Mies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes
kahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä
ja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä
kärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille
silitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi
veitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea.
Mies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa
takissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli
puhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa,
ja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies
kulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas,
kerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin
suurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa
eikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen
karjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni
noutamaan hevosta kotia laitumelta.
Seudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän
puhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun
häntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä
myöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien
ikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin
kuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen
usein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän
kanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen
levon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä
hän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he
pelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia
asioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän
puhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.
Talouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului
taloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken
muun kanssa perinyt isältään.
Paikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret
viileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat
rinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät,
joissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa
puisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka
kasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut
kilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä
tahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja
kulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä
pelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän
tullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei
ylös taloon.
Ja rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku
ja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain
opiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja
kirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt
isältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa
lapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta
oli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut
talon huostaansa.
Paikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu
talo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea
säleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu
käytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana
istua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa
piipullinen kahvin ääressä.
Toisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö
oli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut
suunsa ristikkoa vasten ja huutanut "hassu poika! hassu poika!" hänen
jälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti
piiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja
heristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut
koskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden
luokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka
kihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä
sanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän
onnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä
ja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.
Pappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin
kutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen
eräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen
loistavan ylioppilaan huoneesta.
Sattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa.
Ulkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta
pappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat
nauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät
reestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär
lensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän
tömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta,
lavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli
ei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli
ylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.
Pappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi
uunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty
pehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu
paikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko
huoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt
alas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui
mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa,
selaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä.
Välistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia
siemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä
tarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi
ulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä
pyörittiin tanssin tahdissa.
Hänen siinä istuessaan kuului kulkusten kilinää; sitte kuului joku
huutavan: "Hei siellä! tulkaa tänne, väki!" Hetkisen tämän jälkeen tuli
Halvar-renki sisään ja sanoi ulkona olevan vieraan miehen, joka kysyi
pappia. Tämä pisti päänsä ovesta ulos ja siellä seisoi ylioppilas
turkkiinsa kääriytyneenä, nahkalakki päässä, piiska kädessä ja lumisena
kiireestä kantapäähän.
"Anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että vaivaan teitä näin myöhään;
mutta onnettomuudeksi kaaduin tuolla ulkona pimeässä. Näin voimakkaan
valon loistavan täältä ylhäältä, unohdin suitset ja niin olin sekä minä
että hevonen ojassa ja molemmat aisat palasina. Nyt otan vapauden
kysyäkseni teiltä, herra pastori, tahdotteko lainata minulle rekeänne
kotimatkaa varten. Kotia ei ole pitkä matka, ja minun renkini tuo reen
takaisin vielä tänä iltana."
"Olkaa hyvä ja astukaa sisälle, astukaa sisälle hetkiseksi -- siihen
kyllä keino keksitään -- olkaa hyvä, olkaa hyvä" -- ja vieraanvarainen
pappi työnsi ylioppilaan sisään ovesta.
"Ei kiitos, herra pastori, voin kyllä odottaa sen hetkisen ulkonakin;
olen niin luminen, etten voi tällaisena astua kenenkään asuntoon, ja
sitäpaitsi minulla on kiire päästä kotia."
"Oi, jaarituksia, teilläkö -- kiire kotia? Teillä on aina kiire kotia;
mutta kun nyt olen onnistunut saamaan teidät kiinni, ette hetkiseksi
ainakaan pääse vapaaksi. Kas niin, turkin ripustamme tähän -- kestää
ainakin tunnin, ennenkuin reki on oven edessä; nähkääs, meillä on
hieman kiire tänä iltana; tyttäreni on pyytänyt muutamia ystäviä
luokseen pieniin tanssiaisiin, ja siksipä on yhtä ja toista
puuhattavaa. No -- olkaa nyt myöntyväinen." Pappi hymyili, taputteli
ylioppilasta olkapäille ja irroitti vyön ottaaksensa turkin hänen
päältään.
"Ei, rakas herra pastori!" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" --- ja
turkki täytyi ottaa päältä ja ylioppilaan täytyi astua sisälle. Hän
melkein peräytyi, kun hän seisoi kynnyksellä ja tunsi miellyttävän
lämmön virtaavan vastaansa ja näki kirkkaan, rauhallisen lampunvalon.
Hän tuli autiolta, pimeältä tieltä, purevasta tuulesta; hänen piti
palata kylmään, autioon taloonsa, ja nyt -- pieni, kodikas hyvä huone.
Voi, kuinka täällä oli lämmintä! Ylioppilas katseli lattiamattoja, hän
katseli uutimia, hän tarkasteli kaappia, jossa oli pieniä
talouskapineita.
"No -- saanko tarjota piipullisen tupakkaa?" sanoi pappi ja järjesteli
hieman huoneessa, -- "kas tässä, ottakaa ottakaa tämä tuoli -- minulla
ei ole muuta tarjottavana kuin 'perumia', mutta sitä käytettiin minun
aikanani, ja maalla ei saa olla kovin vaatelias."
"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Oi, ette lainkaan, ette lainkaan!
Olisin kuitenkin asettanut nämä syrjään, vaikk'ette olisi tullutkaan.
Ja olihan se minun syyni, että te kaaduitte." Pappi hymyili
hyväntahtoisesti ja asetti paperit ja kirjat syrjään. "Nyt --
lasillinen olutta? Tai haluatteko kupin teetä?"
"Ei kiitos! ei mitään vaivaa minun tähteni, herra pastori."
"Oi, kupillinen lämmintä teetä virkistää purevasta tuulesta tultua."
Pastori soitti ja tee tuotiin sisään. Papin huoneessa istui nyt
ylioppilas hyvässä, pehmeässä nojatuolissa, piippu hampaissa, aivan
niinkuin kotonaan, ja pappi istui aivan hänen vastapäätään.
"No -- eikö teistä täällä ole kodikasta?" alotti pastori hetkisen
vaitiolon jälkeen, kun hän huomasi, että ylioppilas katseli
ympärilleen; "niin kodikasta voisitte tekin saada. Teidän pitäisi mennä
naimisiin, herra ylioppilas."
Ylioppilas hymyili. "Niinkö arvelette, herra pastori? Ehkä. Mutta minä
olen jo yhden kanssa kihloissa ja minä en voi enää kiintyä toiseen."
"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, jos rohkenen kysyä?" Ja pastori
tarkasteli häntä hämmästyneenä sekä siirsi tuoliansa lähemmäksi.
"Kirjojeni, tieteeni kanssa", vastasi ylioppilas tyynesti, naurahti,
joi teetä ja siirsi tuolinsa taasen takaisin.
"Kirjoja on meillä kaikilla enemmän kuin kylliksi. Mutta on kuitenkin
ero ihmisten ja kirjojen välillä."
"Kuolleet kirjat ovat minusta usein elävämpiä kuin elävät ihmiset, ja
ne puhuvat syvemmin ja viisaammin kuin useimmat aikanamme."
"Vai niin? Sepä oli paljon sanottu. Oletteko te, joka olette niin
nuori, tullut ihmisviholliseksi? Ei, teillä täytyy olla parempi usko
maailmaan, nuori ystäväni."
"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vain voisin."
"Voisin? Menkää elämään, niin voitte. Te istutte täällä, sulkeudutte
itseenne ettekä anna auringon ja raittiin ilman paistaa sisälle, olin
vähällä sanoa."
"Olen kyllä liikkunut maailmallakin, herra pastori, mutta minun kävi
niinkuin etanan, kun se huomaa, että vaara uhkaa. Minä vedin sarvet
piiloon ja lymysin taloon, sillä siellä tiesin olevani turvassa."
"Yrittäkääpä sitte vielä kerran. On synti, että kaikki tämä oppi ja
kaikki tämä työ menee hukkaan maailmalta. Ettekö luule, että kirkas
silmäpari voisi vangita teidät? Kukoistava poski? Mitä?"
"Hyvin mahdollista. Minä olen lihaa ja verta kuten kaikki muutkin, enkä
minä koskaan sulje silmiäni siltä, mikä on kaunista. Mutta vuoden tai
kahden kuluttua leikkaa side, kaunis omena on saanut käärmeen
pistoksen, Eeva on syönyt tiedon puusta."
"Ei, hyi, hyi, mitä te ennustattekaan? Te ette varmaankaan muista, että
minulla itselläni on tytär?"
"On poikkeuksia kaikesta, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä
lapsi, mikäli tiedän. Lapsen sielu on pehmeä kuin vaha, sitä voidaan
paljon muodostella. Talttaa on vain käytettävä oikein. Mutta kuinka
monet tekevät niin? Tai mitä tulee työhuoneesta meidän päivinämme?
Psykejä, kenties? Oi ei, niitä on kaikista harvimmassa, Jumala
paratkoon, herra pastori. Ei, hänestä tulee keikailija, muotinukke
taikka raaka ja vaaputteleva porvarimuori."
"Te tuomitsette ankarasti, ja -- anteeksi että sanon sen -- minusta
jonkunverran hätäisesti, jonkunverran nuorekkaasti. Eipä olisi hyvä,
jos te olisitte oikeassa."
"Tuomitsen sen perusteella, mitä olen nähnyt, herra pastori, ja
ulkomuoto ei voi pettää. Olen nähnyt niitä, jotka voivat herättää
toiveita, rakkautta, jotka saattoivat lämmittää ja valaista koko
elämän, raikkaita lapsensieluja, joissa suuren maailman elämä vielä
uinui rehellisissä, kaipaavissa silmissä, kainosti punastuvissa
poskissa, hieman avatussa suussa ja kuulostavissa korvissa, kun
varttuneemmat keskustelivat; he säpsähtivät niinkuin arka hirvi, kun
heitä katsoi tai puhutteli, mutta he antoivat koko puhtaan sydämensä
ajatuksineen ja kaipauksineen, kun oli saavuttanut heidän
luottamuksensa. Ja minä olen nähnyt samat muutaman vuoden kuluttua.
Mitä he olivat oppineet? He osasivat heitellä niskojansa ja heilutella
vannehamettaan; he saattoivat käyttää viuhkaa ja hymyillä mauttomille
huomautuksille; he saattoivat juoruta teeseurassa ja kertoa uusista
kihlauksista. Oi, he olivat ottaneet helyt oikean kullan asemesta,
tanssisalin valon lämmittävän, virkistävän auringonpaisteen asemesta.
Loistava sotilaspuku häikäisee heitä, tyhjät pähkinänkuoret, ulkonainen
kiilto; he ovat vaihtaneet elämän Jumalassa tämän maailman elämään,
herra pastori."
Ylioppilas nousi tuoliltaan ja asetti käden raskaasti pöydälle. Hänen
kasvonpiirteensä olivat päättäväiset ja vakavat, eikä tarvinnut muuta
kuin kuulla sanojen soinnun ymmärtääkseen, että tässä kyti muisto, jota
ei mikään vieras käsi uskaltanut koskea. Pappi huomasikin sen ja hän
näki sen vielä selvemmin ylioppilaan leimuavista silmistä. Hän istui
siksi ääneti hetkisen ja taivutti päätään aivan kuin ajatuksissaan.
"Älkäämme nyt kiistelkö tästä", sanoi hän lopuksi tyynesti ja kohotti
päätään, "on valitettavasti aivan liian totta, että meidän aikamme
nuoret tytöt liiaksi hääräävät ja hyörivät, mutta ettekö luule, että
vaimonne voisi tehdä olonne kodikkaaksi, vaikkakaan hän ei olisi aivan
teidän määräyksienne mukainen; sillä nähkääs, on vaikeata löytää
täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi läheisyydessänne yksi, joka voisi
järjestää kaikki hyvin, keittää ruokanne ja panna vaatteenne kuntoon
sekä pitää kaikki puhtaana ja siistinä, ettekö luule, että te silloin
tulisitte lempeämmäksi mieleltänne ja saisitte enemmän uskoa elämään,
ja --"
"Pelkäänpä, että se ei riitä, herra pastori. Jos kerta kaikkiaan
valitsen vaimon, ei hän saa olla kyökkipiika tai ompelijatar tai
pesijätär, mutta hänen täytyy olla tasa-arvoinen kanssani hengessä ja
totuudessa. Hänen täytyy voida seurata minua, minne menen, ei vain
pöytään, mutta kirkkoon: ylt'ympäri koko maailmaan, niin laajalle kuin
ajatukset kantavat. Hänen täytyy voida lukea minun sisimmät ajatukseni
ja kuitenkaan ei hän koskaan saa toivoa muuta kuin lukea uudestaan.
Hänen on parannettava kaikki, mikä tuottaa tuskaa; hänen on pyyhittävä
pois kaikki varjot pehmeällä kädellään; hänen on avattava sylinsä lepoa
varten koko sielulleni, kun se on väsynyt. Hänen on rakastettava minua
yli kaiken maailmassa, ja hänen kaikkensa on sisältyvä tähän
rakkauteen. Hänen on oltava omissa silmissään pieni ja kuitenkin suuri,
rikas, niin äärettömän rikas, että hän on arvokas saamaan toisen
ihmissydämen lahjaksi. Mutta missä hän on löydettävissä, herra pastori,
siinäpä on kysymys."
Samassa aukeni ovi ja sisään pyrähti tyttönen, loistavana ja lämpimänä
tanssin jälkeen, valkeassa, vaaleanpunaisilla nauhoilla koristetussa
hameessa ja kukkaseppele sileässä tukassa. Hän huusi: "Isä, isä! nyt on
sinun --"
Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli
hehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä
tietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen
kainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.
"No lapseni, mikäs oli?" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.
"No eipä mitään", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei
katsonut ylös, -- "niin se oli" -- sipsutti hän isän luo, pani suunsa
hänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei
voinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. "Ha, ha, ha, -- he
tahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te
arvelette, herra ylioppilas?"
"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti
seurata mukana", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti
kauniiseen sanantuojaan.
"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa
kahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan", sanoi hän, otti
isäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.
"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin
oletkin", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi
hänelle suukkosen.
"Tiedättekö mitä, ystäväni", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan
puoleen, "heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme
sisälle tanssimaan nuorison kanssa? -- Oi, älkää puhuko turhia! Ei
mitään vastaväitteitä nyt, -- teille koituu siitä hyvää, sen saatte
nähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi
vangita teidät", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti
sormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä,
mutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei
olisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.
Pappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui
jotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli,
että hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven
eteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että "hassu ylioppilas"
oli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He
hyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin
pastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he
päättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä
kukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva
ensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle
suureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet
seinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki
tyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he
lienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä,
eivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja,
tyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät
asunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista
luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket
hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he
leikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja
tuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.
Syntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja
muutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin
valkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne
eivät sopineet.
"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin
nuorison keskuudessa", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki
napitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään.
"Yritämmekö me kaksi, Sanna?" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen
käsiinsä. "Miten kotiväki jaksaa? -- Mutta sinähän olet tullut melkein
täysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että
niin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä
tanssimme." He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja
painoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.
"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas", sanoi pastori, "saammepa
sitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin -- pysy nyt vain tahdissa,
Sanna."
"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi", vastasi ylioppilas ja pudisti
päätään.
"Totisesti teidän on tanssittava -- eikö täällä ole ketään, joka voisi
pyytää ylioppilasta?"
Hänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli
menettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen
pienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.
"Ylioppilas vai kandidaatti?" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.
"Ei ylioppilas eikä kandidaatti", vastasi ylioppilas, naurahti ja
vetäytyi takaisin. "Kiitos, minä en tanssi."
"Oi kyllä, teidän on tanssittava", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja
nipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. "Ylioppilas vai
kandidaatti?" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. "Oi
kyllä, Teidän on tanssittava", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä
seisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin
veitikkamaisesti.
"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta", vastasi
ylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.
"Ylioppilas vai kandidaatti?" kuului ääni taasen. "Jaa -- ei kannata
nousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi,
ylioppilas".
Agnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas
ei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta
aikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana
ryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat
olisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti.
He etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli
pysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata
takaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi
hänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli
taivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä
ja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti!
Se oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen
autuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin
luottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen
ympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät
hulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän
kuuli Agneksen sanovan: "Ei, nyt on minun levättävä!" -- Ylioppilas vei
hänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt;
mutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus
muistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän
tunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli
valtaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.
"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?" kysyi hän leikkiä laskien,
seistessään Agneksen vieressä.
"Minä en tahdo ketään!" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois
tanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.
Ylioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän,
joka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.
"Mitäs sinä tahdot?" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.
Niin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten
vuoro.
Eipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi
uudestaan yrittää. "Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?" kysyivät
ystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. "Oi, hän oli niin hyvä --
niin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni." "Ei, onko se todellakin
totta, no, sittepä minun täytyy yrittää"; -- "ja minun" -- "ja minun".
Ylioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen
toistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän
oli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt
siis voinut vastata kieltävästi.
"Kun haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pappi hänelle korvaan,
kulkiessaan ohi.
"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen."
Ja hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin
"kamariherra", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi
illallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan;
pappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta
varten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja
sydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.
"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän,
Agnes", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.
"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän
kesken", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. "Enkö saa antaa
olla, isä", kuiskasi hän puolittain valittaen, "minä en osaa mitään, ja
on niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä."
"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä", vastasi
isä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.
"Hän arastelee teitä", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.
"Vai niin", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt
huomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.
Nyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia
kansanlauluja, ensiksi: "Kiliä mä paimensin", senjälkeen "Oi Ola, Ola,
mun armahani", "Soutelin järvellä" ja lopuksi "Pikku Katri." Ääni
värisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi,
mikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin
yksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella
antaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt
joka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.
"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pappi ja siirtyi
lähemmäksi häntä.
"Mitä sanoittekaan? -- Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan
kuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä."
"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä
juoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan
kansanlauluni, niin enpä vaihda."
"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän
eli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."
"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille --"
"Monet kiitokset laulusta", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka
kulki ohi.
"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa", vastasi hän, punastui ja
kiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.
Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni
huoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat
siellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä,
hänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä
käsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän
kulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. "Kuinka omituista,
minä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli
ihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin
lapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. --
Ja kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden
kuluttua -- se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se
asetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla
hulluksi sitä ajatellessa!"
"O-ho", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli -- "olipa hyvä tulla
kotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte
'Casparin Jesaiasta'."
Hän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni
kirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren
tytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan
siihen. "Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea",
mutisi hän, "mutta se on pian ohi -- -- niin, se on pian ohi." Hän
asetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa
ja nukahti.
Toinen luku.