luutnantille, joka juuri, pitkäsilmä mukana, kiipesi mastoon
tarkastamaan osoitettua suuntaa.
"Halpa kuunarihan tuo vaan on", ilmoitti hän hetken kulutta, "mutta se
näyttää epäilyttävältä — mustat laidat."
Jupiterin suunta ohjattiin sitte heti epäilyksenalaista laivaa kohti,
mutta päivän lasketessa onnistui sen kuitenkin päästä näkyvistä.
Yöllä tuli tyyni, jota kesti vielä seuraavana aamunakin, ja silloin
huomattiin kuunarin olevan noin parin peninkulman päässä ja nähtiin se
ihan selvästi; voitiin lukea kuusitoista kanunaa sen laidassa ja kaikki
tunnusmerkit osoittivat sen olevan yhden etsityistä risteilylaivoista.
"Tuo poika ei pääse meiltä pakoon", lausui kapteeni, ja kun tyyntä
yhä vielä kesti, käski hän laskea vesille kolme suurinta venhettä ja
varustaa ne ampumavaroilla.
Ei kulunut puolta tuntiakaan niin olivat venheet, Jaakko mukana
toisessa, päässeet kuunarin ampumamatkalle, ja heti sieltä aljettiinkin
ampuminen. Kanuunan kuula osasi Jaakon venheesen, särki monta lautaa ja
haavoitti kolmea laivamiestä. Heti täyttyi aseilla ja ampumavaroilla
lastattu venhe vedellä ja kaatui. Töin tuskin pelastui väestö kuunarin
kuulasateesta; he tarttuivat kaatuneen venheen laitaan, kunnes toinen
venhe saapui heille avuksi; mutta nuo kolme haavoitettua laivamiestä
eivät verenvuodatuksen heikontamina voineet niin kauan kestää, vaan
vaipuivat tyyneen siniseen syvyyteen. Toiset pelastettiin ja venheet
palasivat vihollislaivan ampuessa takaisin frekatille, kun tuulikin
jo oli alkanut puhaltaa. Kaikki purjeet levitettiin, vaikka tuuli
vähitellen yltyi myrskyksi, mutta samaten tehtiin kuunarillakin ja
kolme peninkulmaa suoraan frekatin edellä lensi se nuolennopeasti
englantilaista sotalaivaa pakoon. Takaa-ajoa kesti koko päivän.
Etukannella tuskin kukaan enää voi pysyä pystyssä ja keskikannelle
vieri aalto toisensa perästä. Mutta frekatti lähestyi kuunaria yhä
enemmän ja selvästi voi sen kallistuessa syrjälle nähdä, mitenkä sen
väestö oli kannella kiinni sidottuna, ett’ei laineet veisi heitä
mukanaan ja mitenkä suuret purjeet vuodattivat sisästään joka kerran
kuin laiva nousi pystyyn vettä, jota ne olivat laivan kallistuessa
merestä ammentaneet.
Vihdoin pääsi frekatti kuunarin ampumamatkalle ja lähetti sille
muutamia jyriseviä rautaisia tervehdyksiä. Se riitti.
Vihollisen laivan kapteeni heilutti hattuansa antautumisen merkiksi
ja ampuminen lakkasi. Kuunarin anastaminen ei kuitenkaan semmoisella
myrskyllä ollut mikään helppo asia. Venhe voi tuskin kestää niin
korkeilla laineilla. Kapteeni sentähden määräsi vapaaehtoisia
lähtemään, ja urhollisten joukossa, jotka ilmoittivat olevansa valmiit
uhkarohkeaan työhön, oli Jaakko ensimmäisiä. Ja katsokaa, venhe saapui
onnellisesti kuunarin luokse ja suoritti toivon mukaan tehtävänsä. Pian
myrskykin asettui, jotta vangit, toista sataa henkeä, voitiin viedä
Jupiter-laivalle, joka nyt saaliineen palasi Halifaxiin, onnellisesti
saapuen sinne viiden viikon purjehduksen jälkeen lähdöstänsä. Siellä
oli jo kauan ollut kirjeitä Englannista heitä odottamassa. Niiden
joukossa oli myöskin kirje amiraalivirastosta kapteenille, jossa oli
käsky laskea Rehti-Jaakko vapaaksi kuninkaallisesta sotapalveluksesta.
Kapteeni Turnbullilta oli myöskin kirje Jaakolle. Lyhyt se vain
oli, kun kapteeni toivoi pian jälleen näkevänsä rakkaan Jaakkonsa.
Hankittua vapautuskäskyä siinä vaan sivumennen mainittiin. Sisässä
oli rahannostokirja erääsen Halifaxin pankkiin, josta Jaakko voisi
nostaa kotimatkaa varten tarpeellisen rahasumman. Jupiterin kapteeni
ja molemmat luutnantit lausuivat Jaakolle kiitoksensa innosta, jolla
hän aina oli tehnyt velvollisuutensa, ja toivottivat hänelle onnea
vastaiselle urallensa. Jaakko ei eronnut frekatista painamatta
syvälle mieleensä uudet siellä saavutetut kokemuksensa. Hän oli
pitänyt laivamieheksi väkisin ottamisen ja vapautensa menettämisen
suurena onnettomuutena, mutta oli nyt kokenut, että ihminen voi tehdä
vastoinkäymisenkin sietäväksi, jos mukautuu kohtaloonsa, ja että
pakolliset velvollisuudetkin voivat tulla tyytyväisyyden syiksi, jos ne
vaan huolellisesti täytetään.
Jaakko vaihtoi Halifaxin pankissa vekselinsä rahaksi, hankki itselleen
paremman puvun ja palasi kotiin sotalaivalla, jolla oli sotasanomia
vietävänä Englantiin. Häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja
hän atrioitsi upseerien pöydässä, sillä Jupiterin kapteeni oli mitä
lämpimimmin sulkenut hänet heidän suosioonsa.
Palattuaan Lontoosen riensi Jaakko heti ystävänsä kapteeni Turnbullin
luokse, joka iloisena sulki hänet syliinsä. Jaakko ei keksinyt kylliksi
helliä sanoja, ilmaistaksensa kiitollisuuttansa, sillä hän oli tietysti
siinä luulossa, että amiraaliviraston käsky, joka vaikutti hänen
vapautuksensa, oli kapteeni Turnbullin hankkima. Silloin hän suureksi
kummastukseksensa kuuli olevansa siitä kiitollisuudenvelassa vaan
herra Drummondille. Herra Drummond oli nimittäin saanut tietää, miten
jalosti Jaakko oli kostanut molemmille vihollisillensa Hodgsonille
ja Watkinsille, kuin pelasti heidät hukkumasta. Molemmat pelastetut
tosin olivat kyllin paatuneet, olemaan mainitsematta koko tapausta,
mutta kolmas, joka oli heidän kanssansa venheessä ja jolla nyt oli
Jaakon paikka herra Drummondin konttorissa, oli kertonut tapauksen
isännällensä totuuden mukaan. Sen johdosta tiedusteli herra Drummond
tarkkaan, millä tavoin nuori Watkins teki tehtävänsä pyytäessään
Jaakkoa rouva Drummondin puolesta käymään hänen luonansa ja kuuli
silloin Stapleton vanhukselta, joka silloin oli sattunut olemaan
saapuvilla, mitenkä raa’asti ja loukkaavasti Watkins oli käyttäytynyt
ja ett’ei herra Drummondin nimeä ensinkään lausuttu ja että Jaakko
uhkauksellansa oli tarkoittanut vaan herra Hodgsonia. Se tietysti
tykkänään muutti asian ja ylikirjanpitäjä hengenheimolaisineen ja
suosikkineen sai eronsa. Niin oli asia, kuin kapteeni Turnbull
sai Jaakon kirjeen, jossa Jaakko ilmoitti väkisin joutumisensa
laivamieheksi. Kapteeni ei voinut mitään Jaakon vapauttamiseksi, mutta
tiesi herra Drummondilla olevan mahtavia ystäviä amiraalivirastossa ja
riensi heti hänen luoksensa. Tietysti ilmoitti herra Drummond ilolla
olevansa valmis tekemään, minkä voi Jaakon vapauttamiseksi, hän kun oli
häntä niin väärin käsittänyt; ja miten se onnistui, olemme jo edellä
saaneet tietää.
Jaakkoa oikein hävetti kuullessaan vanhalta ystävältänsä, miten
paljosta hänen tuli kiittää herra Drummondia, jota kohtaan hän oli
ollut niin leppymätön. Hän ei viipynyt, vaan meni heti kapteeni
Turnbullin kanssa hänen luoksensa häntä kiittämään.
Vastaanotto vanhassa, rakastetussa talossa oli erittäin ystävällinen ja
hellä.
"Minua ilahuttaa, Jaakko", virkkoi herra Drummond hänelle vastaan,
"että jälleen näen sinut luonani. Minä olin erehtynyt sinusta ja tehnyt
sinulle vääryyttä."
"Herra Drummond!" vastasi Jaakko, "mitenkä kaikki muistuttaa minua
entisistä ajoista ja kaikesta hyvyydestä, jota olette osoittaneet
minulle! Te suojelitte minua orpona ollessani, kasvatitte minut ja
jätitte minulle kotinne kodiksi ja tarkoititte parastani tulevaisuuteni
suhteen. Ei olisi minun pitänyt milloinkaan unhottaa sitä; ei olisi
minun pitänyt koskaan antaa tunteilleni liiaksi valtaa, kuten olen
tehnyt, kun tunsin olevani loukattu. Ja siitäkin, että nyt vapaana
miehenä seison edessänne, on minun teitä kiittäminen. Minä olen
syyllinen, herra Drummond, ja teiltä pyydän sitä anteeksi!"
Kuumia kyyneliä valui Jaakon silmistä ja rouva Drummondkin ynnä Saara,
joka oli kasvanut ihanaksi neidoksi, itkivät.
"Me olemme molemmat syylliset, rakas Jaakko; jättäkäämme mennyt aika",
sanoi herra Drummond, levittäen kätensä ja sulkien Jaakon innokkaasti
syliinsä.
Ja nyt, hyvä lukijani, olemme päässeet kertomuksemme loppuun. Vähän
vain on enää lisättävää. Jaakko ei enää ruvennut lautturiksi, vaan
herra Drummondin kirjuriksi, jossa toimessaan hän tuli niin eteväksi,
että herra Drummond myöhemmin otti hänet kauppakumppaniksensa. Saara
oli säilyttänyt hellät tunteensa orpopoikaa kohtaan ja meni hänelle
aviovaimoksi hänen tultuansa mieheksi. Kapteeni Turnbull pysyi
myöhään kuolemaansa saakka Jaakon isällisenä ystävänä ja osoitti
kiitollisuuttansa henkensä pelastajalle vielä kuolemassansakin
määräämällä hänet koko suuren omaisuutensa perijäksi.