Ylioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet
silmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän
sanoisi jotain.
"No, -- mitäs arvelette?" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas
enää lukenut.
"Niin, minä näen, että leikki on alkanut", vastasi ylioppilas, "he
pelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia."
"Ha-ha-ha-ha!" nauroi pappi, "ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian
tottuu siihen, ja silloin helpottaa."
"Hän kai pian tottuu siihen", -- toisti ylioppilas ja hymyili
katkerasti, "niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee
aallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen.
Voinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän
kirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja
kouliutua näissä koirantempuissa?"
"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä?
Miksi sitte lähetin hänet maailmalle?"
"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?"
"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän.
Eihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten
talonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain,
oppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa
elintapoja."
"No, sillä ei ollut niin kiirettä. Minusta hänellä oli kylläkin hyvät
elämäntavat. Ja jos hän olisi ensin kasvanut ja tullut todelliseksi
naiseksi, ei hän olisi tarvinnut enempää. Todellinen nainen tietää aina
tehdä sitä, mikä on sopivaa, ja se on sopivinta, olkoon sitte tapa mikä
tahansa."
"Oh, minä tunnen nämä puhetavat", lausui pastori kiivaasti, "ne
näyttävät hyviltä paperilla, mutta kun tosi tulee, ovat ne
käyttökelvottomia. Minä kunnioitan teidän oppianne ja tietojanne,
herra ylioppilas, mutta luulen, että ne tässä eivät ole oikein
käytännöllisiä. En pidä tytärtäni minään tavattomana, hän ei ole muita
parempi, ja siispä voi hän myöskin oli niinkuin muut."
"Niin, siinä sitä ollaan", puuttui ylioppilas kiihkeästi puhumaan,
"hänen pitää olla niinkuin muutkin. Kaikki pitää valaa saman kaavan
mukaan, kaikkien pitää laverrella samoja jaarituksia, ihmisen täytyy
olla kone, jonka osaa ulkoa, jo kauan ennenkuin se pannaan käyntiin."
"Ollaan silti yhtä hyviä ystäviä", sanoi pappi ja löi ylioppilasta
olkapäille, "me emme kai koskaan sovi siitä. Minä en voi aina seurata
mukana, kun puhutte kaikesta tästä, aatteista ja yhä vain aatteista;
olen näettekös vanhan koulun miehiä."
"Anteeksi", alkoi ylioppilas taasen, "että hieman tulistuin. Minulla
tosin ei ole täällä mitään sanottavaa, mutta sitte kun pastori oli hyvä
ja antoi minulle kirjeen luettavaksi, olin kyllin vapaa lausuakseni
suoraan mielipiteeni! Te ette siis ota häntä kotia?"
"En, sitä minä en tee; jos hän on sinne kerran tullut, täytyy hänen
jäädä sinne joksikin ajaksi; mutta minä kai saan matkustaa hänen
luokseen ja puhua hyvää hänelle, pikku hassulle, mikä hän on."
"Mutta jos hän nyt ei viihdy siellä, mitäs sitte teette?"
"Niin, ellei hän viihdy, silloin kai ei ole muuta keinoa kuin ottaa
hänet kotia, mutta toivokaamme parasta."
"Niin, saamme toivoa parasta", vastasi ylioppilas vakavasti ja ojensi
kätensä: "Hyvästi, herra pastori, ja kiitos ystävällisyydestänne."
"Hyvästi, hyvästi, ja kiitos vierailusta." --
"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä", ajatteli ylioppilas kotia
palatessaan, "ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi
sulattaa kivenkin. -- -- Hyvä Jumala, hoivaa häntä!"
Melkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan
jälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan
huohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.
Ylioppilas meni häntä vastaan.
"No -- mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi
pappi ja hykerteli käsiään.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.
"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän
tahtoisi palata kotia mistään hinnasta."
"Vai niin?" sanoi vain ylioppilas kylmästi, "ja mikä on syynä tähän
muutokseen?"
"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja
näytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra
ylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine
sanoinenne?"
"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten", sanoi
ylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.
"Niin, se on kyllä parasta -- ha, ha, ha, -- niin, nyt voitte kernaasti
pistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä
on halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin."
He erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen
viimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja
löysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:
"Rakas isä!
Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt
ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn
hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä
minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja
huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän
olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen
sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä
onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun
välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut
kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa,
käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa
että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu
niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki
mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä
mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä
minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä
täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka
suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan
hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin
tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin
tuskin tiedän, mitä tehdä.
Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas,
järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan.
Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle
ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen
juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin
hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten
loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani -- en
tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä,
ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä.
Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku
suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja
sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla
ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja
niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä,
tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele,
Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on
ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin
vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen
aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli
käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui
siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen
raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli
ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli
hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin.
Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden,
sillä ajattele -- sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät
he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli
minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta
nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani,
ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei
minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he
luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain
ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli
luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi
mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä.
Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on
sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska
ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla
sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen
kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin
nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta.
Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet
huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka
ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu
ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla
nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen
häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit
häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä,
ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat,
niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme
hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän
kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen.
Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla
hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain
muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta
odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki
luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on
liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin,
odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta,
minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä
kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.