Ylioppilas oli iloinnut siitä, että hän jo puolittain oli voitolla, ja
sitte saikin hän nähdä, että hän oli erehtynyt. Hän oli puolittain
uskonut, että Agnes etsisi häntä, kysyisi häneltä yhtä ja toista,
luottaisi häneen. Hän luotti niihin kyyneliin, joita oli nähnyt, siihen
"anteeksipyyntöön", jonka Agnes oli lausunut, -- mutta ei. Hän ei enää
koskaan nähnyt Agnesta tiellä. Jos hän meni ulos aamulla, ei hän ollut
siellä; jos hän meni ulos päivällisen aikaan, ei hän ollut siellä; jos
hän meni ulos illalla, ei hän ollut siellä. Ja kuitenkin hän tiesi,
että Agnes oli kotona; kuitenkin hän tiesi, että Agnes joka päivä meni
ulos kävelemään. Hän ymmärsi heti, mitä tämä kaikki merkitsi, ja hän
tuli alakuloiseksi. Oliko Agneksen sydän niin pieni, että hän saattoi
löytää viihdytystä tyhjyydessä, vai oliko hän vielä niin kehittymätön,
ettei sitä edes itse huomannut.
Mutta miksi tuli ylioppilas alakuloiseksi? Hänhän saattoi vain
karkoittaa hänet ajatuksistaan; hän oli kirjoittanut ystävälleen, että
hän ei välittänyt Agneksesta enempää; hän tahtoi vain tehdä pienen
kokeen hänen suhteensa. Miksi löi hän sitte kirjansa kiinni, ennenkuin
hän vielä oli valmis, vain siksi että oli se kellonlyömä, jolloin Agnes
tapasi mennä kävelemään? Miksi katseli hän ympärilleen ollessaan
kävelemässä, nähdäkseen olisiko Agnes siellä tai tulisiko hän pian?
Olisiko ehkä se raikkaaseen lapsensieluun kohdistunut myötätunto, josta
hän oli kirjoittanut ystävälleen, ollutkin ehkä voimakkaampi kuin mitä
hän itse tahtoi myöntää? Olisiko ehkä ollut mahdollista, että Agnes,
sellaisena kuin hän nyt esiintyi ylioppilaalle, olisi perinyt jotain
tästä myötätunnosta? Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja,
jotka hän oli valinnut mielipaikoikseen, siksi että hänestä näytti
niissä olevan niin erinomaisen kaunista. Ne olivat jonkunverran
syrjässä valtamaantieltä, jotenka hän meni vain muutaman kerran
vuodessa sinne. Eräänä iltapäivänä, kun sää oli tyyni ja kirkas, päätti
hän mennä yhteen tällaiseen paikkaan ihaillakseen kaunista näköalaa,
ennenkuin puitten lehdet karisivat.
Matkalla sinne poikkesi hän eräälle kummulle, mistä hän saattoi nähdä
järven kaukaa häämöittävän. Istuessaan siellä hän kuuli yht'äkkiä
rapisevan alhaalla kuivissa lehdissä, ja kukapa muu siellä olisi ollut
jollei Agnes päivänvarjostimineen. Aluksi ylioppilas säpsähti, sitte
hän nousi ja meni alas. Agnes näki ylioppilaan, hän tuli äkkiä aivan
hehkuvan punaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas näki sen, jäi
hetkeksi seisomaan epäröiden, mutta sitte hän meni Agneksen luo.
"Miksi pelkäätte minua, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas avomielisesti ja
katseli häntä suoraan silmiin.
"Minäkö pelkäisin?" vastasi Agnes ja koetti hymyillä.
"Niin -- te. Vai luuletteko ehkä, etten ole huomannut teidän koettavan
karttaa minua? Luuletteko ehkä, etten huomaa teidän kasvoistanne
puhuvani totta: teitä ei miellytä minun seurani; se painostaa teitä;
luulette minun katsovan teihin ylhäältä kuten lapseen; arvelette minun
kulkevan täällä niinkuin minkäkin koulumestarin saarnaamassa. Jos olen
sitä joskus tehnyt, pyydän anteeksi, ja voimme silloin erota. Minulle
se käy raskaaksi -- sanon sen suoraan -- siksi että olen kiintynyt
teihin, kuten johonkin raikkaaseen, kuten kirkkaaseen lähteeseen
lämpimänä päivänä, kun on väsynyt. Mutta tästä lähtien on vanha tie
oleva vapaa. En tahdo enää puhutella teitä, en pysähdyttää teitä,
voimme vain tervehtiä toisiamme kaikessa ystävyydessä. Mutta sen olisin
kohtuudella toivonut, että olisitte sanonut sen minulle suoraan, niin
en olisi varmastikaan teitä niin usein vaivannut."
Agnes katsoi ylioppilasta, hän puhui niin lämpimästi, silmät olivat
niin suuret ja syvät, hänen äänessään oli niin syvä sointu.
Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran katsoikin ylioppilasta tarkemmin,
eikä hän ollutkaan lainkaan ruma. Kasvot olivat miettivät ja
avomieliset. Hänellä ei myöskään ollut mitään viisastelevata ylpeätä
piirrettä huulen ympärillä; Agneksesta ylioppilas näytti melkein yhtä
nuorelta kuin hän itsekin, ja kuitenkin siten, että hänen piti
kunnioittaa ylioppilasta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen
kaikessa käytöksessään ja paljon arvokkaampi ja luottamusta
herättävämpi kuin kaupunginherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja
Agnes oli puhunut pahaa ylioppilaasta selän takana -- hän oli myöskin
ajatellut sitä näinä viikkoina, kun hän kulki yksin -- mutta tämäkö oli
vanha ylioppilas? Tämäkö oli sama ylioppilas, joka kulki niin synkkänä,
ei katsonut oikealle ei vasemmalle, eikä puhunut kenenkään kanssa?
Lämpenikö hän vain kaipauksesta oppia tuntemaan hänen sielunsa? Tai
luuliko ylioppilas Agneksesta vielä voivan tulla sen liinan, jolle hän
maalaisi uneksimansa naiskuvan?
Agnes ei vastannut mitään, ja ylioppilas seisoi epäröiden, mitä hänen
olisi tehtävä.
"Niin" -- puuttui hän vihdoin puhumaan, "olin ajatellut mennä tätä
tietä, mutta jos neiti haluaa mennä sitä, tahdon heti palata."
"Ei, miksi niin?" vastasi Agnes hyvin kainosti "Ettekö te tahdo seurata
minua?"
"Kyllä mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta,
"mutta silloin ette saa syyttää minua, jos tulette katuneeksi
hyväntahtoisuuttanne."
He kulkivat nyt hetken vieretysten, puhumatta mitään. Vihdoin kysyi
ylioppilas:
"Oletteko äskettäin kuullut mitään kaupungista, Agnes-neiti?"
"Kyllä."
"Ja kaikki ystävänne voivat hyvin?"
"Kyllä, kiitos!"
"Se ilahuttaa minua", sanoi ylioppilas, "aina on hauskaa kuulla hyviä
uutisia niistä, joista pitää."
Tokkopa häntä ilahuttaisi, jos hän tietäisi, mitä kirjoitin viimeksi,
ajatteli Agnes itsekseen, ja omatunto nuhteli häntä. Taasen syntyi
äänettömyys.
"Niin -- mihin menette nyt, neiti?" puuttui ylioppilas puhumaan.
"Enpä tiedä -- kaippa kappaleen matkaa eteenpäin", vastasi Agnes.
"Jos olette yhtä mieltä minun kanssani, niin menemme katsomaan
verratonta näköalaa. Niin, olette kai nähnyt sen ennen, tuolla ylimpänä
olevien talojen kohdalla."
"Kunhan se vain ei ole liian kaukana", vastasi Agnes.
"Oh ei, voitte luottaa minuun, jos väsytte; ja nytpä saatte nähdä,
että maassa on ihania maisemia. Oletteko matkustellut maassamme,
Agnes-neiti?"
"En yhtään."
"Ja useimmat muut eivät varmaankaan ole matkustaneet enemmän; mutta
eikö ole merkillistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa,
matkaavat vaikkapa Indiaan tahi Kiinaan asti, mutta he tuntevat vähän
tai ei ollenkaan omaa maataan? Ja tiedän kuitenkin, etten vielä ole
löytänyt maata niin ihanaa kuin Norja."
"Oletteko matkustellut paljon täällä?" kysyi Agnes.
"Minäkö? Voinpa melkein sanoa pienestä pojanpalleroisesta asti. Monet
kerrat olen retkeillyt reppu selässä Voldersissa, Hallingdalenissa,
Gudbrandsdalenissa, Romsdalenissa, Thelemarkissa, Bergenin
hiippakunnassa. Enkä koskaan tiedä olleeni niin hilpeän iloinen kuin
matkatessani yli tunturin vaarojen, kaikki surut syrjään sysättyinä,
toivorikkain mielin ja uusia maisemia edessäni; enkä koskaan tiedä
ruuan maistuneen niin hyvältä kuin heittäytyessäni paimenpojan ja
lampaiden viereen ruskealle kanervikolle. Ulkomaalla kai saa nähdä
paljon kaunista ja mieltäkiinnittävää, mutta harvoin mitään niin
suurta, niin kunnioitustaherättävää kuin täällä kotona. Italia on ilon
ja naurun, tanssin ja riemuitsevan laulun maa, mutta Norja voi
kasvattaa miehekkäitä ajatuksia, syviä tunteita ja suuria tekoja,
Norjalla on torvensa ja hallingeninsa, -- Italialla tamburiininsa ja
saltarellinsä." [Hallingen ja Saltarelli = kansantansseja.]
Agnes katseli häntä ja ylioppilas jatkoi:
"Kummastelette ehkä, että minä, vanha kirjatoukka, puhun täten. Mutta
voinpa, totta puhuen, sanoa teille, neitiseni, että välistä keväällä,
kun ilma lämpenee, alkaa jalkojani polttaa pois pääseminen. Ja silloin
herää minussa voimakas halu kiivetä ylös tunturinvaaralle, halu, jota
tuskin voin vastustaa -- mutta -- minä olen jo vanhentunut, jalat ovat
jäykistyneet, ruumiini on kömpelö ja niinpä pysynkin siivosti kotona.
Eikö ole merkillinen, neiti, luonnon valta ihmiseen? Talvella, kun
luonto on pukeutunut valkoiseen vaippaan, vetäytyy aivan kuin
kuoreensa, istuutuu räiskyvän takkavalkean ja lampun ääreen sekä
sulkeutuu kodikkaaseen huoneeseen. Keväällä, kun kaikki lehdensilmukat
puhkeavat, virkoaa meissä uusi elämä iloineen ja valoisine toiveineen;
tupa tulee silloin meille ahtaaksi. Kesällä, kun kaikki kehittyy
täyteen kukoistukseensa, laajenee myöskin sydämemme kiitolliseen iloon;
ja kun tulee syksy, sade vihmoo ja puista viimeiset toiveet varisevat
kuihtuneissa lehdissä, silloin myöskin sydämemme tulee niin omituisen
kaihomieliseksi; tulee hiljaiseksi ja miettiväksi ja kaihoaa jotakin,
josta ei oikein tiedä, mitä se on."
He pysähtyivät hetkiseksi ja katselivat ympärilleen, sitte kulkivat he
ääneti edelleen.
"Nyt olemme siellä pian", sanoi ylioppilas, "tuolla ylhäällä vaaralla
se on; ettekö ole koskaan ollut siellä?"
"En, en koskaan!"
"Siinä näette, te syrjäytätte sen, mitä teillä on, ja kaipaatte sitä,
mitä teillä ei ole. Nyt saatte vain nähdä, että maa on kauniimpi kuin
luulettekaan."
He menivät ylös kukkulalle, ja ylioppilas levitti vaippansa, niin että
Agnes saattoi istuutua.
"Täällä ette saa olla vaatelias, neiti; te saatte tyytyä maahan ja
vaatepalaan, tällaiseen penkkiin", sanoi ylioppilas ja asetteli hieman
vaippaa.
Agnes kiitti, istuutui ja katseli näköalaa, ylioppilas seisoi vieressä.
"No, mitäs sanotte?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Kyllä on kaunista, ihanaa", sanoi Agnes, eikä voinut luoda pois
katsettaan.
"Niin, eikö olekin; katsokaapa tuota tunturiputousta, joka kohisee
tuolla kauempana niin voimakkaana ja niin nuorekkaan väkevänä ja
ylpeänä, noita leveitä tunturiharjanteita, jotka ympäröivät laaksoa,
seisten niin uskollisina ja tyyninä kuten täysikasvuiset, ajattelevat
miehet; laaksonpohja niittyineen ja taloineen, joka lepää niin
rauhallisesti ja turvallisesti tunturin juurella, aivan kuin ajatellen:
täällä ei ole hätää mitään niin kauan kuin nämä ovat vartijoina. Ja
virta tuolla! Katsokaapa kuinka se ryöppyää tuolla halkinotkon,
katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se
kohisee tuolla allamme. Eikö se aivan kuin kerro meille kokonaista
elämäntarinaa? Oivallatteko tämän tarinan sisällön?"
"Enpä oikein tiedä, mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin minä
kuuntelen", sanoi Agnes. "Mutta anteeksi en ole lainkaan huomannut,
että seisotte. Ja tässä istun minä teidän vaipallanne! Ettekö tahdo
istua?"
Ylioppilas kiitti, ja nyt he istuivat vieretysten hänen viitallaan.
"Nyt saatte kuulla elämäntarinan, jonka joki on kertonut minulle monet
kerrat", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä autioilla, aavoilla
lakeuksilla, missä leveät valkoselkäiset jäätiköt lepäävät, missä
vuorenhuiput pistävät esiin lumimerestä, minne ihmiset harvoin tulevat
ja missä vain peikot leikkivät ja heittelevät lumivyöryjä kuten
lumipalloja alas laaksoon, missä ihminen tuntee olevansa niin pieni ja
kurja, että hän pyrkii eteenpäin pienen matelijan tavoin ryömien ja
toivoo pian olevansa taasen laaksossa -- siellä on joki syntynyt. Se on
imenyt voimakkaita rintoja, se on nähnyt voimakkaita näkyjä, se on
hengittänyt raikasta ilmaa. Siksi kun kevät saapuu ja aurinko paahtaa,
niin että nuo vanhat lumiukot siellä ylhäällä hikoilevat ja vesi
juoksee virtanaan pitkin tukkaa ja partaa, silloin tulee pienokainen
kärsimättömäksi. Se pyrkii ulos, saadakseen nähdä ympärilleen, ja
silloin eivät he enää voi pidättää sitä. Eräänä päivänä hiipii se pois,
kyykistyy ensin katsellakseen syvyyteen uskaltaisiko se edetä, astuu
sitte varovasti askel askeleelta alaspäin ja tunkee kantapäät lumeen.
Mutta tätä menoa se ei kauan siedä, yht'äkkiä se heittäytyy riehakasti
nauraen kosken niskaan ja nyt kiidetään huimaa vauhtia alas laakson
pohjalle valtavalla pauhulla ja ryskeellä, niin että vaahto kohisee
ympärillä. Se nauraa hohottaa, hyppii, piehtaroi edelleen, piiskaa
tiellä olevia kiviä, ilakoi uoman reunalla kasvavien puiden ja
pensaiden kanssa. Mutta pian jalka väsähtää, ja tie tulee hankalammaksi
kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat pieksävät kasvoihin.
Silloin se pelästyy ja alkaa itkeä; takaisin se ei voi palata, sen
täytyy eteenpäin, vain eteenpäin, ja niinpä kiidetään huimaa vauhtia
yli tukkien, kivien ja mättäiden. Mutta tie pitkistyy ja mutkistuu, ja
päämäärä on aina vain kaukana; silloin se äkkiä tulee vakavaksi ja
hiljaiseksi. Se pysähtyy, lepää ja miettii. Ja nyt se ei enää juokse
kivien välissä vallattomasti hypellen, vaan se virtaa hiljaisesti ja
kärsivällisesti; se ei enää leiki pensaiden ja lehtien kanssa, vaan
virtaa tyynesti ja pyytää nöyrästi lupaa saada tilaa, kunnes se vihdoin
näkee leveän vuonon, aavan meren; iloisena se silloin laajenee,
ojentelee käsiään sitä kohden ja paneutuu maata uskollisen ystävänsä
rinnalle. -- Sellainen on virran tarina ja sellainen on myöskin
ihmiselämä, Agnes-neiti. Ensin alkaa se voimakkaassa ja suuressa sadun
maailmassa, sitten orastaa ajatus jostakin muusta, jostakin
tuntemattomasta, ja silloin tahtoo vain ulos maailmaan, maailmaan;
täyttä laukkaa silloin kiidetään eteenpäin leikkien, tanssien ja
ilakoiden, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, kivien
särmät haavoittavat, ja pensaat repivät. Silloin pelästyy, mutta äiti
on kaukana; silloin katkeroituu ja tahtoo uhmailla vastaan, mutta
taival tulee liian pitkäksi; itkee itkemistään, kunnes mieli heltyy,
mutta silloin onkin varttunut; silloin vaeltaa yksinäistä elämäntietään
nöyränä ja tyynenä, väistää kiviä ja halajaa vain voida uinahtaa
jossakin suuressa, joka voi sulkea meidät kokonaan helmaansa, joka voi
tukea meitä voimakkailla käsillään. Ja silloin avautuu näkymätön, jossa
valo asuu; päämäärä on saavutettu ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan
isän syliin, missä ainoa lepo on löydettävissä."
Ylioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut
sydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat
kokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen
tuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa,
aivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:
"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä,
Agnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette
kuullut niiden ääntä pienestä pitäen."
"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani"; vastasi Agnes,
"varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten
rantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja
eläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua
kaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.
"Vai niin", vastasi ylioppilas.
"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista", jatkoi Agnes, "ja sitten
siellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt,
kulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot
elpyisivät."
Agneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei
kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta
ja kuunteli Agneksen sanoja.
"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille", jatkoi Agnes,
"sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin
voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."
"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?" kysyi
ylioppilas, katsomatta Agnekseen.
"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka
toinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen
iloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje
on luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota
voisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan."
Ylioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli
kuitenkin ääneti.
"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?"
"Se olisi sitte tuomarintytär", vastasi Agnes halveksivasti, "mutta hän
ei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta."
"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja
minä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin
täydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne,
vakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne."
Agnes mietti hetkisen.
"Ehkäpä", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.
"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta hän ei
olisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut
olla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi,
kun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän
olisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi.
Ei, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä,
joka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne."
"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?" kysyi Agnes katkerasti.
"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse",
vastasi ylioppilas, "se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin;
hän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?"
Agnes punastui, mutta ei vastannut.
"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla,
että luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin
itse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja
luonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan,
että koko luomakunta huokaa pelastusta. -- -- Mutta täällä on hieman
kylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi
parasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle."
Agnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä
kerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan
alaspäin.
Paluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi
Norjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja
muistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki
kulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.
Agnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä
oli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei
enää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten
vastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin
pyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo
sytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti
oli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.
"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään", sanoi pappi ja katseli
ystävällisesti Agnesta.
Agnes istuutui sohvaan.
"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona", sanoi
hän.
"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?"
Miksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta
saada sanaa suusta?
"Uskoppa, että siellä oli ihanaa", vastasi hän vain.
"Niin, tiedän siellä olevan kaunista -- mutta olitko yksin?" toisti
pappi järkähtämättä.
"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus
olisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan
oli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.
"Vai niin, vai oli _hän_ mukana, no -- mitäs hyvää oli hänellä tänään
sanottavana?"
"Hän puhui jalkamatkoistaan ja paljosta muusta", vastasi Agnes ja nytpä
oli aivan kuin hän mielellään olisi tahtonut puhua ylioppilaasta,
"uskoppa, että sitä oli mielenkiintoista kuulla."
"Niin, hänen kanssaan on hauska jutella", sanoi pappi, mutta sitte hän
ei enää tahtonut jatkaa keskustelua tästä aineesta, vaan istui hiljaa
tuolissaan ja poltteli.
Agnes istui sohvannurkassaan, lepäili ja vaipui aivan ajatuksiinsa;
mutta sitte tunsi hän äkkiä isän tarkastelevan katseen.
"Onko jotain uutta sanomissa?" kysyi hän, saadaksensa isän lopettamaan
tarkastelunsa.
"Ei kerrassaan mitään. Preussilaiset kerskailevat kuten tavallista",
vastasi pappi ja puhalsi savutuprun.
Taasen syntyi äänettömyys, Agnes vajosi ajatuksiinsa, ja pappi katseli
häntä.
"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Agnes samassa, nousi ja meni
pianon luo.
"Niin, jos et ole liian väsynyt, niin --" vastasi pappi. Agnes oli
lyönyt muutamia sointuja, ja nyt hän alkoi laulaa vanhaa lauluaan: "Oi
Ola, Ola, mun armahani." Siitä oli kauan, kun hän oli laulanut tätä
laulua, mutta nyt se tuli aivan kuin itsestään, ja hänestä oli varsin
hauskaa laulaa sitä. Mutta tuskin hän oli alkanut, kun pappi huusi:
"Ei, ei, rakkaani, eipä lauleta tätä vanhaa laulua, lauletaanpa
mieluummin jotakin uutta jota osaat, muutamia lauluja 'Orpheuksesta',
ne ovat hauskoja ja sukkelia."
Agnes totteli, otti Orpheuksen esiin nuottihyllyltä, ja alkoi laulaa:
"Kun olin Arkadian prinssi."
Hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan
sitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän
heitti kirjan lattiaan.
"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle,
mutta nyt en voi."
Sitte hän alkoi taasen "Olaansa". Senjälkeen tuli "Taivaan kannen alla"
ja kaikki muut kansanlaulut; -- ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta,
ja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä
ylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.
Ulkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan
muu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän
seisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen
penkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin
hän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän
palasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin
Agnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä
puolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: "Kun olin
Arkadian prinssi". Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista,
että hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen
-- hän ei myöskään laula sitä hyvin." "Oi, Ola, Ola, mun armahani",
kuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena;
sävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin
lämpiminä. "Niin, siellä hän on", huudahti ylioppilas iloisena, "siellä
hän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä
laulaa." Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne
vanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona
ensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran
täyteläisempinä, rikkaampina -- nyt hän oli täysikasvuinen nainen.
Vihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli
sisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän
istui soittokoneen ääressä, laulaen:
"Mä ikkunassain näen sun,
Oi armas ystäväni mun.
Ja varjos mulle tuttu on,
Vaan sisään päästä mahdoton."
Ylioppilas astui taasen alas.
"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?" sanoi hän
itsekseen, -- -- -- "hm -- en kai liene hänen 'armahin ystävänsä',
mutta sisään minun täytyy päästä." Näin sanoen hän meni kotiapäin,
mutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne,
missä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, hän osaa vielä
laulaa."
Agnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän
aina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti
tulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki
ylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut;
mutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli
puhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin
ylioppilas; sillä isä -- ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle
muusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan
tietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin
hyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän
puhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen
omia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin
hän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän
meni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen
postitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan
huoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli
silloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi
tukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka
istui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä.
Agnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan
olevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli
voinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle
päätteeksi -- Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan
syrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta
jos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas
lopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää
olleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän
istui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei
oikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan
hänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi
varmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten
entisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän
kuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut
häntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa.
Agnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän
istuutui kirjoittamaan:
"Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa
kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen
erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin
saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä
sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista,
ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa
olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä."
-- -- -- -- --
Agnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä
hänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli
aivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde
jaaritella niin paljon kuin tahtoi.
Agnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan
ylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein.
Jouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin
aikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut
yksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa
huoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna
koruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja
hän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle
ja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut
maistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli
tullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi
oli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen
siunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen
heille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui
tyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.
Keskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja
ylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu
oli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen
runoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä,
jotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin
pyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.
Seuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin
ahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.
"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?" kysyi pappi.
"Vanha testamentti", vastasi Agnes.
Eikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen
rakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka
vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta
uskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä
kysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin
pohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin
uutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen.
Hän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai
yleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän
osoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa,
ensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui
lihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin
vakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin
esiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän
olemuksensa kielet väräjämään.
Elämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja
elämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän
aikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin
syvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja
moisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut.
Ei, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli
päämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin
suinkin mahdollista -- ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta
kannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava
kyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä
vain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää -- ei,
kurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle
itselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän
armolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki
pienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen,
pyhään.
Ja ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän?
Ken juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän
kulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka
virittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta
mielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään
näillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja
painavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina
sukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen
seisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine
kasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.
Agnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt
paikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni
arkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa
keskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja
lempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää,
mutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi
saada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle
hengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa
melkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut
ylioppilaalta.
"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa".
Mikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään
puhellut enemmän ylioppilaan kanssa -- mutta hän ei uskaltanut. Välistä
hän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä
aivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut
ylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä
vapaaksi; mutta nyt -- kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua
maailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja
kuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi
hän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut
ylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin
kaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä
itsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin
paras koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin
lamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen,
niin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin
käyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa,
silloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei
oikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa,
painaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen
tunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä
selvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän
näytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. "Te kaipaatte
vertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran
korkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää
ajatuksianne", -- oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli
myöskin sanonut enemmän. "Tämä voi olla nainen", oli hän sanonut,
"mutta eiköhän se myöskin voisi olla -- mies?" Tämä mies -- mistä oli
hän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään -- -- niin olihan täällä
yksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä
puhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja
ystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.
Agnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää
vilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken.
Hänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli
jotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.
Isä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta
katseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää,
jotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta
minkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein
mietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän
pelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin,
kun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen
tukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada
sanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain
kyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella
häntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se
tapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes
istui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa
tuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän
vetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän
sanotuksi:
"Agnes!"
"Niin", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen
sydämeensä.
"Tule luokseni, rakas lapsi". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen
ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.
"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?" alkoi hän. "Oletko sairas?"
"Sairasko -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Agnes, samalla kuin
veri syöksähti poskille.
"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä
kalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta."
"Ei, minulta ei puutu mitään", -- vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän
rintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua
esiin.
Isä silitteli hänen hiuksiaan.
"Tahdotko matkustaa kaupunkiin?" kuiskasi isä hänelle kuten lapselle;
"sanoin kerran, että minulla ei ole varaa siihen; nyt luulen kyllä
voivani tehdä sen, jos sinulla on halua. Tahdotko matkustaa kaupunkiin,
Agnes?"
Agnes vastasi alkamalla itkeä niin kiihkeästi, että pappi säikähti
pahanpäiväisesti ja vaikeni, kunnes hän taasen oli rauhoittunut.
"Älä ole häpeissäsi vastatessasi myöntävästi", alkoi pappi taasen, kun
Agnes oli lopettanut itkunsa ja vain hengitti raskaasti; "se voi hieman
virkistää sinua, näetkös, ja täällähän kuitenkin kaikki luistaa entistä
latuaan."
"En voi koskaan toivoa parempaa kuin olla kotona sinun luonasi, isä!"
vastasi Agnes ja painautui vieläkin lähemmäksi häntä.
"Niin, mutta en voi nähdä tätä kauemmin, rakas lapseni", vastasi isä ja
suuteli häntä poskelle, "sinä riudut aivan pois käsistäni, ja jotakin
mahtanee olla epäkunnossa. Etkö nyt voi sanoa sitä isällesi, vanhalle
isällesi, -- mitä?" -- ja hän painoi korvansa Agneksen suulle, tahtoen
kuulla vastausta.
"En tiedä sitä, isä", -- vastasi Agnes, nousi ja pyyhki pois viimeiset
kyyneleet, jotka vielä riippuivat silmäripsissä, ja nyt nauroi hän --
"näetkös, minulta ei puutu mitään. Minä olen vain välistä tyhmä, mutta
nyt olen hyvä, ja silloin voit sinä pitää minusta, eikö totta?" a Agnes
suuteli häntä ja pyyhki tukan hänen otsaltaan.
"Niin -- mutta en nyt tahtonut saada vastausta siihen", alkoi pappi,
mutta ei voinut olla hymyilemättä; "tarkoitin sitä, jos sinä -- --"
"Ei, ei -- rakas isä", sanoi Agnes äkkiä ja asetti sormen hänen
suulleen, "ei sanaakaan enää mistään kaupunkimatkasta, kuuletko? Ole
nyt reipas ja iloinen, sillä minulta ei puutu mitään, siitä voit olla
vakuutettu. Nyt keitän sinulle hyvää teetä." Ja näin sanoen suuteli
Agnes vielä kerran ja juoksi sitten keittiöön.
"Hm -- hm" -- sanoi pappi itsekseen, pudisteli päätään ja kulki
edestakaisin lattialla.
"Jotain siinä on, sanokoon hän mitä tahansa, mutta hän on sellainen
pieni itsepäinen hupakko, joka ei tahdo puhua suutansa puhtaaksi."
Kävi kuitenkin niin, että Agnes meni kaupunkiin. Hän tunsi, että jokin
kalvoi häntä, ja että hänelle ehkä oli hyvä päästä hieman pois; mutta
hän oli huolissaan siitä ja pahinta kaikesta oli, että hänen oli
asuttava taas yhdessä Mathilden kanssa. Nythän hän ei voinut enää
salata sydänhuoliaan, ja Mathildenhan teki mieli vain iloita. Hän
tunsi, että oli mahdotonta enää ottaa Mathildea mukaan sydämeen. Mutta
hänen isänsä pyysi häntä niin sydämellisesti matkustamaan ja lupasi
hänelle, että hän saisi palata kotia takaisin heti, jos hän ei
viihtyisi -- ja niinpä sai ylioppilas eräänä päivänä taasen kuulla,
että Agnes oli matkustanut kaupunkiin. Hän oli aivan kuin puusta
pudonnut; hän ei tahtonut uskoa sitä. Jäisikö tämä nuori tyttö hänelle
aina arvoitukseksi? Nyt oli hän vakuutettu siitä, että hän tunsi
Agneksen sisimpään olemukseen saakka, ja kuitenkin narrasi Agnes häntä
tavantakaa. Kuinka saattoikaan hänellä taasen olla halua heittäytyä
seuraelämän humuun, nyt, kun hänen sieluelämänsä oli kohonnut ja hän
iloisena kuten lapsi ja syvän tunteen valtaamana kuten varttunut nainen
oli tarttunut siihen, mitä näki. Hänellä ei ollut mitään rauhaa, ei hän
voinut lukea. Silloin tarttui hän hattuunsa ja meni suoraa päätä
pappilaan.
Pappi istui valmistellen seuraavan sunnuntain saarnaansa, kun ovelle
koputettiin ja sisään astui ylioppilas lämpimänä ja kiihtyneenä.
"Onko totta, että olette lähettänyt tyttärenne kaupunkiin, herra
pastori?" alkoi hän ja unohti aivan tervehtiä.
Pappi kääntyi hämmästyneenä tuolissaan. "Niin, se on totta", vastasi
hän ja katseli ihmeissään ylioppilasta.
"Onko se mahdollista? Voitteko siten syöstä mereen sen, joka jo on
päässyt venheen emäpuulle? Voitteko siten surmata ihmissielun, joka on
virkoamaisillaan eloon? Voitteko tehdä sen pelkäämättä tuhoavanne sen
Jumalan työn, josta kerran saatte vastata?"
Pappi asetteli silmälasiaan ja katseli ylioppilasta suu selko
selällään.
"Mutta paras -- -- -- mikäs teitä vaivaa?" sanoi hän ja nousi tuolilta.
Ylioppilas tointui taasen.
"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumarsi, "voipa
olla, ettei ole sopivaa siten astua toisen miehen taloon, ja tiedän
kyllä, että olette hänen isänsä; mutta jos olisitte seurannut hänen
kehitystään lapsesta sillä tavalla kuin minä, jos olisitte kohdistanut
kaikki ajatuksenne häneen kuten minä, jos olisitte nähnyt hänen
varttuvan edessänne kuten minä, niin ymmärtäisitte -- --"
"Ei, minä en todella ymmärrä sanaakaan", huudahti pappi, "mitäs kaikki
tämä merkitsee?"
"Ettekö sitte ole huomannut, että tyttärenne on aivan muuttunut viime
aikoina?"
"Kyllä, Jumala paratkoon. Olen nähnyt, että hän on tullut sekä
sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."
"Niin, ja sitte lähetätte te hänet kaupunkiin."
"Niin, mihinkäpä minä muualle hänet lähettäisin? Juuri siksi lähetin
hänet kaupunkiin."
"Hm -- myrkky on hyvää lääkettä sairaalle miehelle", sanoi ylioppilas
ja nauroi katkerasti.
Pappi pudisteli päätään.
"Luulenpa, että olette sairas", sanoi hän lopuksi, "puhutte aivan kuin
houreissa."
"En, herra pastori", alkoi ylioppilas taasen tyynesti ja arvokkaasti,
"en ole sairas, mutta hän oli, ja hänen sairautensa oli taistelua,
taistelua, mikä Jumalalla oli hänen sydämensä kanssa saadaksensa paikan
siellä, taistelua, joka olisi ollut taisteltava loppuun rukoillen ja
itkien hiljaisessa kammiossa."
Pappi kuunteli vakavasti ylioppilasta.
"Istukaahan ja selittäkää minulle tarkemmin mielipiteenne. Eikö sitte
tyttäreni ollut kristitty?"
"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli
kristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka
suullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja
käyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja
tavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä,
joissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää
sekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle."
"Niin" -- vastasi pappi miettivästi -- "mutta uudemmat jumaluusoppineet
eivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa
tilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista
niistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?".
"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa,
herra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta,
jos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri
kellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se
mies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä
kyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla
valpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun
verhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt
koetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte
näyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet
nevalle, missä virvatulet loimottavat."
"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja
hänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien,
kelpo ihmisten hoivaan."
"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään
ihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että
kaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin,
mikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä
on monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa
kehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät
tyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa,
Jumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen
äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka
kuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän
kanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa
lepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai
pakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa.
Todellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman
tanssin lohdutukseksi."
Pappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin
päähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.
"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla;
mutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski
kovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä
näyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin
te, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi,
ahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet
päivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain
arkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä
olen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut
asioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi
minun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän
häntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka
saattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan
liian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra
pastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme
sanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin
rohkea."
Pappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi
kätensä jäähyväisiksi.
Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi,
että pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei
tietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli
ovenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.
Kun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle.
Siten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin
lattialla.
"Olisiko tässä jotain totta", sanoi hän itsekseen, "enkö ymmärtäisi
omaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni -- --
hyvä Jumala, se oli kauhea sana. -- Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä
ensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte -- sitte -- johtakoon Jumala häntä
edelleen."
Agneksen ensimäinen kirje oli seuraava:
"Rakas isä!
Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin
kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että
mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi
enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu,
vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea
muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle.
Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti
kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella
kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä
keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin
tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla
sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin
tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin,
joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin -- niin
silloin -- oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se
johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He
laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin,
mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia
kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin
ilosta tanssin vuoksi, -- nyt kaipaan vain päästä pois, en voi
tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin,
että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta
minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia
siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; -- jos olen kotona,
kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa,
mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun
voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina
itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä
ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat,
huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa
ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he
välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta
sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi
ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne
vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he
olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta
pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein.
Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja
nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He
ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko
siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala
varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa
enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi
ja suutelisin sinua.