Ylioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei
voinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä
pappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän
välistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän
tuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu
keväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan
ajatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat
ja kehittyvät lehdiksi.
Hän tahtoi tietää kuinka Agnes jaksoi, ja niinpä hän eräänä päivänä
kysyi palvelijattarelta, joka meni joelle vaatteita pesemään.
"Neitikö sairaana?" toisti Mari aivan hämmästyneenä, "ei, Jumala
paratkoon; hän matkusti kaupunkiin 14 päivää sitte ja --"
"Kaupunkiin? -- matkustiko hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas, aivan
kuin salaman iskemänä.
"Niin, olikos siinä mitään ihmeellistä?" alkoi Mari taasen ja pudotti
kartun, "hän matkusti todellakin kaksi viikkoa sitten, ja itki, sitä
hän teki, kun hän matkusti; se on varma, ja nyt pysyy hän poissa kotoa
vuoden ajan."
Ylioppilas tuli tajuihinsa. "Hyvästi ja sanokaa pastorille terveisiä
minulta", sanoi hän, kääntyi ja meni.
Hän oli tuuminut mennä pitemmälle, mutta miten olikaan, silmäillessään
ympärilleen olikin hän kotona. Hän kulki hiljaa ylös pitkin lehtikujaa
sisään huoneeseensa, otti kirjat esiin ja istuutui lukemaan. Mutta
lukeminen ei tahtonut luistaa, hän ei voinut istua hiljaa tuolillaan,
hän ei voinut pitää kiinni säikeestä.
Hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla. "Hänkin kaupunkiin",
ajatteli ylioppilas, "hänenkin piti siis mennä sitä tietä. Ja minä kun
luulin, että saisin nähdä hänen heräävän, kasvavan, kehittyvän yhä
enemmän ja enemmän lämpimäksi ja rikaslahjaiseksi naiseksi, -- ei, pois
kukka; se voi tuoksuta ja herättää ihailua yhtenä tanssiaisyönä ja
sitten -- kaikki on ohi; seuraavana päivänä kuihtuu lehti, varsi
surkastuu, heitetään nurkkaan. Kuinka omituinen onkaan maailma, se
tuhlaa elämän elämän jälkeen ja kuitenkin on sillä sama vetovoima.
-- -- Niin, siten se seikkailu päättyi, se satu loppui."
"Hän oli kuitenkin viehkeä -- -- hän osasi katsoa sinua niin
luottavaisesti silmiin. Hänellä oli sielussaan valtaa, sillä hän oli
pelkkä lapsi. Ehkäpä hän vältti kiusauksen? ehkäpä hän palasi kotia
juuri samana, vain kokeneempana -- -- oh ei! hän oli liian nuori
ja liian heikko, hän on kai niinkuin muutkin. -- -- Tule nyt,
Raamattu!" -- --
Eräänä päivänä papin istuessa yksin lukuhuoneessaan, kolkutetaan
ovelle, ja ylioppilas astuu sisään. "No, sepä oli harvinainen vieras",
sanoi pappi, käännyttyään tuolissaan ja nähtyään, ken se oli.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, minua ilahuttaa nähdä teitä. Onko kaikki
hyvin?" ja pastori pudisti sydämellisesti hänen kättään.
"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän
tyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä
täällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa."
"Kas, se oli ystävällisesti -- istuutukaa, istuutukaa -- niin, hän on
matkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä
hän on, se pieni hassuttelija." Ja pappi nauroi ja asetti kätensä
ristiin yli vatsan.
"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?" kysyi ylioppilas tarkkaavana.
"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. -- Oi, voitte itse kuvitella
mielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä
ihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki
uusi lisäksi."
"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain
avartaisi hänen näköpiiriään."
"Niin, tästä saatte itse nähdä", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan
kirjeen. "Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole
mitään, jota tarvitsee salata. -- Mutta käsialaa ei teidän pidä
katsoa."
"Oi, monet kiitokset!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului
seuraavasti:
"Rakas isä!
Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä
kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä,
sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on
se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin
on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä
minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla
herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja
hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä
kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään.
Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa
niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä
ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa
viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää
hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui
vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene
Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista
en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten
istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi
että punaiseksi.
En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa
eivät ole samanlaisia kuin kotona.
Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä,
vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä
kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat
lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole
tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun
täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri
syöksähtää poskille, ja niin -- ja niin voisin helposti itkeä.
Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että
niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava
sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki
kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän
tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi
ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \minulle vannehameen
ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte
sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei,
anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja
Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko
'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja
tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi,
nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa
pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut
hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna
minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa
sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.