Agnes piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos, milloin tiesi
tapaavansa ylioppilaan. Kuitenkin ajatteli Agnes usein häntä. Hän oli
sittenkin toisenlainen, jonkunverran enemmän kuin muut -- kuin muut --
niin, löytyikö täällä muita? Isä, joka oli syventynyt saarnoihinsa ja
köyhäinhoitoon? Maakauppias, joka myi kahvia ja tupakkaa? Kivistön
Olavi, joka antoi tyttäriensä soittaa pianoa ja joka alituisesti puhui
valkoisesta oriistaan? Voudin tyttäret, jotka vain ajattelivat
hanhenpoikiaan ja navettaa? -- Ei, sittenkin oli ylioppilas parempi.
Kun hän siten kulki yksin tiellä tai istui itsekseen huoneessaan,
tulivat hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat -- kaikki, mitä
ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsekas hän oli ollut sillä kertaa. Hän
tunsi silloin niin omituisen tunteen sydämessään mutta ylioppilas oli
ollut niin häpeämätön -- aivan niinkuin Agnes ei olisi täysi-ikäinen,
aivan niinkuin hän aina olisi lapsi, jolla leikitään -- niin,
ylioppilas saattoi olla vakuutettu siitä, että Agnes ei enää koskaan
tulisi hänen tielleen, Agnes ei koskaan enää välittäisi hänestä --
Agnes ei koskaan enää katsoisi, tuleeko hän. Ja samassa katsoi hän,
tuleeko ylioppilas, vain voidaksensa poiketa tieltä, jos hän tulisi,
tietenkin. Ei, kunpa vain olisi voinut palata kaupunkiin, siellä oli
aivan toista!
Ylioppilas ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli hävinnyt, mutta hän
epäili kuitenkin vähin, että Agnes tahtoi karttaa häntä. Eräänä päivänä
vangitsi ylioppilas hänet kuitenkin ja siihen olivat kirjat syynä. Hän
oli istunut ajatellen ajattelemistaan jotain, hän luki, löytämättä
lukemassaan mitään ajatusta, ja siten viivähti hän kirjan ääreen
istumaan kauemmin kuin hänen tapansa oli.
Agnes joutui aika lailla hämilleen, kun hän äkkiä näki ystävänsä
vieressään.
"Päivää, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas ja kohotti hattuaan, "miksi en
ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan? Oletteko vielä suuttunut minuun
siitä että olin hieman rohkea viimeksi? En tarkoittanut mitään pahaa
sillä, ja jos toivotte, pyydän mielelläni anteeksi. Harvoin pyydän
keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.
Agnes joutui aivan hämilleen; sillä hän puhui niin avomielisesti ja
kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki ne
vastaukset, jotka hänellä oli valmiina, siltä varalta että ylioppilas
seuraavalla kerralla olisi tunkeileva. Agnes vastasi vain, että hänellä
ei ollut syytä olla mistään suuttunut.
"Sitä parempi", vastasi ylioppilas, "uskallanpa sitte toivoa, että
minun seurani ei ole aivan vastenmielinen."
Agnes hämmästyi vieläkin enemmän, hän ei tietänyt mitä sanoa.
Ylioppilas alkoi puhua yhtä ja toista, ja kaikki mitä hän puhui oli
niin selvää ja niin varmaa. Hän ei koskaan takertunut sanoissaan, hän
ei koskaan joutunut hämilleen, ja kuitenkaan ei hän ollut kerskaileva
tai suurisanainen, vaan esitti kaikki niin tyynesti, rauhallisesti,
että Agnes pelkäsi häntä ja ei pelännyt. Agnes saattoi vastata vain sen
mikä oli välttämättömintä; muuten antoi hän ylioppilaan puhua, mutta
tarkasteli monesti häntä kunnioittavasti. Ylioppilas alkoi lopuksi
puhua kaupungista ja kaupunkielämästä; hän kysyi kuinka Agnes oli
kaupungissa viihtynyt, ja Agnes kertoi silloin näytelmistä ja
konserteista ja tanssiaisista siellä.
"Niin, eikö teistä ole ihanata tanssia?" kysyi ylioppilas yht'äkkiä.
Agnes katseli ihmeissään häneen -- hän puhui tanssista.
Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:
"Tulla siten sävelten tuudittamaksi ja leijailla pois, tuntea vain
raikkaan ilman virtaavan vastaansa, rinnassa riemun tunne, ja sitte
vajota valon ja hehkuvan soiton mereen."
Agneksen katse kirkastui; hän yritti puhua, mutta ylioppilas ehätti
ennen. "Ja sitte teatterissa voida unohtaa kaiken kirjatomun ja
leipähuolet ja jokapäiväisen ahertamisen ja tulla kotia kuin
virkistävästä kylvystä johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen ja suureen."
Agnes säpsähti, hänen silmänsä loistivat, ylioppilas oli loihtinut
esiin kaikki hänen rakkaat muistonsa.
"Niin teatteri!" -- huudahti Agnes, -- "ja uskokaapa, että meillä oli
hyvä paikka ensimäisessä aitiorivissä ja kauimpana toisella sivulla,
niin että saatoimme nähdä kaikki katselijat, ja se oli melkein yhtä
hauskaa kuin nähdä kappale."
"Vai niin?" vastasi ylioppilas.
"Niin, ja kaikki ne tanssiaiset, joissa minä olin! Ajatelkaa, kerran
olin huveissa viisi iltaa peräkkäin enkä tullut sieltä kertaakaan kotia
ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --" Agnes nauroi muistellessaan
sitä.
"No olivatko viimeiset tanssiaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas
ja hymyili.
"Oh ei -- eipä muuta kuin että Lise Boyesen kaatui pitkin pituuttaan ja
Marie Petersen loukkaantui ja meni kotia, siksi että hän sai istua
kotiljongin ajan." Agnes pysähtyi äkkiä; sillä hän tuli katsoneeksi
ylioppilaaseen, ja hän näytti niin vakavalta aivan kuin hän olisi
miettinyt jotain.
"Mutta sanokaahan nyt minulle, Agnes-neiti", puuttui hän hitaasti
puhumaan, ja hän puhui tyynesti ja rauhallisesti, "kun te nyt tulitte
kotia kello 3 aamulla, saatoitteko silloin iloisin mielin kiittää
Jumalaa siitä illasta, jonka hän oli suonut teille?"
"Jumalaa?" -- toisti Agnes ihmeissään.
"Niin. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumalan täytyy olla
mukana sekä pienessä että suuressa. Mutta haluaisin vain kuulla,
osaisitteko vielä tanssia kuten lapsi. Täysikasvuiselle on vaikeata
tanssia kuten lapsi. Puvun täytyy sopia hyvin ja ensin täytyy katsoa
peilistä, ovatko kukkaset paikoillaan. Ken on siellä tänä iltana, ja
kenen kanssa on hänen tanssittava? Ja sitten kaikki tarkastelevat
silmäparit penkkiriveiltä; sitte täytyy myöskin heristää korvat
siepataksensa sanan sieltä ja sanan täältä; kiinnittää huomiota siihen,
miten hän oli pukeutunut ja miten hän oli pukeutunut, minkälainen muoti
on, ken on sorein y.m.; oh, on olemassa tuhat pikkuseikkaa, ja kaikesta
täytyy voida kertoa seuraavana päivänä, kun ystävättäret tulevat. Niin,
ettekö ole yhtä mieltä minun kanssani siinä, Agnes-neiti?"
Agnes seisoi varsin epäröivänä puolittain hymyillen, puolittain
hämillään. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että häntä puhuteltiin
sillä tavalla, eikä hän myöskään voinut vastata kieltävästi siihen,
sillä olihan hän juuri puhunut kahdesta kaupunkituttavastaan.
"En ole niin erityisen tarkoin ajatellut asiaa", vastasi hän vain,
"mutta kaupungissa eivät siten puhuneet tanssiaisista."
"Ehkäpä myöskin olen liian ankara", puuttui ylioppilas taasen puhumaan,
"mutta ajatelkaa nyt vain näitä viittä iltaa perätysten ja kello
kolmeen aamulla! Onko tämä lepoa, jota tanssin pitäisi olla, onko tämä
kaunista? Ajatelkaa, miltä nuoret tytöt näyttävät tanssiaisyön jälkeen
kello kolme aamulla! Yhden harsopuku rikkirevittynä, riippuen rääsyinä
hänen ympärillään, vannehame ehkä rikki, kukat tukassa kuihtuneina ja
hajallaan, eloisat silmät väsyneinä ja unisina, punertavat, terveet
kasvot kalpeina ja hervottomina. Tämän kuvan aurinko saa nähdä, kun se
tirkistää ikkunasta aamulla, herättääkseen työhön ja uuteen elämään. Ei
pois, kotia, kun valokruunu vielä valaisee täydessä loistossaan, kun
ilo vielä meissä väräjää, kun soiton sävelet vielä hivelevät korviamme
puhtaina, kun kaikki, minkä näkee, on tuoretta ja kaunista, -- silloin
ottaa mukaansa ehyen ja kauniin kuvan, jota voi ajatella ilolla."
"Mutta ken voi jättää tanssiaiset, kun ilo on ylimmillään?" sanoi
Agnes.
"Minä voin tehdä sen, ja te voitte sen myöskin, jos tahdotte, jollette
vain mieluummin tahdo nähdä kuinka tapa ahmaisee kaiken kauniin ja
kuinka kaikki päättyy -- haukottelemiseen."
Kun Agnes ei vastannut, jatkoi ylioppilas:
"Nyt näytän teille kaksi kuvaa, jotka ehkä saatte tuntea
uudestaan. Toisella puolella on kalpea, väsyksiin asti tanssinut
kaupunkilaisnainen, joka istuu, yskii ja maistelee viinilasia, ja
toisella puolella nuori kirkaskatseinen, punaposkinen tyttö maalla,
joka nousee vuoteeltaan auringon sarastaessa ja laulaa kuin leivonen
koko päivän. Minkä valitsette te ja mihin te kirjoitatte nimenne?"
Agnes katseli alas eteensä; sillä hänen täytyi ajatella itseään, ja hän
tiesi, että ylioppilas tarkoitti häntä. Kun hän vaikeni, jatkoi
ylioppilas:
"Älkää luulkokaan, että minä tahdon tuomita ketään, Agnes-neiti, mutta
kun te katselette maaseutua kaupunkilaissilmillä, niin sallikaa minun
myöskin katsoa kaupunkia maalaissilmillä. On olemassa vielä jotain,
josta tahtoisin saada selvyyttä; kun kerta kaikkiaan olen alottanut
luennoida, on minun myöskin jatkettava -- mistä juttelittekaan
kaupungissa, neiti?"
"Sitä ei ole todellakaan helppo muistaa", vastasi Agnes hymyillen.
"Oliko niin paljon?" -- ja ylioppilas nauroi veitikkamaisesti -- "niin,
niin, kun ette tahdo sanoa sitä, on kai minun ryhdyttävä arvailemaan.
Kun alussa tulitte, olitte kaino, ettekä vastanneet muuta kuin 'niin'
ja 'ei' -- vai mitä?"
Agnes kohotti ihmetellen päätään.
"Vai mitä?" toisti ylioppilas, "tietäkääpä, että olen ennustaja, ja
hyvä ennustaja, voinpa sanoa enemmän. Olette puhunut kodistanne,
tavoista täällä maalla ja -- olette puhunut minusta, Agnes-neiti."
Ylioppilas katseli tutkivasti häntä silmään, ja veret nousivat Agneksen
poskille.
"Kuinka voitte tietää sen?" änkytti hän hämillään.
"Jumalan kiitos, hän on lapsi vielä", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja
hänen kasvonpiirteensä saivat iloisemman ilmeen.
"Niin, ennustaja katsokaapas, ennustaja. Tiedänpä vielä enemmänkin,
Agnes-neiti, tiedänpä, mitä olette sanonut minusta."
Agnes loi katseensa alas ja katseli maahan.
"Olette sanonut jotenkin seuraavaa: Voitte luulla, että on monta
omituista olentoa kotona. Meillä on oluenpanija, joka on paksu kuin
tynnyri, hän on ensimäinen kavaljeeri, ja sitten meillä on eräs, joka
kutsuu itseään ylioppilaaksi; hän näyttää, aivan kuin suurilla
kirjasimilla painetulta kirjalta." --
"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Agnes äkkiä ja katsoi
ylioppilasta vakavasti silmiin.
"Vaikk'eivät sanat olleetkaan samat, oli ajatus kuitenkin sama",
vastasi ylioppilas ja nauroi. -- "No -- sitten olette puhunut
lukkarista, kun hän sanoo amen kuorinovessa, ja sitten isästänne ja
hänen suurista, vuoratuista saappaistaan. Te tunnette kyllä vanhan
laulun maalaispapista, sitä lauletaan sangen usein kaupungissa, ja te
olette ollut mukana, Agnes-neiti, eikö niin? Teillekin on naurettu, kun
juorusitte kenties yhtä ja toista täältä; te kuuntelitte myöskin
keikareiden tyhjiä sukkeluuksia ja sillä aikaa istui ehkä isänne,
maalaispappi, ajatellen rakasta tytärtään ja pyysi Jumalaa suojelemaan
häntä."
Agnes ei kohottanut päätään, mutta hän ei voinut salata kahta kyyneltä,
jotka putosivat alas maahan.
"Anteeksi", kuiskasi hän.
"Teillä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää", vastasi
ylioppilas. "Minun on pikemminkin kiitettävä, sillä olette ottanut
sanani vakavasti, ettekä ole suuttunut minuun. Nyt älkää minun
sanoistani tehkö sitä johtopäätöstä, että minä millään tavoin
halveksisin kaikkea sellaista huvia; mutta on ero käytön ja
väärinkäytön välillä, ja minä pidän aina kaunista edessäni peilinä.
Niin, nyt en enää enemmältä vaivaa teitä, nyt on teillä todellakin
syytä sanoa, että olen pitänyt teille luennon tänään. Milloin pidämme
seuraavan? Niin, niin, hyvästi, hyvästi, suuret kiitokset seurasta!"
Agnes kulki sangen hitaasti, kun hän palasi kotia sinä päivänä. Hän ei
tietänyt, mikä se oli, mutta hänen sisimmässään kuului ääni, jota hän
ei voinut ymmärtää, tukahduttaa, hänestä tuntui siltä, että hän ei
voinut ajatella selvästi. Ja kun hän katseli puita, valkeata,
ystävällistä aitausta puutarhan ympärillä, pappilaa viheriäisine
ikkunalautoineen, oli aivan kuin ne olisivat seisoneet niin vakavina,
niin uhkaavina. Ja isän katseessa, eikö siinä ollut jotain tuomitsevaa,
vaikkakin hän oli hyvä ja ystävällinen, taputteli Agnesta poskelle ja
suuteli häntä, hänen tullessaan sisään. Agnes meni huoneeseensa,
hänellä oli niin kova halu itkeä, mutta hän ei voinut. Hän istuutui
tuolille aivan akkunan viereen, asetti kyynäspäät akkunalautoja vasten,
nojasi päätään käteensä ja katseli ulos. Hän ei nähnyt mitään,
vaikkakin katse koko ajan oli kiintynyt yhteen kohtaan. Jos olisit
kysynyt häneltä, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "En tiedä
sitä." Ehkäpä hän ei myöskään tietänyt, miksi hän suuntasi askeleensa
kirjakaapin luokse ja miksi hän jäi seisomaan sinne ja tarkastelemaan
kirjoja. Hän katseli hienoja, aistikkaita loistositeisiä kirjoja; ne
hän oli tuonut mukanaan kaupungista ja hän hyväili niitä kädellään,
mutta hän ei ottanut niistä yhtään. Lopuksi löysi hän pienen, tomuisen
kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän hän otti ja meni
pöydän luo. Hänen katseensa kiintyi ensimäiseen lehteen, jolle oli
painettuna: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin
valossa." Hän ei itsekään tietänyt, kuinka kauan hän oli siten istunut,
mutta sitte kolkutti joku ovelle ja huoneeseen astui hänen vanha, hyvä
ystävänsä entisajalta, Halvar, kirje kädessä.
"Tässä on kirje neidille", sanoi hän ja jäi seisomaan kunnioittavasti
hattu kädessä ovelle. "Kirje!" huudahti Agnes, aivankuin unesta
havahtuneena, kavahti pystyyn ja riensi hänen luokseen. "Mathildelta!"
huudahti hän taasen iloisesti. Hän juoksi tuolin luo aarteineen,
repäisi kirjeen auki -- siinä oli monta, monta arkkia -- hän levitti ne
-- kirja oli tiellä, hän heitti sen syrjään ja luki:
"Oma rakas sydänkäpyni!
Uskoppa, että he kyselevät sinua, isä, äiti, Fredrik, Erik-setä
ja he kaikki, eikä suinkaan vähimmän hän, tiedäthän. Hyi, Agnes,
että saatoitkin olla niin häijy ja kovasydäminen ja matkustaa
pois juuri silloin, kun näit hänen olevan niin hurmaantuneen.
Nyt näyttää hän niin nololta ja masentuneelta, poika parka. Hän
ei enää kulje niin jäykkänä ja suorana ohi ikkunaimme ja hän
tervehtii lempeästi kuin sulava voipalanen ja nousee varpailleen
aivan kuin hänellä olisi kummia jalkapohjissaan; ei, nytpä hän on
päässyt entiselle tolalleen, niin, onpa hän taasen alkanut purra
tupakkaa. Siitäpä näet, että olet herättänyt kaupunkilaisten
huomiota Ja hän kyselee niin uutteraan aina, mielettömyyteen
asti, olenko kuullut jotain sinusta. Saan nyt aina tanssia hänen
kanssaan sillä perusteella. Sitten kysyy hän sinua, lämpenee
tietysti ja huutaa ääneen, ettei yhtään tanssisalissa olevaa
tyttöä voi verrata sinuun, ja kun minä sitte sanon: 'Kiitos
kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'Teitä
lukuunottamatta, neiti.' Mutta oluenloppu tynnyreissä on laihaa,
kuten he sanovat maalla, mistä sinä olet kotoisin. Mutta
tunnetko tohtori N:n? Usko pois, hän on verraton. Hänen piti
tanssia täällä eilen, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä
tahtiin ja siksi kiiti hän pitkin lattiaa potkien ja huitoen
jaloillaan -- oh, hän oli verraton. Ja ajatteleppa kuinka
hävytöntä, hän polki rikki minun uuden pukuni. Se pitäisi sinun
nähdä, Agnes! Puku on merenvihreä ja siihen on hienoimmasta
silkistä tehty keltaiset reunat. Äiti antoi puoli taalaria
kyynärästä ja kaikki tulivat kysymään minulta, mistä se oli
ostettu. Joka sunnuntai on soittoa torilla; siellä pitäisi sinun
olla Agnes; siellä on paljon sellaisia, jotka etsivät sinua, ja
nyt on tullut lisää viisi uutta luutnanttia, ja eräs, jonka nimi
on luutnantti Poulsen, on vasta pulska poika! Ylioppilas Hansen
on mennyt kihloihin Susanne Stephensin kanssa, ja nyt he eivät
tee muuta kuin katselevat toisiaan ja koettavat astua tasajalkaa
kulkiessaan käsikoukussa. Ja hiljaa, Agnes -- äläpä hiisku siitä
mitään; sillä lupasin olla puhumatta siitä kellekkään; mutta
kuulin sen Miinalta, joka taasen vuorostaan oli kuullut sen
kauppias Johansenin vaimon sisarelta, että Fredrik on aikeissa
mennä kihloihin. Hän oli pyytänyt Lotte Sylviuksen kolme kertaa
kanssaan tanssiin eräässä kotiljongissa, ja torstaina kulki
hän hänen jälessään, kun Lotte tuli ompelukoulusta. Kuinkas
sinun asiasi muuten luistavat, Agnes? Mielisteleekö ylioppilas
sinua vielä kuten entisaikaan ja lainaa sinulle siveellisiä ja
ikäviä kirjoja? Olen näkevinäni sinut juhlallisena kuten vanhan
neidin kulkevan hänen rinnallaan ja kuuntelevan niitä viisauden
sanoja, jotka virtaavat hänen kunnianarvoisilta huuliltaan,
Sinä olet kai muuttunut rukouskirjaksi, ennenkuin palaat tänne
kaupunkiin. Oh ei, sitähän en tarkoita, ymmärräthän sen; minä
vain lasken leikkiä kanssasi, siksi että olet minun pieni rakas
karitsani. Ja sinun täytyy tulla kaupunkiin takaisin, Agnes, en
voi ymmärtää, että sinä voit kestää siellä maalla. Nytpä saamme
tänne lauluseurueen, ratsuopettajan, tanskalaisia näyttelijöitä
ja paljon muuta. Olipa hyvä, että tanskalaisetkin kerran tulivat,
sillä muut näyttelevät vain sellaisia vakavia, ikäviä kappaleita,
joiden aikana voisi nukahtaa; mutta nyt saamme Orpheuksen ja Erik
Böghin pikkukappaleita. Ajattele Orpheus! eikö ollut hauskaa sinä
iltana, Agnes, ja samana iltana ylioppilas Krebs saattoi meidät
kotia, muistatkos sen?"
Siinä oli paljon enemmän, ja Agnes luki sen kaiken ahmimalla. Kaupunki
kaikkine muistoineen, kaikkine huveineen ja iloineen, kaikkine
hyväätekevine ja hurmaavine sanoineen loihdittiin hänen eteensä ja
seisoi siinä aivan kuin ilakoiden. Hän nousi tuoliltaan, hän nauroi,
hän lauloi. Sitte hän juoksi hakemaan kirjoitusneuvojaan, otti paperia
esiin ja istuutui heti kirjoittamaan vastausta. Hän oli lämmennyt
saamastaan kirjeestä, käsi luisti reippaasti ja sanat putoilivat
itsestään. Mutta kirjeessä oli seuraavaa:
"Rakas Mathilde!
Etpä voi uskoa, kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Kulin
täällä niin murheellisena ja raskasmielisenä; enpä tiedä
oikein miksi, mutta kaipasin rohkaisevaa sanaa, ja niinpä se
tuli. Olit reipas ja rakastettava kuten aina, ja karkoitit
kaikki sairaat ajatukset pois, ja nyt olen taas niin kevyt ja
iloinen. Alakuloisuus on aivan kuin poispyyhitty, ja minun
täytyy kirjoittaa sinulle ja kiittää sinua. Luulenpa, että tuo
ylioppilas tekee minut synkäksi. Hän melkein vainoaa minua; en
koskaan saa kulkea rauhassa häneltä. Enpä voi myöskään käskeä
hänen menemään matkoihinsa, kuten olet opettanut minulle; sillä
hän ottaa niin omituisella tavalla, etten voi tehdä sitä. Hän on
myöskin lähentelevä ja nenäkäs. Hän tahtoo sekaantua kaikkeen.
Sitten kohottaa hän sormensa ja saarnaa, että voisit melkein
kadottaa järkesi. Uh, Mathilde! täällä on niin ikävää, ja minä
pelkään talvea. Täällä ei ole yhtä ihmistä jonka kanssa puhua, ei
katuja, ei ihmisiä, joita voisi katsoa, vain pala vihreää maata.
Olen myöskin aikeissa pyytää isältä, että hän antaisi minun
matkustaa kaupunkiin takaisin, mutta hän sanoo vain: 'en voi,
rakas lapseni', aivan niinkuin siinä olisi mitään järkeä. Mutta
kiusaanpa häntä vielä vähän, niin hän kai taipuu." -- --
Kun Agnes oli valmis, oli asettanut kirjeen kuoreen ja tullut ovelle,
pysähtyi hän hieman, käänsi sitä muutaman kerran kädessään, mutta
sitten teki hän nopean päätöksen ja juoksi alas pyytääksensä Halvarin
viemään sen postiin.
Ylioppilas oli joutunut tappiolle.
Viides luku.