
tunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. "Lupasin kertoa
teille jotain", sanoi ylioppilas, "tahdotteko istua ja kuunnella
kärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni."
Agnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän
saattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.
"Luulette kai, Agnes-neiti", alkoi ylioppilas, "että aina olen ollut
sama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta
minäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas."
"Tiedän sen", vastasi Agnes hillitysti.
"Tiedättekö sen?" toisti ylioppilas ihmeissään. "Tiedätte siis kai
myöskin, että kerran olen ollut kihloissa?" Viimeisen sanoi hän
puolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet
kuuluville.
"Tiedän myöskin sen", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.
Ylioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen
käteensä.
"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat
hänen kieltään, "ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä
kohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa."
Agnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja
loistavat.
"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia
muitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten
leikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan
ja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois." Ylioppilas hengitti
raskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja
lämpimästi:
"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen
vangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä,
Agnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt
koko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te
olette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko
elämänsä."
Agnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei
kyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan
kädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.
"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas lempeästi
hetkisen kuluttua; "ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini,
se on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä
sinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä,
joka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän
kauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää
lujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan
miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän
hyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että
seisotte rinnalla -- niin -- niin olen tässä. -- Tahdotteko,
Agnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?"
Agnes ei vastannut, mutta hän puristi ylioppilaan kättä, ja kasvoilla
oli sanomattoman onnellinen ilme, joka osoitti, että nyt oli ratkaisu
löydetty, sovinto tullut koko hänen elämäntarkoituksensa, ei enää
velvollisuus, vaan rajaton onni.
Illalla istuivat kaikki kolme, pappi, ylioppilas ja Agnes
arkihuoneessa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta kirkkaampi oli ilme
heidän iloisilla kasvoillaan.
"Kuules, Agnes, emmeköhän matkusta kaupunkiin katsomaan siellä nähtävää
komeutta?" kysyi ylioppilas.
Agnes istui vaiti hetkisen, "jos matkustamme sinne, niin matkustamme
pyytääkseni Mathildelta anteeksi viimeisestä", sanoi hän, -- "mutta
emmeköhän sitte pian palaa kotia?"