Jaakko, "mutta herra Drummondin luokse en enää voi palata. Myönnän
kyllä, että minun on kiittäminen häntä paljosta hyvästä, mutta hänen
syytettyänsä minua kiittämättömyydestä en voi, vaikka hän huomaisikin
olevansa väärässä, enää ottaa vastaan mitään häneltä. Kenties saisin
silloin kärsiä uusiakin nöyryytyksiä. Ei velvollisuuksieni täyttäminen
hänen talossansa paitsi sitä enää olisi semmoisena ilona kuin ennen. En
milloinkaan enää astu jalkaani herra Drummondin kynnyksen ylitse."
"Ei pidä edeltäpäin päättää, Jaakko, sillä ei voi tietää, mihin tilaan
vielä voi joutua", vastasi kapteeni. "Minua pahoittaisi, jos tunteesi
herra Drummondia kohtaan olisivat vihamielisiä tai kostonhimoisia. Eikö
joka ihminen voi erehtyä, niinkuin herra Drummond on erehtynyt sinusta?
Mitenkä sinä voit noin nuorena kantaa vihaa niitä kohtaan, jotka ovat
osoittaneet sinulle niin paljon hyvyyttä ja sääliä, sinun ollessasi
turvattomana lapsena? Muista, Jaakko, että väärät ilmiannot ovat heitä
eksyttäneet! Ja semmoista pitää sinun antaa heille anteeksi."
"En koskaan unhota herra Drummondin hyvyyttä", vastasi Jaakko, "mutta
hänen olisi pitänyt tuntea minua sen verran, ett’ei olisi syyttänyt
minua kiittämättömyydestä ja ilkeydestä. Hän on ajanut minut pois
talostansa enkä minä aio milloinkaan enää mennä sinne."
"Jättäkäämme sitte koko asia sikseen", sanoi kapteeni Turnbull, kun
huomasi Jaakon olevan järkähtämätön päätöksessään, "mutta mihin nyt
aiot ryhtyä?"
"Tahtoisin palvella oppiaikani loppuun, mutta en herra Drummondin
laivalla."
Kapteeni Turnbull koetti saada häntä siitä päätöksestään luopumaan.
Hän lupasi koettaa hankkia Jaakolle toimen, joka paremmin sopisi
hänen kyvyllensä ja tuottaisi hänelle edullisemman yhteiskunnallisen
aseman, mutta kaikki kehoittaminen oli turha. Jaakko ei ottanut sitä
korviinsa. Osaksi oli hänen kokemuksensa herra Drummondin konttorissa
kyllästyttänyt häntä kynän käyttämiseen, osaksi ikävöi hän vesille.
Kapteeni Turnbull suostui senvuoksi Jaakon pyyntöön, ja kun hän tunsi
erään lauttamiehen, nimeltä Stapleton, joka tarvitsi apulaista, oli
Jaakolla hyvät toiveet pian päästä työhön jälleen.
Seuraavana päivänä saattoi kapteeni Turnbull Jaakkoa Stapleton
vanhuksen luo, joka heti pilkittä mutkitta otti hänet palvelukseensa.
Vanha lautturi asui pienessä talossa lähellä Thames-jokea. Sinne vei
Jaakko vähät tavaransa, jonka jälkeen hän meni joelle kuljettamaan
venhettänsä.
Jaakko ei nyt oikeastaan ollut muuta kuin tavallinen soutomies vain.
Määrätystä maksusta souti hän väkeä joen yli tai sitä pitkin, mikäli
toimet tai huvitukset ihmisiä vetivät. Kun hänen isäntänsä jo oli
vanha ja mieluummin jäi kotiin rauhassa tupakoimaan, jätti hän venheen
kuljettamisen tykkänään Jaakon huoleksi, vaatien itselleen ainoastaan
kolmannen osan tuloista, joten muut rahat jäivät Jaakon omaksi.
Toimi oli tuottava, ja vaikk’ei se ollutkaan hänen sivistyksensä
mukainen, oli hän kuitenkin tyytyväinen siihen, sillä hän oli vapaa,
ansaitsi itse leipänsä tarvitsematta kiittää ketäkään siitä. Niin hän
ainakin luuli; mutta siinä hän oli ihan väärässä, sillä se oli vain
ystävällisen kapteeni Turnbullin toimeenpanema juoni, hän kun piti
huolta Stapleton vanhuksen elatuksesta, jotta oppipojalle jäisi suurin
osa tuloista.
"Poika hoi!" kuuli Jaakko eräänä päivänä huudettavan, kun seisoi
venheensä luona keskustellen Stapletonin kanssa jostakin tärkeästä
asiasta, "miks’et kuule? Oletko kuuro? Olen jo pari kertaa tässä
huutanut?"
Käännyttyään näki hän edessänsä Watkinsin, entisen pöhöposkisen
konttorikumppaninsa.
"Mitä nyt?" kysyi Jaakko punastuen suuttumuksesta nähdessään kavalan
miehen ja kuullessaan hänen röyhkeää puhettansa.
"Minulla on käsky sinulle, ymmärrätkö?" jatkoi Watkins raa’asti.
"Tahdotko totella käskyäni?"
"En", vastasi Jaakko. "Käskyä, jota moinen tolvana tuo, en aio kuulla.
Korjatkaa luunne älkääkä palatko milloinkaan, sillä minulla on suuri
halu pehmittää selkäänne. Sen olette rehellisesti ansainneet, te ja
käskijänne!"
"Hyvä, kyllä ilmoitan vastauksenne", vastasi Watkins pilkallisesti
poismennessänsä.
Kuten Jaakko monta vuotta jälestäpäin sai tietää, lähetti rouva
Drummond, joka Saaralta oli saanut kuulla koko asian, Watkinsin
pyytämään Jaakkoa luoksensa. Saara oli hankkinut itselleen
ylikirjanpitäjän rikkirepimän tilin, jonka eri osat vielä olivat
paperikorissa. Sen kunnollisuus oli selvin todistus herra Hodgsonin
ilkeydestä ja herra Drummond siitä huomasi pillastuneensa. Hän ei
kammoksunut tunnustaa ja sovittaa erehdystänsä ja pyysi senvuoksi
vaimoansa tarkemmin tiedustelemaan asiaa. Rouva puolestansa lähetti
Watkinsin pyytämään Jaakkoa käymään hänen luonaan. Olemme jo nähneet,
miten kavala Watkins toimitti tehtävänsä ja miten hyvin hänelle
onnistui tehdä kaikki sovinto turhaksi. Mutta siinä ei vielä kylliksi,
hän väärensi vielä lisäksi Jaakon vastauksen ja kertoi, miten Jaakko
uhkasi löylyttää sekä häntä, Watkinsia, että vielä herra Drummondinkin,
vaikka hän varsin hyvin tiesi Jaakon "käskijä"-nimellä tarkoittaneen
ylikirjanpitäjää. Semmoisen vastauksen vaikutuksen voi varsin helposti
käsittää. Saara oli hämillänsä, hänen äitinsä suuttui ja herra
Drummond tuli vakuutetuksi menetelleensä oikein ajaessansa pois moisen
leppymättömän ja kostonhimoisen pojan.
Kahdeksas luku.
Talvi tuli ja tammikuussa oli niin pakkanen, että Thames-joki jäätyi
ja kaikki laivaliike lakkasi. Sen johdosta oli Jaakonkin työ tietysti
loppunut. Hän käytti joutoaikaansa lukemiseen ja otti käsille kaikki
kirjansa, painaakseen mieleensä kaikki mitä ennen oli oppinut; joka
päivä hän kävi kapteeni Turnbullin luona ja sai häneltä kuulla
monta hauskaa kertomusta monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt
pohjoismerillä ja muuallakin.
"Olen kuullut", lausui kapteeni eräänä päivänä Jaakolle "tänään
paistettavan jäällä London-sillan lähellä kokonainen härkä. Haluttaako
sinua tulla mukaan, niin mennäänpä sitä temppua katsomaan?"
Jaakko oli heti valmis ja niin he läksivät hevosella erääsen
kadunkulmaan, josta ei enää ollut varsin pitkä matka London-sillalle.
Tultuansa joelle huomasivat he edessänsä vilkasta elämää. Jäällä oli
monta kauppakojua, katossa liehuvat liput; koko ala vilisi tyytyväisen
näköisiä ihmisiä, osaksi liikkuen luistimilla, osaksi lykäten
kelkkarekiä; kaikkialla leimusi suuria tulia, joissa paistettiin
makkaroita ja muuta syötävää. Mutta suurimman huomion veti puoleensa
härkä, jota par'aikaa paistettiin lähellä siltaa. Jää oli neljän, jopa
viidenkin jalan paksuinen; siellä täällä tosin oli ohuempia paikkoja,
vaan ne olivat merkityt varoitustauluilla, ett'ei kukaan menisi liian
lähelle semmoista paikkaa. Ihan niiden lähellä oli pitkiä tankoja ja
köysiä mahdollisen onnettomuuden kohtauksen varalle.
Aurinko paistoi kirkkaasti, taivas oli pilvetön ja sininen. Kapteeni
Turnbull ja Jaakko iloitsivat kolme tuntia katselemalla vilkasta
liikettä ja häärinää. Vihdoin oli aika muistella paluumatkaa. Molemmat
astuivat jokea ylöspäin tullaksensa paikalle, josta saisivat hevosen.
"Olisi hauska tietää", virkkoi kapteeni Turnbull, "onko nyt vuoksi vai
luode."
"Sen heti saisi tietää, jos vaan huomaisi reikää jäässä", vastasi
Jaakko. "Tuossapa onkin reikä!"
Hän heitti jääpalasen reikään ja huomasi vahvan pakoveden vallitsevan.
Heidän astuessaan eteenpäin tarttui tuuli kapteenin hattuun ja kuljetti
sitä nuolennopeudella pitkin sileätä jään pintaa. Kapteeni juoksemaan
sen perästä ja Jaakko seurasi hänen esimerkkiänsä, mutta vaikea
heidän oli hattua saavuttaa. Milloin oli Jaakon onnistua saada kiinni
karkulainen, milloin jo ojensi kapteeni kätensä tarttuakseen siihen,
mutta joka kerta kuin juuri olivat sitä saavuttamaisillansa, kuljetti
uusi tuulenpuuska sitä eteenpäin suureksi huviksi kaikille lukuisille
katselijoille. Kapteeni Turnbull vähän Jaakon edellä ja takaa ajamisen
innoissaan hän ei huomannut taulua, joka varoitti menemästä eteenpäin.
Äkkiä kuuli Jaakko, joka ei myöskään ollut huomannut taulua, jään
rutisevan ja näki kapteenin vaipuvan veteen. Väkeä oli lähellä
ja myöskin pelastusköysi. Jaakko ei miettinyt hetkeäkään, sillä
hän rakasti kapteenia kuin isäänsä. Kiireesti hän tarttui köyden
päähän, sitoi sen vyötäisilleen ja hyppäsi avantoon, johon kapteeni
oli kadonnut. Hän muisti pakoveden juuri vallitsevan ja piti onnen
sattumana, että kapteeni oli kysynyt sitä, sillä sen johdosta hän oli
tutkinut veden syvyyden. Jaakkoa kuljetti virta eteenpäin ja kohta
hän tunsi; miten kapteeni Turnbullin kädet häneen tarttuivat. Samassa
jäällä olevatkin vetivät köyttä. Hukkuvan epätoivoisena piti Jaakko
kiinni köydestä ja samoin kapteeni pelastajastansa. Pian he pääsivät
avannolle; tikapuut laskettiin reiästä alas ja muutamat miehet vetivät
siitä ylös kapteenin ja Jaakon. Molemmat olivat niin rauenneet, että
menivät tunnottomiksi. Heidät vietiin lähellä olevaan ravintolaan,
jossa he avuksi haetun lääkärin avulla pian jälleen tointuivat.
Seuraavana aamuna he jo olivat siksi parantuneet, että voivat lähteä
kapteenin kotiin.
Vasta siellä, missä olivat häiritsemättä, kiitti kapteeni nuorta
pelastajaansa mitä innokkaimmin pusertamalla häntä syliinsä.
"Minä olen lapseton, Jaakko, rupea sinä lapsekseni!" lausui kiitollinen
vanha herra. "Ei kenellekään sen kautta tapahdu vahinkoa, jos
määräänkin sinut perillisekseni, sillä minulla ei ole sukulaisia. Jää
luokseni, Jaakko, ja minä olen sinulle aina hellänä isänä, joka ei
milloinkaan unhota, että hänen tähtensä olet uskaltanut henkesi."
"Te olette aina ollut erittäin hyvä ja ystävällinen minulle", vastasi
Jaakko liikutettuna, "enkä minä milloinkaan unhota sitä. Mutta herra
Drummond oli myöskin hyvä minulle ja kuitenkin ajoi hän minut pois
kiittämättömänä olentona. Voihan meidänkin välillemme tunkea pahoja
ihmisiä, saada aikaan väärinkäsitystä enkä minä kestäisi toista kertaa
tulla hyljätyksi. Jos rakastatte minua, niin suokaa minun olla mitä
olen. Antakaa minun pitää vapauteni ja riippumattomuuteni, se on ainoa,
mitä teiltä pyydän."
"Kyllä huomaan turhaksi sinua sen enempää pyydellä", sanoi kapteni
hetken perästä. "Mutta kuulepas varoitukseni, Jaakko, äläkä tee tilaa
sydämmeesi uhkamielisyydelle ja katkeruudelle sen vuoksi, että olet
saanut kärsiä vääryyttä muilta ihmisiltä; se katkeroittaa elämän ja
saattaa sinut siihen väärään luuloon, että maailma ylimalkaan on paha.
Kuin saat enemmän kokemusta, huomaat siinä olevan paljon hyvää ja
jaloakin."
"En vaan voi unhottaa loukkausta, jota olen saanut kärsiä", vastasi
Jaakko. "Olen valmis antamaan muille rikoksensa anteeksi, mutta en anna
kenellekään syytä semmoiseen väärinkäsitykseen minusta, kuin Drummondin
perhe sai. Kerran tehty ei parane."
"Niin kyllä, Jaakko; mutta siihen minä voisin lisätä toisen
mielilauseistasi: jos neuvo pettää, niin toinen auttaa. Jumala
siunatkoon sinua, poikani. Pysy lautturina, jos et huoli muusta; mutta
älä mene enää jään alle."
"Teidän tähtenne kyllä koska hyvänsä, kapteeni Turnbull", vakuutti
Jaakko, ja uudestaan sulki vanha herra hänet isällisellä rakkaudella
syliinsä.
Yhdeksäs luku.
Kului muutamia vuosia. Jaakko oli melkein lopettanut jokilaivurin
oppiaikansa. Hänen aikansa kului hiljaa ja säännöllisesti kuin hänen
venheensäkin kulki eteenpäin; joka päivä oli toisensa kaltainen.
Lomahetkinä hän etupäässä tutki kirjojansa, myöskin viljeli hän
ahkerasti isällisen ystävänsä, kapteeni Turnbullin runsasta kirjastoa.
Mitä enemmän Jaakko etsi henkistä ravintoa, sitä vähemmin häntä
miellytti toimensa ja yhä selvemmin hän huomasi miten väärin hän
teki, kun vapauden rakkaudesta ei ottanut kuullaksensa kapteenin
neuvoa. Kapteeni Turnbull puolestansa oli yhä siinä luulossa, että
hän yhä tyytyi ammattiinsa, ja Jaakko, häveten ilmoittaa isälliselle
ystävälleen mielensä muutosta, jatkoi edelleen lautturinammattiansa.
Niin souti hän myöhään eräänä kirkkaana iltana pitkin jokea, kuin kova
melu herätti hänet ajatuksistaan. Kolme miestä istui venheessä; he
tulivat varmaan joltakin huviretkeltä, sillä lauluista päättäen olivat
he päihtyneet.
"Katsokaapas", huudahti eräs heistä, "minä kyllä osaan heiluttaa airoa
yhtähyvin kuin ken hyvänsä merisotaväestä. Ottakaa vaarin!"
Samalla nosti hän aironsa, heitti sen ilmaan ja aikoi kädellä ottaa
sitä vastaan. Temppu ei kuitenkaan onnistunut; hän ei saanutkaan siitä
kiinni, vaan se putosi niin voimakkaasti alas, että rikkoi kaksi lautaa
pienestä venheestä ja sai suuren reiän pohjaan. Silmänräpäyksessä
täyttyi venhe vedellä.
Siinä olijat huutamaan apua, ja heidän häiriössä varomattomasti
liikkuessaan kaatui uppoava venhe, joten kaikki kolme joutuivat veteen.
Jaakko souti kiireesti paikalle pelastamaan hukkuvia.
"Tännepäin½", kuului Jaakolle varsin tuttu ääni, "auttakaa minua ensin,
minähän olen ylikirjanpitäjä!"
Vaikka Jaakko tunsi hukkuvan vihamieheksensä, ojensi hän kuitenkin
hänelle aironsa, jotta hän voisi tarttua siihen ja sitte Jaakon
avulla päästä venheesen. Kääntyessään toisia kohti näki hän aalloissa
pöhöposkisen Watkinsin ponnistelevan viimeisiä voimiansa pysyäkseen
veden pinnalla.
"Auta, lautturi, auta!" huusi nuori kirjanpitäjä. "Ottakaa minut
venheesenne!"
Jaakko souti joutuisasti pyöreänaaman luokse ja auttoi samaten kuin
ylikirjanpitäjän myöskin lihavan Watkinsinkin kuiville, ottaen hänet
venheesensä.
Kolmas hätääntyneistä, joka oli syypääkin onnettomuuteen, oli tottunut
uimari ja saapui rantaan jo ennenkuin Jaakko sinne ehti molempien
pelastettujen kanssa.
"Mikä on nimenne, lautturi?" kysyi uimari. "Rahani hukkui tässä
leikissä, mutta ilmoittakaa nimenne, että voisin huomenna maksaa
vaivanne."
"En ota rahaa tästä työstä", vastasi Jaakko; "mutta jos tahdotte tietää
nimeni, niin ei teidän tarvitse muuta kuin kysyä herroilta Hodgsonilta
ja Watkinsilta; he tuntevat minut molemmat varsin hyvästi, sillä minä
olin ennen heidän kumppaninansa herra Drummondin konttorissa."
Ylikirjanpitäjä suosikkineen ja alammaisine ystävineen häntä
silloin rupesivat katsella töllistelemään ja tunsivat pelastajansa
Rehti-Jaakoksi, josta siihen asti vilusta väristessään eivät olleet
sen enempää pitäneet lukua. Kovasti hämilleen tullen he eivät saaneet
sanaakaan suustansa ja Jaakko jätti heidät sinne seisomaan, laski
venheensä rannasta, soutaaksensa kotiinsa takaisin.
Hänestä tuntui niin erinomaisen hyvältä kuin ei milloinkaan ennen.
Usein hän ennen vihoissaan kuvitteli miten suloista olisi kostaa
Hodgsonille ja Watkinsille; mutta nyt hän huomasi, miten paljon
suloisempaa on ja miten hyvä omatunto on, kun on osoittanut jaloutta
vihamiehelle ja kostanut pahan hyvällä.
Seuraava päivä oli viimeinen, jolloin Jaakko oppilaana souteli
venettänsä, sillä sen jälkeisenä aamuna oli hänen oppiaikansa lopussa.
Hän oli juuri laskenut laiturille, kuin eräs kovin päivettynyt mies
huusi hänelle.
"Tahdotteko ansaita hyvän soutopalkan?"
"Minne on matkanne?" kysyi Jaakko.
"Gravesendiin, poikaseni, ell'ette pelkää suolavettä."
"Sinne on pitkä matka."
"Pyytäkää kuinka paljon vaan tahdotte", sanoi vieras, "minulla on kova
kiire; ell’en oikeaan aikaan saavu Gravesendiin, purjehtii laiva ilman
minua. Määrätkää hintanne."
Jaakko vaati guineaa (20 mk 50 p.). Mies suostui siihen ja
astui venheesen. Hän kertoi matkalla olevansa alaperämiehenä
"Jupiter"-frekatissa, neljälläkymmenellä kanuunalla varustetussa
sotalaivassa, jonka piti seuraavana aamuna lähtemän purjehtimaan.
Nopean kulun jälkeen saapuivat he iltapäivällä perille. Tuuli vaikutti
kovan aaltoilemisen. Jaakon venheesen oli tullut vettä ja hänen
laskiessansa frekatille törmäsi vene yhteen sotalaivan oman suuren
venheen kanssa, joka oli vesitynnyreillä lastattuna. Pieni vene meni
kumoon ja Jaakko putosi soudettavineen veteen. Laivamiehet auttoivat
molemmat suureen venheesensä; mutta kun Jaakko ei voinut mennä omaan
vedellä täytettyyn venheesensä takaisin, ei hänellä ollut muuta neuvoa
kuin nousta alaperämiehen seurassa Jupiterille. Siellä hän meni erään
upseerin luokse pyytämään häntä lähettämään jonkun noutamaan hänen
ajelehtivaa venhettänsä.
"Noutakaa itse venheenne", vastasi tylysti upseeri, jolla oli
ensimmäisen luutnantin arvo, ja kääntyi sitte antamaan väestölle
käskyjä.
Jaakko meni nyt alaperämiehen luo, jonka oli soutanut sinne ja ilmoitti
hänelle pulansa.
"En voi siihen mitään", vastasi hän olkapäitänsä kohottaen. "En
voi puhua puolestanne; olen itsekin pulassa, kun olen viipynyt yli
lupa-aikani."
Jaakko koetti sitte uudestaan onneansa ensimmäisen luutnantin luona,
joka nyt näkyi olevan joutilaampi ja juuri sattui astumaan ohitse.
Hän uudisti siis pyyntönsä ja upseeri meni peräkannelle katselemaan
ajelehtivaa venhettä. Hänen palatessaan Jaakon luo vastaamaan hänelle,
astui perämies esille, koski kunnioittaen hattuunsa ja ilmoitti
palanneensa laivalle.
"Te olette viipyneet yli lupa-aikanne", vastasi hänelle luutnantti,
"ja nyt täytyy minun vielä lisäksi lähettää noutamaan hänen venheensä,
jossa olette tulleet."
"Vene ei ole sen arvoinen, että maksaisi vaivan; mutta tuosta pojasta
tulisi hyvä laivamies", vastasi alaperämies, siten koettaen käyttää
tilaisuutta torjua pois esimiehensä vihaa.
"Ken olette?" kysyi Jaakolta luutnantti, jolta ei perämiehen viittaus
jäänyt huomaamatta.
"Minä olen laivurin oppilas."
"Näyttäkää minulle oppilastodistuksenne!" jatkoi luutnantti.
"Ei ole minulla sitä mukanani", vastasi Jaakko. "Mutta ettekö ole hyvä
ja lähetä noutamaan venhettäni? Se on isäntäni oma."
"En, poikaseni, en voi käyttää kuninkaallisia venheitä semmoiseen
tarkoitukseen."
"Sitte menen itse."
"Minne?"
"Noutamaan venhettäni."
"Luvattaniko?"
"Minä en kuulu laivaan."
"No, luulenpa sinun kohta siihen kuuluvan."
"Laivurin-oppilasta ei voi väkisin ottaa laivamieheksi" [sinä aikana,
jota tämä kertomus kuvailee, otettiin väkisin laivamiehiä Englannin
sotalaivaston palvelukseen], vastasi Jaakko, "voinhan toimittaa
opetustodistukseni nähtäväksi."
"Sen voit", vastasi luutnantti; "mutta minun ei tarvitse uskoa kaikkea,
mitä tässä lavertelet. Kuinka kauan kestää oppiaikasi vielä?"
"Huomenna se jo on lopussa."
"Huomennako? Vai niin! No, sitte pidätän sinut täällä siksi ja otan
sinut sitte väkisin."
"Jos te pidätätte minut nyt, niin otatte minut jo tänään väkisin."
"Minä en ota sinua väkisin, vaan pidätän sinut vaan täällä, kunnes
näytät minulle oppitodistuksesi. Ja jos huomenna näytät sen, niin on
oppiaikasi jo ohitse, ja silloin sinut otetaan väkisin. Ymmärrätkö
sen?¹"
"Tuntuu kovalta sillä tavoin kadottaa leipänsä?
"Ei sinun tarvitse kärsiä nälkää Hänen Majesteettinsa laivalla. Me
tarvitsemme merimiehiä ja otamme heitä siis, mistä vaan saamme. Ei hätä
lakia lue. Eikä olekaan oikeastaan mikään vahinko sinun kaltaisellesi
pojalle palvella muutama vuosi kuningasta ja täyttää taskut vieraista
laivoista anastetuilla rahoilla."
Luutnantti jätti Jaakon siihen seisomaan ja meni alas kajuuttaan.
"Mitäs joutavasta!" arveli Jaakko. "Kerran tehty ei parane." Sitte
kääntyi hän lähellä astuskelevan alaperämiehen puoleen ja vaati häneltä
soutorahaansa.
"Teidän kauttanne olen menettänyt venheeni ja vapauteni", sanoi hän,
"ja onhan oikein, että edes maksatte minulle soutopalkkani."
"Luvatessani teille rahat olitte vielä lautturi", nauroi kunnoton mies.
"Nyt olette merimies sotalaivalla ja olette vaan tehneet tehtävänne,
kun olette soutaneet tänne upseerinne."
"Olen itse syypää onnettomuuteeni", ajatteli Jaakko jäätyään yksin.
"Minä halusin itsenäisyyttä ja saan vapauteni menettämisellä maksaa
haluni."
Nojautuen laivanreunaan mietti hän toivotonta tilaansa, muisteli
kapteeni Turnbullia, joka aina oli ollut hänelle niin hyvä ja aina
tarkoittanut hänen parastansa ja jota hän ei pitkään aikaan saisi
nähdä, niin, kentiesi ei milloinkaan enää tässä elämässä. Hän katui
katkerasti hulluuttansa ja purskahti viimein suureen itkuun.
"Ei itku hädästä auta", johtui hänelle viimein mieleen. Oli parempi,
jos hän ryhtyi toimeen, ja niin päätti hän kirjoittaa kapteeni
Turnbullille ja kertoa hänelle kovan onnensa. Hän kääntyi erään naisen
puoleen niistä, jotka toimittivat merimiehille kaikenlaisia tarpeita ja
kulkivat heidän asioillansa, osti häneltä kirjoitustarpeet, kirjoitti
kirjeensä ja uskoi sen sitte hänelle, hänen juhlallisesti luvattuansa
panna sen postiin.
Kymmenes luku.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteenin tulo, jolla oli Jupiter-laivan
ylipäällikkyys. Paljo laivamiehiä oli, niiden joukossa monta väkisin
otettua, jotka eivät ennen olleet nähneet kapteenia, ja oli siis
luonnollista, että kaikki olivat uteliaat näkemään miestä, jota heidän
piti kaikessa totella ja jolla oli rajaton valta heidän ylitsensä.
Hänen astuttuaan laivanrappusia ylös ja saavuttuaan peräkannellc
nostivat kaikki lakkiansa, laivasotamiehet tekivät kunniaa
kivääreillänsä ja upseerit miekoillaan. Kapteeni oli suuri, hartiakas
mies ja vaikka hän olikin kova ja ankaran näköinen ja hänen silmänsä
läpitunkevaiset, niin osoittivat ne kuitenkin enemmän päättäväisyyttä
kuin ankaruutta ja kovuutta.
Kaiken väestön täytyi astua esille ja hän piti heille lyhyen puheen,
jossa hän voimakkain sanoin kehoitti heitä tottelevaisuuteen, kuriin ja
raittiuteen.
Kapteenin seurassa oli eräs upseeri, niin hyvännäköinen, että Jaakko
heti sai häneen luottamusta. Hän oli toinen luutnantti ja hänelle
Jaakko kertoi kovan onnensa.
Upseeri kohotti olkapäitänsä.
"Meidän kapteenillamme on paljo vaikutusvaltaa", vastasi hän, "eikä
huoli siitä, onko teidät otettu väkisin laivurinoppilasaikananne
vai ei. Tunnin kuluttua lähdemme ja vaikkapa opetustodistuksennekin
sen ajan kuluessa saapuisi, ei teillä kuitenkaan olisi siitä
mitään hyötyä. Ainoastaan siinä tapauksessa, että hän saisi käskyn
amiraali-virastosta, tottelisi hän ja laskisi teidät vapaaksi;
laivamiehet ovat meille siksi liian tarpeelliset."
Kohta sen perästä nosti Jupiter ankkurinsa ja sillä katosi Jaakon
viimeinen toivo saada vapautensa. Hän oli laivamiehenä kuninkaallisessa
sotalaivassa ja päätti urhollisesti kärsiä kohtalonsa ja uskollisesti
täyttää velvollisuutensa.
Jupiterilla oli käsky moniaita kuukausia risteillä Madeiran ja
Länsi-lndian saarien välillä vaaniskelemassa vihollisvaltain
risteilylaivoja, jotka olivat vieneet niin monta englantilaista
Länsi-Indiaan kulkevaa kauppalaivaa huolimatta heidän vahvoista
varustuksistaan. Sen tehtävän suoritettuaan piti laivan lähteä
Halifaxiin, erään frekatin sijaan, joka jo monta vuotta oli ollut
sillä asemalla. Matkan ensi päivät käytettiin väestön opettamiseen
tykkein ja pyssyjen ampumiseen, sitte tuli vuoro laivan ohjailemiselle.
Usein täytyi kaksikin kymmentä kertaa tehdä sama temppu, ennenkuin
kapteeni tyytyi. Jaakko muisti päätöksensä ja oli niin valpas, että
kapteinin huomio kääntyi häneen ja hänet pian korotettiin, mikä oli
sitä ansiokkaampaa, koska on melkoinen erotus jokilaivurin ja aavalla
merellä kulkevan merimiehen ammatin välillä.
"Jupiter"-laiva saapui viimein Madeiraan kohtaamatta ainoatakaan
vihollista risteilijää, mutta siellä heille kerrottiin, että niitä
oli nähty etelämpänä. Laiva ohjasi siis kulkuaan etelään ja risteili
lähellä Kanarian saaria, mutta ei mitään näkynyt.
"Purjeita, hoi!" huusi vihdoin vahti eräänä päivänä alas mastonkorista.
"Missä?" kysyi ensimmäinen luutnantti.
"Ihan vasten aurinkoa", ilmoitti vahti ja heti laivamiehet kertomaan
uutista toinen toisellensa.