Seuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana
päivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle,
seuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi
illallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten
matkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä
ajattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän
näki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä,
ajatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden,
mutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he
nyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa
eteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät,
tasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki
hänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia,
silloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän
milloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän
myöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti
vain hattuansa.
Hän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin
kysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin,
monet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta
-- siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa
mennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana
päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten
kului yksi vuosi.
Agnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas
kuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja
sisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta
ylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka
ilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun
hän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin
ääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä
tulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät
vaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi
tuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat,
vakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät,
kosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan
Karjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla
kertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin.
Hän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei
ajatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi
ylimpänä kirkon lattialla.
Ylioppilas meni kotia, Agnes meni kotia, ja kaikki kulki entistä
latuaan, mutta ylioppilas oli vieläkin enemmän ääneti ja yksin kuin
aikaisemmin.
Eräänä päivänä, muutamaa viikkoa myöhemmin, tapasi ylioppilas hänet
tiellä. Hän kulki toisella puolella, ja Agnes tuli vastaan toiselta
puolen. Hän tervehti ja kulki ohi, mutta sitte hän kääntyi äkkiä, pani
kätensä vasten leukaa, kääntyi ja katsoi hänen jälkeensä. Silloin hän
teki ripeän päätöksen ja riensi Agneksen jälkeen.
Agnes tunsi, että ylioppilas tuli hänen jälkeensä; sillä äkkiä alkoivat
jalat liikkua nopeammin, ja Agnes vetäytyi lähemmäksi tiensyrjää. Mutta
ylioppilas otti pitempiä askeleita, ja hän saavutti Agneksen pian.
"Hyvää huomenta, Agnes neiti", sanoi hän ja kohotti hattuaan.
"Hyvää huomenta", sanoi Agnes hiljaa, mutta punastui kun hän sanoi sen,
eikä katsonut ylioppilaaseen.
"Toivotan onnea ripillepääsyn johdosta", sanoi hän
teeskentelemättömästi ja ojensi hänelle kätensä.
"Monet kiitokset", vastasi Agnes ja alkoi taasen käydä. Ylioppilas ei
päästänyt häntä sillä, vaan kulki hänen rinnallaan.
"No, eikö ole kummallista olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän
vaitiolon jälkeen.
"Oi ei, sitä en voi sanoa. Minusta kaikki käy vanhaa latuaan", vastasi
Agnes.
"Eikö ole mitään eroa?" kysyi ylioppilas edelleen.
"Ei muuta, kuin että minä nyt hoidan talouden yksin", vastasi Agnes
taasen.
"Ja elämä soluu muuten muuttumattomana, samat ajatukset, samat unelmat?
-- Ettekö ole koskaan kaivannut pois?"
"En, en ole", vastasi Agnes.
"Ja teistä ei koskaan ole ikävää kotona pappilassa?"
"Ei."
"Mutta mitä te sitte askaroitte koko pitkän päivän?"
"Mitä minä askaroin?" sanoi Agnes, ja nyt katseli hän ensikerran
ylioppilasta ja naurahti, sillä niin omituista kysymystä ei hän koskaan
ollut kuullut. "Niin, askaroinhan minä yhtä ja toista. Ensin nousen
ylös aamulla, sitte keitän isän kahvin, senjälkeen on minun kuorittava
maito, sitte on minun soitettava ja laitettava päivällinen. Ja
iltapäivällä on yhtä ja toista hommattavaa, sekä ompelemista että
muuta. Minä hoidan puutarhaa ja autan karjakko-Maria, kun hän lypsää
lehmät, ja sitten on taas laitettava illallinen."
"Mutta te kai istutte pitkät, pimeät talvi-illat enimmäkseen
lukemassa?"
"Lukemassa? Ei, mistä minä saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Agnes
hämmästyneenä, aivan kuin se olisi ollut kohtuuttomin kysymys
maailmassa.
"Aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas yhtä hämmästyneenä.
"Niin, mutta isä lukee välistä ääneen minulle illallisen jälkeen."
"Ja te pidätte siitä?"
"No, enpä niin erityisesti. Niiden täytyy aina olla sellaisia
hyödyllisiä kirjoja, ja ne eivät ole hauskoja."
"Mutta ettekö lainkaan lue itseksenne?"
"Kyllä välistä. Olen lukenut Robinsonia ja erään kertomuskirjan, jonka
nimi on: 'Yksinkertaisille lukijoille', ja sitten jotain vanhaa, mikä
on isän kirjahyllyllä."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Nyt olin varmaankin tyhmä", ajatteli Agnes, ja veri syöksähti
poskille.
Ylioppilas huomasi sen ja tuli äkkiä vakavaksi.
"Älkää luulko, että minä nauran teille, Agnes neiti; siihen minulla ei
ole mitään syytä; oli vain niin harvinaista ja hauskaa kuulla, että
teidän ikäisenne nuori tyttö tuntee niin vähän maailmaa, eikä ole
ahminut romaaneja ja kaikenlaisia kirjoja, ennenkuin hänellä on kyllin
älyä käsittämään niitä."
"Minä olen myöskin lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain
ripillepääsy-lahjana", lisäsi Agnes, ikäänkuin sovittaaksensa.
"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
"Kuka ne on kirjoittanut? -- Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia
ja niissä on kultaristi päällä."
Ylioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta
hymyilyä, ja Agnes näki sen.
"Kyllä niinkin -- minä tunnen ne", vastasi hän vain, mutta ei
uskaltanut katsoa Agnekseen. "Ja sattuupa varsin omituisesti, että
monet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät
tapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni
tahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa,
niin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen
saatte nähdä." Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka
oli kääritty paperiin.
Agnes kiitti ja otti kirjan.
"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa", sanoi ylioppilas ja
pysähtyi, "minun on mentävä tätä tietä", ja näin sanoen hän meni.
"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea
rauhassa", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. "Minä kai puhuin
tyhmyyksiä", ja sitte kiiruhti hän kotia.
"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin",-- ajatteli
ylioppilas ja hymyili itsekseen. "Herrajumala kuinka viaton ja
lapsellinen -- Robinsonin."
Kun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli:
"Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa,
kirjoittanut Adolf Monod."
Kun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä,
oliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta -- ei
kuitenkaan aivan täydellisesti.
"Mitä piditte siitä?" kysyi ylioppilas.
"Kyllä -- varsin paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia
asioita", sanoi hän hieman hämillään.
Ylioppilas katseli terävästi häneen.
"Ymmärrättekö te niin vähän sellaisia asioita?" toisti hän. "Niin, se
on kirja, joka ei ole luettu yhdellä kertaa, se on varma. Ja tehän
sanoitte, että te ette ole sitä vielä kokonaan lukenutkaan?"
"Minulta puuttuu muutamia lehtiä, mutta Te voitte kernaasti saada sen
takaisin heti."
"Oh ei, sillä ei ole mitään kiirettä. Se jää tomuttumaan minun
hyllylleni, siispä se voi yhtä hyvin jäädä tomuttumaan teidän
hyllyllenne ja jos tahtoisitte ottaa sen muistoksi minulta --
ripillepääsylahjaksi voisitte kutsua sitä -- olisi se minulle erittäin
mieluista. -- Mutta sanokaa minulle, oletteko lukenut Orvaroddin sadun
tai Ingemannin romaaneja?"
"En, en ole; mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
"Niin, voitte saada niitä lainaksi, jos tahdotte."
"En, saisinko -- mutta en kai uskaltane isän vuoksi. Romaaneja --"
"Sanokaa, että olette saanut ne minulta, niin antaa isänne kyllä
luvan."
"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja.
Meillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut
kaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön
lukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli
aivan mahdotonta keskeyttää lukemista."
"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan
koskaan kannattaisi lukea niitä."
"Oh -- minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan
sanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin
juoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin
laukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata
kanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli
niin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja
silloin tunnen olevani niin iloinen."
Ylioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.
"Niin todellakin -- te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne
lehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin
jotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin,
on aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan."
"Juuri niin -- ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että
kaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko
teillä sellaistakin?"
"Hm", sanoi ylioppilas surumielisesti, "eipä juuri päivänpaistetta,
mutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä
nuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi."
"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?" kysyi Agnes
vakavasti ja katseli ylioppilasta.
"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän
tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka
kadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan."
"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?"
"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se
olisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on
parempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa.
Mutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää
minua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua --."
"Luuletteko sitte, että saan surua?"
"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin
ette te enää riemuitse tuntureilla."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi,
lähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme."
"Monet kiitokset!"
"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan", ajatteli Agnes, kun hän
kulki yksin tietä pitkin pappilaan, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua
kohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi
ryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla
kulkea keskustellen kanssani? -- -- Ja nyt on minun luettava
romaaneja."
"Hän on sama kuin ennenkin", ajatteli ylioppilas, "aivan lapsi. Hänen
kasvonsa kirkossa sillä kertaa -- hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja
kaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita,
avonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava
tomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme
nähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut.
Kasvot kirkossa pettivät minut -- -- mutta ei, ne eivät minua
pettäneet, odottakaahan, odottakaahan." -- --
Ylioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän
yhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki
ylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun,
ylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.
"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista", sanoi hän kasvot loistavina, "oi,
ne olivat niin --" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, "olen
lukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran.
Saanko minä?"
"Niinkauan kun teillä on halua", vastasi ylioppilas.
"Olen lukenut niitä ääneen Marille, ja hän piti niitä erittäin
hauskoina."
"Vai niin, vai piti hän niitä hauskoina", vastasi ylioppilas.
"Voi, kuinka hauskaa olisikaan ollut elää sinä aikana", jatkoi Agnes
innostuneesti, "eikö olisikin? Keskellä kaikkia ritareja kullalla
kirjailluissa vaipoissa ja töyhdöt hatuissa sekä nähdä turnajaisia ja
saada tanssia --"
"Niin, ja olisipa sitte ollut vieressä sellainen pieni, rohkea
nuorukainen kuin Klaus Skirmen tahi Kaarlo Rise ja olisipa saanut puhua
hänen kanssaan vanhan ylioppilaan asemesta."
"Niin, herrat eivät enää ole sellaisia, kuin ne olivat entisaikoina",
sanoi Agnes.
"Ei, meidän päiviemme ritarit käyvät hännystakissa ja näyttävät
juroilta", vastasi ylioppilas.
"Mutta jos olisin elänyt sinä aikana, niin --"
"Ajattelette varmaankin, että silloin olisitte saanut nähdä kaiken sen
kauniin ja ihmeellisen? Mutta sen te voitte vielä, Agnes-neiti."
"Voinko?" kysyi Agnes hämmästyneenä ja katseli häntä.
"Niin, jos vain tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla alhaalla
rannalla, tiedättehän, siellä ovat vanhat sankarikummut. Sinne ovat
Angantyr ja hänen veljensä haudatut. Kun myrsky yöllä ulvoo, ja tummat
pilvet kiitävät kuin mustat korskuvat hevoset, kun aallot kuohuvat ja
vaahtopäisinä syöksyvät maalle, silloin leimahtaa ylhäältä, silloin
nousee Hervör ja manaa kuolleen isän esiin. Kumajaa, jyskää, ja
korkeudet aukeavat, ja kuolleet puhuvat, ja sanat kiitävät sinua kohti
myrskyn siivillä. Väriset, pelkäät, aivankuin tarttuisi sinuun jääkylmä
käsi, suljet ikkunan, teet ristinmerkin rinnan eteen ja katselet
varovaisesti ympärillesi, olisiko mahdollisesti ketään sisällä. Ja kun
kuunvalo leviää hopeana yli seudun ja sävel väräjää kalpeassa valossa,
ja keijukaiskuningas leijailee ohi, harson ohuena ja kevyenä, silloin
tulee metsänhaltia Orvaroddin luo mukanaan paita, joka on kudottu kuun
säteistä. Hän tanssii leikkien hänen edessään vihreällä nurmella,
kunnes kaikki katoaa sumuun, ja sinä taas vain näet kivet ja puut ja
maan ja virran, joka kohisten ja pauhaten vierii ohitse."
Ylioppilas oli pysähtynyt, ja Agnes kuunteli häntä puoleksi avatuin
suin. Kun hän vaikeni, seisoi Agnes aivan kuin uneksien, mutta sitte
hän tuli tajuihinsa ja sanoi hymyillen:
"Nyt Te laskette leikkiä kanssani. Te tiedätte aivan yhtähyvin kuin
minäkin että kaikki tämä tapahtui Tanskassa?"
"Tanskassa tahi Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, aivan yhden tekevä.
Mielikuvituksen maailmassa ei nimi merkitse mitään. Sanoo vain 'minä
tahdon', ja siinä sitä ollaan. Ja siten voitte te loihtia eteenne
itämaat hehkuvissa väreissä ja tuoksuvissa kukissa keskellä talvea, ja
kesän voitte te täyttää Grönlannin tunturien lumella ja jäällä."
"Tiesin kyllä, että saatoin uneksia sellaista, mutta valveilla --"
"Jos voitte unta nähdessänne uneksia, niin voitte sitä myöskin
valveilla, joka kerta kun annatte ajatuksienne vaipua unelmiin."
"Niin -- mutta että te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään
sellaista."
"Te olette myöskin viisas, Agnes-neiti, siksipä voitte myöskin ajatella
moista. Viisaat näkevät, tyhmät eivät näe. Siksipä on lapsi välistä
viisaampi kuin täysikasvuinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi valaa
elämänsä ja sielunsa kaikkeen, mutta täysikasvuinen vetää välistä
elämän ja sielun kaikesta. Ja tätä pitää maailma viisaana.
Täysikasvuinen voi ottaa kukan ja leikata sen palasiksi ja laskea
heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, iloitsee kauniista
väristä, ihanasta tuoksusta ja ajattelee: 'Ehkäpä metsänhaltia, josta
luin sadussa, asuu täällä?' Ja lapsen nähdessä taivaan täynnä
enkeleitä, ei älykäs täysikasvuinen voi nähdä muuta kuin katon, joka
milloin on sininen, milloin harmaa. Ja lapsen luottamuksellisesti
laskeutuessa rukouksineen Jesuksen syliin, pelkää täysikasvuinen
tulipaloa ja sairautta ja ajattelee niitä kalanelikoita, joita hänen on
huomenna lastattava. Kuka on sitte viisain? Lapsi vai täysikasvuinen?
Pyhä Raamattu kannattaa lasta, mutta maailma kannattaa täysikasvuista;
niinpä he siis saavat kilpailla. Mutta Raamatulla on kuitenkin avaimet
taivaan valtakuntaan, ja se sanoo: tästä ei kukaan pääse sisälle, joka
ei ole viisas kuin lapsi."
"Löytyykö sitte niitä, jotka eivät usko Jumalaan?" kysyi Agnes
vakavasti.
"Löytyypä paljon, paljon; ja saatte kyllä sekä nähdä että kuulla heitä,
kun tulette enemmän ihmisten ilmoille. He leikkivät ja laskevat pilaa
siitä mikä on pyhää, ja ihmiset nauravat heille ja kutsuvat heitä
sukkeliksi."
"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa
täysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi."
"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla;
tärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä
lapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala
tahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'."
"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata", vastasi Agnes; "sillä
minusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten."
"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun
vanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat
silmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa
raamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla
silloin meitä vastaan'."
Kun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen
jälkeensä.
"Hän on rohkea ja voimakas", ajatteli ylioppilas, "ja nyt kohottaa hän
siipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto
heitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena
ja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja
hän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?" --
Siitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran
kun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä.
Hän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina,
viikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista
maista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja
toiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui
hänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan
kaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää
juoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä
mitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit
kaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun
hän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi
ajatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen
Trondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen,
missä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen
pöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen.
Ylioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa
kuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin
paljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun
edessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja
isä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan
veteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä
tavasta hottentottien keskuudessa, -- mutta silloin oli Agnes poissa
toisessa maailmassa.
Kolmas luku.