Sittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän,
hykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei
koskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin
tiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista
myöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein
silmin tuijottaen kirjoihinsa.
Agnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu.
Jos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän
kirjaan ja karkoitti muiston pois.
Sillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään
pellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään
ympärille, joka näytti lavertelevan toisille.
Kun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja
muut nauroivat.
"Mitäs tänään on tekeillä?" kysyi ylioppilas.
"Oh, isäntä, Mari tässä vain kertoo meille papin tyttärestä", vastasi
Mads ja otti hatun päästään.
"Onko hän palannut kotia?" kysyi ylioppilas.
"Onpa kyllä."
"Hän tuli viikko sitte", lisäsi Mari.
"No? oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin, Mari?" kysyi
ylioppilas.
"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. En ajatellut muuta kuin että hän
oli tuommoinen tytöntynkä vielä, ja niinpä tartuin hänen käteensä ja
lausuin tervetulleeksi kotia. Mutta silloinpa syntyi meteli, uskokaa
pois. Hän kutsui minut luokseen illalla ja sanoi, että nyt minun oli
kutsuttava häntä neidiksi enkä saisi enää sinutella, ja paljon
sellaista."
"Vai niin? Hän on tullut hieman suurelliseksi!"
"Onpa kyllä -- onpa ilkeätä sanoa sitä, mutta 'ei se ole sika eikä
mikään, joka ei saparoansa sikkaralle lyö', sanoo vanha sananlasku, ja
tietäkää että hän on ollut vuoden kaupungissa."
"Eletäänkös muuten hyvin pappilassa?" kysyi ylioppilas ja antoi
huomata, että hän ei välittänyt enää kuulla enempää.
"Eläkööt, niinkuin voivat, sillä siellä on syntynyt hälinä ja melu,
sitten, kuin tämä tytär palasi kotia, melu, jota ei voi kestää. Kaikki
täytyy muuttaa ja järjestää uudestaan, niin että siellä on juoksemista
ja komentamista aamusta iltaan."
"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?" kysyi ylioppilas taasen.
"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa
ennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin
meillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä;
sillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon
sellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan."
"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta", mutisi
ylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. "'Frons multos decipit!'
[Kuori pettää monen.] -- -- -- mutta että nekin kasvonpiirteet
saattoivat valehdella."
Kun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli
eräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet
ulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: "Ja nyt -- kuinkas
jaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut
kirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää
että sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä
luotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä,
sellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten
minusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta
tytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. -- No -- ken
tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä
tarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi
minua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun
ajattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja
elämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit,
minun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko -- silloin tuskin
uskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti
masentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista,
joita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on
hehkua, näethän jo -- kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon:
Jumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä
niiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä
naisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman
lapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat,
mutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä.
Siispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa
kirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut
laittaa matkalaukkuansa kuntoon."
Ylioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy
väikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja
alkoi kirjoittaa vastausta:
"Hyvä Ystävä!
Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut,
olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä
ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen
Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen.
Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot,
ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta -- 'die schönen
Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' -- nyt olen vanha enkä enää
halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi
voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen
rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan,
hauta peitetään, ja minä olen kuollut -- kuopattu. Siten toivon
mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen
voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian
huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin
koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika
muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä,
kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena
kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta
tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti
aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja
sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa?
Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten
kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä
mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin
muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman
kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan
tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani,
sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta uskotkos, että tämä
meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa
oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin
kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos
hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla,
siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä,
että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa
kaikkialla -- heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata
tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot?
Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja
lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei
kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.
En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on
kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen,
mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.'
Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat
parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta,
jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten
sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein
askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa
kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja
toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole
kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis
ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on -- tyhjää --
tyhjää."
Ylioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan
niinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt
oli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi
hänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei
saattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi
että hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas
meni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli
työhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.
"Tulkaa sisään", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta
jäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi
tuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla
oli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia.
Ylt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan
kuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi
yksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi
oikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja
ystävälliseksi kuten aina.
"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan
luo. "Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni -- nytpä sattuu
onnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte
hänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän
aikaan."
"Vai tekee hän aamukävelyjä."
"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan
hyvä kalvetustautia vastaan."
"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?" kysyi ylioppilas.
"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos", vastasi pappi ja hymyili, "mutta eipä
voi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri
muuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli
kalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on
tottunut siihen."
"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi
kävin täällä", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.
"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä", vastasi pappi ja kohautti hieman
olkapäitään; "se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy
meidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia
alussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää."
"Oh, siihen tottuu pian", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti
papin aikaisemmat sanat. "Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia
takaisin nyt?" lisäsi hän.
"Niinpä kyllä, hauskaa se oli" vastasi pappi hajamielisenä; mutta
kasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.
"Alkoiko hänelle tulla ikävä?" kysyi ylioppilas.
"Ei, sitä en voi sanoa", vastasi pappi ja naurahti hieman, "minun
täytyi hakea hänet väkisin. Hän olisi mielellään jäänyt asumaan sinne,
jos hän olisi saanut luvan valita, ja hän ei ole vielä täysin
tyytyväinen minuun, mutta se kai menee ohi. Meidän kesken sanoen", ja
tässä ääni tuli matalammaksi, "niin luulen, että hän on ollut kyllin
kauan kaupungissa. Hän on niin halukas jäämään sinne, aivan niinkuin
hänellä oli tuo edellinenkin mielitekonsa, ja se ei aina ole nähkääs
niin helppoa vanhalle pappismiehelle. Siitä pitää, mihin on tottunut."
"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas; "mutta hän kai on
myöskin oppinut kaupungissa paljon hyödyllistä ja hyvää, mikä voi
koitua kodille ratoksi?"
"Niin, luonnollisestikin, hän on", puuttui pappi puhumaan, ikäänkuin
peläten sanoneensa jotain, joka voisi alentaa tytärtä. "Nyt teidän
pitäisi kuulla hänen laulavan, herra ylioppilas, se onkin jotain muuta
kuin aikaisemmin. Nyt laulaa hän sekä Lucie Lammermoorin ja Trovatoren
ja kaikki Erik Böghin laulut."
"En epäile sitä", vastasi ylioppilas lyhyesti.
Ylioppilas tapasi Agneksen paluumatkalla, kuten pappi oli sanonut. Hän
tuli ylioppilasta vastaan, mutta kun hän huomasi ylioppilaan kauempana,
tekeytyi hän aivan niinkuin olisi unohtanut jotain, kääntyi ympäri ja
lähti astelemaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ylioppilas
näki sen, otti pitempiä askeleita ja pian oli hän saavuttanut Agneksen.
Hänestä oli hauskaa nähdä, kuinka Agnes käyttäytyi, ja niinpä hän kulki
Agneksen rinnalla pitkän aikaa, mutta tien toisella puolella, eikä
puhunut sanaakaan.
Agnes tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi nähnyt ylioppilasta ja
varjosti päivänvarjollaan. Lopuksi tervehti hän. Agnes teki
kumarruksen, josta komeinkin kaupunkinainen olisi saattanut olla ylpeä.
"Vai niin, te olette siis palannut kotia", sanoi ylioppilas ja meni
hänen luokseen. "Te kai tunnette minut taasen, neiti?"
"Kylläpä niinkin", vastasi Agnes ja kumarsi taasen.
"Arvelenpa, että tuntui hyvältä taas tulla kotia", sanoi ylioppilas.
"Niin -- kyllä niin", vastasi Agnes ja aivan kuin peruutti niin sanan,
joka oli niin helppo sanoa.
"Saada nähdä taasen Mari, Halvar, Hopearisti ja ja Sinikko -- niin, ja
ennenkaikkea oma isänne."
"Niin, isää oli hauska nähdä", vastasi Agnes, ja ylioppilas luuli
näkevänsä vilauksen silmässä ja huomaavansa enemmän lämpöä äänessä,
"mutta suonette minulle anteeksi, herra ylioppilas", ja hän käänsi
hieman päivänvarjostintaan, "en ole talonpoikaistyttö enkä
palvelijatar."
"Hm", vastasi ylioppilas ja hymyili hieman; "te sanotte kai kuin
sananparsi, että tuorein kala maistaa paraimmalta. Ja luuletteko
tulevanne kaipaamaan takaisin kaupunkiin?"
"Niin, voitteko ehkä sanoa minulle, mitä täällä kotona tekisi?" kysyi
Agnes ja rypisti tyytymättömästi otsaansa.
"Samaa kysyin teiltä, neiti, viimeksi kun olitte täällä, ja silloin oli
tämä mielestänne luonnoton kysymys. Nyt voin vastata omilla
sanoillanne, voitte hoitaa taloutta."
"Vai niin, te luulette siis, että keittiö ja hella on paras meille.
Minusta on kuitenkin synti tehdä kyökkipiikaa työttömäksi."
"No, sittehän voitte aherrella pellolla."
"Niin, kiitos, mutta minä en ole enää niinkuin koulupoika."
"Vai niin, olihan kuitenkin teidän suurin huvinne entisaikoina laukata
pellolla. Eikö ollut niin?"
"Ennen, niin -- mutta ei nyt."
"Se on totta, minä unohdin, että siitä oli niin äärettömän kauan,
kokonainen vuosi! Ajatelkaa, mikä iäisyys!" Ja ylioppilas näytti
pilkalliselta, mutta vakavalta. "Mutta mitäs minä sanoin, neiti Agnes?
Muutaman vuoden kuluttua ette enää laukkaa pellolla. Enkö oikein
ennustanut?"
"Kunnioitan teidän ennustustaitoanne", vastasi Agnes ja löi
päivänvarjostimensa puolittain alas; "mutta te kai ette tahtone, että
minä ryömin kivien välissä talvipäivänä?"
"Talvipäivänä, ei."
"Niin ja mitäs minun on tehtävä koko pitkä talvi? Täällä ei ole
tanssiaisia, täällä ei ole teatteria, täällä ei ole konsertteja, täällä
ei ole kerrassaan mitään." Ja Agnes näytti aivan epätoivoiselta.
"Oh -- ehkäpä saatte lukea nyt, mihin teillä ei ollut aikaa ennen, ja
sitte voitte nukkua, pukeutua ja riisuutua, siihenhän kyllä kuluu
aikaa."
Agnes tekeytyi aivan kuin ei olisi kuullut viimeistä. "Niin,
kunpa vain olisi kirjoja", sanoi hän, "mutta täällä ei ole edes
lainakirjastoakaan."
"Kirjakokoelmani on käytettävänänne, jos haluatte", vastasi ylioppilas
ja kumarsi kohteliaasti.
"Kiitos -- mutta ne kai ovat pelkkiä oppineita kirjoja?"
"Aivan kuinka tahtoo, minulla on Walter Scott."
"Walter Scott? -- Niin, mutta hänellä on niin pitkiä ja ikäviä
johdantoja. Onko teillä Emilie Carlén?"
Ylioppilas säpsähti hieman, hän katseli Agnesta pitkän aikaa. "Luetteko
te Emilie Carlénia?" kysyi hän ihmeissään.
"Niin, miksi en?" vastasi Agnes ja koetti salata, että hän oli vähällä
punastua. "Mathilde sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."
"Niin kai lienee. Paul de Kock kirjoittaa myöskin hyviä romaaneja, eikö
niin? Sen kai sanoo Mathilde myöskin. Mutta että Te tahdotte seurata
virran mukana, Agnes-neiti, ja siten laverrella sen mukaan, mitä kaikki
muutkin sanovat?"
Ylioppilas katseli tarkastelevasti hymyillen Agnesta, mutta hän ei
vastannut mitään, vaan kulki vain purren alahuultaan. Sitten jatkoi
ylioppilas taasen:
"Niin, uskokaahan, että elämme omituista aikaa siinä suhteessa, neiti.
Älkää luulko, että Te olette yksin mielipiteinenne, ei, teillä on
kokonainen parvi kanssanne; niinpä Tanskassa saatte kuulla, että kunhan
vain osaa lyödä pöytään ja kirota, niin että jyrisee, huutavat he: 'Kas
siinäpä oikea norjalainen!' ja kun vain toisiaan pistää puukolla,
vierii tunturia alas, riippuu kahdesta sormesta yli pohjattoman kuilun,
kiipeää Aaretoldenin äkkijyrkkää vuorenrinnettä ja tekee muita
mahdottomia temppuja, niin heti toitotetaan: 'Tuopa oli aito
norjalaista!'"
Agnes ei nauranut, hän kulki äänettömänä ja äreänä ja tekeytyi aivan
niinkuin hän ei olisi mitään kuullut. Ylioppilasta huvitti nähdä kuinka
kauan Agnes osasi vaieta, mutta Agnes oli itsepäinen. Ylioppilaan
täytyi silloin taasen tuleen.
"No, teidän kai on mentävä vierailulle kaikkien lapsuudenystävienne
luokse", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että tapaatte ihmisiä, joiden
seurassa kannattaa olla."
"Voitteko mainita minulle jonkun?" vastasi Agnes loukkaantuneena.
"Oh -- ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas katseli
veitikkamaisesti Agnesta.
"Te -- niin -- mutta" --- Agnes oli hämillään.
"Mutta?" jatkoi ylioppilas veitikka silmässä ja tarkasteli häntä
tyynesti.
"Teitä" -- Agnes etsi sanoja -- "teitä näen niin harvoin", sanoa
tokaisi hän lopuksi, mutta ei uskaltanut katsoa ylioppilasta.
"Aivan kuinka tahdotte", vastasi ylioppilas, "tiedätte, missä minä olen
tavattavissa. Teen tavalliset kävelyretkeni nyt kuten ennenkin ja olen
kuullut, että tekin kävelette terveydeksenne."
Agnes ei vastannut.
"Tehän voitte myöskin keskustella ympäristön talonpoikien kanssa. Sehän
voi olla välisiä hauskaa."
"Talonpojat -- ei kiitos, minä saan kylliksi niistä kotona."
"Vai niin? Suuri Holberg sanoi kuitenkin, ettei hän koskaan puhunut
talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."
"Ehkäpä hän on sieltä oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Agnes
viisastelevasti.
"Vai on Holberg myöskin raaka? Mathilde kai sanoo siten, eikö niin?
Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki ranskalaiset huvinäytelmät, missä
leikitään avioliitolla ja kaikista pyhimmällä, mitä ihminen omaa, ne
eivät ole raakoja? Te olette omanneet kaupunkilaistapoja, osaatte
kaikki nämä lauseparret ulkoa, te menette jo leveän virran mukana. Mitä
tekevät nämä kaupungin sivistyneet ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat
ja tukahduttavat kaiken vakavan ajattelemisen kaksimielisiin
sukkeluuksiin, ja heidän suurin kunniansa on koettaa kilpailla hienon
ruuan laittamisessa. Mitä toimittavat nämä matelijat, jotka nuoleksivat
tomun maan mahtavien jaloista ja myövät sielunsa ja suunsa vain
saadaksensa paremmin nauttia vallassaolijoiden armonauringosta, jotka
ahmivat aamu- ja iltalehden korkeimpana elämänviisautena ja
korkeudestaan alentuvasti katselevat kaikkea, mikä hyörii heidän
jaloissaan. Oh, tunnen ne -- mutta missä on Jumala, missä on omatunto?
Katsokaa seurapiiriänne, neiti!"
Agnes oli pysähtynyt. Hän puri huultaan, niin että saattoi nähdä hänen
olevan suuttuneen.
"Kun te ette voi muuta kuin loukata, niin --" ja hän kääntyi
tukahduttaaksensa itkunsa.
Ylioppilas jatkoi.
"Anteeksi, Agnes-neiti -- en tarkoittanut siten ja jos olen loukannut
teitä --"
"Tänne poikkean minä", virkahti Agnes, kun he samassa olivat erään
oikotien luona, joka johti pappilaan. "Hyvästi!"
Samalla niiasi hän ylioppilaalle ja meni.
"Hm" -- sanoi ylioppilas -- ja katseli hänen jälkeensä -- "siinä hän
meni, ja hän oli suuttunut, sen kyllä helposti huomasi. Ehkäpä hän ei
olekkaan aivan täydellinen lapsi ja minä kun kohtelin häntä niinkuin
mitäkin pahankurista tytönletukkaa. Kannattaakohan todellakaan uhrata
aikaa enää häneen? Hän oli kuitenkin vielä lapsi monessa suhteessa,
helppo oli häntä kietoa kysymyksillä, helppo saattaa hämilleen, ja hän
lämpeni puhuessaan isänsä tapaamisesta. Hm -- seuraavalla kerralla on
minun käyttäydyttävä toisella tavalla. -- Hän ei nyt kuitenkaan ole
aivan niin narrimainen kuin Mari lörpötteli -- --."
"Häpeämätön ylioppilas!" ajatteli Agnes kotia palatessaan, vielä
vavisten harmista, "niin sietämättömän itserakas. Mutta viimeisen
kerran kuljen täällä tähän aikaan. Ja nyt kirjoitan Mathildelle tänä
iltana --."
Neljäs luku.