Mutta silloin joutui hänelle mieleen, että hänen pitäisi vääntää toisen
kaapin ovi lukkoon, ett’ei se avoinna ollen herättäisi epäluuloa häntä
kohtaan. Taasen narisi lukko, jopa paljon kovemmin kuin ensi kerralla.
Jaakko kuuli selvästi, miten Marables heräten unestaan hypähti ylös,
ja hän sammutti kiireesti tulen. Marables astui kannella edestakaisin,
seisahtui viimein kajuutanovelle, avasi sitä vähän, kurkisti sisään ja
huomaten lampun sammutetuksi sulki sen jälleen ja väänsi ulkoa päin
lukkoon. Jaakko seisoi sen aikaa ihan liikahtamatta ja oli nyt vankina,
ja lukija kyllä voi arvata hänen säikähdyksensä. Hän mietti, pitikö
hänen huutaa Marablesta, jota hän vähemmin pelkäsi kuin Flemingiä, kun
hän äkkiä kuuli venheen laskevan laivan sivulla ja palaavan Flemingin
juoksevan ylös kannelle.
"Joutuun, joutuun vaan!" kiirehti Fleming astuessansa kajuutan ovelle
ja koettaen avata sitä, "meillä ei ole hetkeäkään aikaa liiaksi. Kaksi
väestämme on kielinyt ja poliisi tulee laivaamme tarkastamaan. Meidän
täytyy sentähden sulloa kaikki säkkeihin ja upottaa jokeen."
Ja hän oli siepannut avaimen Marableelta, avasi oven ja astui sisään;
hänen etsiessään lamppua tuli Marableskin sisään. Jaakon ei ollut
mahdollista paeta ja hän sykkivin sydämmin, tohtimatta liikahtaakaan,
odotti mitä oli tapahtuva. Fleming otti tulitikkuja taskustaan.
Selvästi kuuli Jaakko hänen vetävän tulta. Jo näkyi pimeässä sinertävä,
värähtelevä valopilkku joka kohta suureni kirkkaaksi liekiksi, selvästi
valaisten kajuutan sisuksen ynnä siihen kuulumattoman kuokkavieraan.
Säikähtyneenä pudotti Fleming tulitikun ja kaikki oli jälleen pimeän
vallassa.
"Jaakko!" huudahti Marables.
"Ei hän elä niin kauan, että ehtisi lörpötellä", sanoi Fleming
päättävästi, ottaen toisen tulitikun ja sillä sytyttäen lampun. "Tule
poika! Heti ulos!"
Jaakko totteli ääneti, seuraten Flemingiä ulos kajuutasta.
"Seis, Fleming!" huudahti Marables, "mitä aiot tehdä pojalle?"
"Aion tehdä hänet mykäksi!" kuului vastaus.
"Et saa surmata häntä, Fleming", kielsi Marables, "siihen en ikinä
suostu. Jumal'auta, se ei saa tapahtua!"
"Sen _täytyy_ tapahtua, oman turvallisuutemme tähden, olkoon kuitenkin,
jos hän — —" Fleming vaikeni ikäänkuin miettimään.
"No, mitä?" huudahti Marables.
"Jos hänestä tulee meidän miehiämme!"
"Vastaa, poika", kääntyi hän Jaakon puoleen, "tahdotko vannoa
säilyttää salaisuutemme ja auttaa meitä töissämme? Silloin ansaitset
runsaasti kultaa; muuten pitää sinun kuolla.
"Ennen kuolla kuin tulla konnaksi!" vastasi Jaakko ja hänen silmänsä
säihkyivät rohkeasti.
"No, käyköön tahtosi mukaan, poika nulikka!" vastasi Fleming
pilkallisesti, tarttuen Jaakkoon kiinni.
Marables syöksyi kumppaninsa niskaan ja taisteli häntä vastaan, ja
Jaakkokin koetti kaikin voimin toisella kädellään, joka hänellä oli
vapaana, irtautua vastustajastansa. Kuitenkin onnistui Flemingin ottaa
pistooli taskustaan, sillä hän löi Jaakon puolustajaa niin voimakkaasti
päähän, että hän tunnotonna vaipui maahan.
Nyt oli Jaakko ainoastaan yksin Flemingin kanssa, mutta vaikka hän
kyllä henkensä edestä koetti puolustautua, ei hän kuitenkaan voinut
mitään väkevälle Flemingille. Fleming laahasi häntä kantta pitkin
laivan reunalle, tarttui häneen vahvasti ja heitti hänet yön pimeässä
Thames-jokeen.
Onneksi oli Jaakko noudattanut vihamiehensä neuvoa ja oppinut uimaan,
ja sekin oli hänelle onneksi, että hän sattui olemaan paitasillaan,
joten eivät vaatteet olleet nyt hänelle haitaksi liikkuessansa.
Melkoisen matkan vei vahva virta häntä mukanaan veden alla; vasta niin
kaukana laivasta, ett’ei Fleming enää voinut häntä erottaa, nousi
hän veden pinnalle. Kuitenkin oli hänellä tuskin nimeksikään toivoa
pelastua, kun ranta oli noin virstan päässä. Hän ponnisteli voimiaan
pysyäksensä veden päällä, mutta pakkanen teki hänen jäsenensä jäykiksi,
ja hän tunsi yhä enemmän uupuvansa. Jo ollen vaipumaisillansa syvyyteen
kuuli hän lähestyvää airojen loisketta ja heti sen perästä tunsi hän
airon nostettavan päänsä ylitse. Epätoivon voimilla tarttui hän airoon
ja huusi apua.
"Huovatkaa!" kuului ääni hänen päältänsä. "Joku on vedessä!"
Seuraavana silmänräpäyksenä tunsi Jaakko itseänsä nostettavan
venheesen. Kova pakkanen ynnä taistelu aaltoja vastaan olivat
uuvuttaneet hänet melkein tunnottomaksi. Hänet käärittiin lämpöiseen
viittaan, ja nautittuaan muutamia pisaroita viinaa voi hän jälleen
puhua. Kysymykseen, minkä laivan miehiä hän oli, vastasi hän:
"parkkilaivan Pollyn".
"Hei! Sitähän juuri tässä etsitään. Sanoppas, poikaseni, missäpäin se
on?"
Jaakko osoitti suunnan. Hän huomasi nyt kuusiairoisen venheen kuuluvan
jokipoliisiin. Perää pitävä virkamies kuulusteli, miten Jaakko oli
veteen joutunut.
"Minut heitettiin jokeen", vastasi Jaakko.
"Ken heitti?"
"Eräs Fleming-niminen mies."
"Sen nimen hän nyt on ottanut itselleen", huomautti virkamies. "Siis
voimme lisätä syytökseemme häntä vastaan vielä murhankin. Eespäin,
pojat!"
Pian saapui venhe laivan luoksi. Päämies astui kannelle neljän
kumppaninsa kanssa, jättäen Jaakon toisten kanssa venheesen.
"Mitä nyt?" huusi Fleming äreästi tulijoille; Marables seisoi hänen
takanaan.
"Antakaa minulle kajuuttanne avain!" vaati poliisi.
"Marables, anna heille avain", sanoi Fleming röyhkeän ivallisesti,
"huomaanpa heidän kuuluvan jokipoliisiin."
Marables antoi sanaakaan lausumatta avaimen ja päämies meni lyhty
kädessä kajuuttaan, jota hän tarkasti tutki. Toiset miehet jäivät
kannelle vartioimaan Flemingiä ja Marablesta. Hetken kuluttua palasi
hän kannelle eikä ollut löytänyt mitään.
"No", kysyi Fleming pilkallisesti, "saitteko suurenkin saaliin?"
"Sen kyllä kohta saamme nähdä. Kuinka monta miestä on tässä laivassa?"
"Kaikki seisovat tässä teidän edessänne", vastasi Fleming.
"Onpa teillä vielä täällä poikakin. Missä hän on?"
"Kaksi miestä riittää tälle laivalle. Meillä ei ole täällä mitään
poikaa."
"Älkää valhetelko!" huomautti virkamies. "Minä tiedän varsin hyvin
vielä tänään iltapuolella pojan olleen kannella. Mihin hän on joutunut?"
"Varmaankin on hän lähtenyt maalle",'vastasi Fleming
"No, sitte kysyn toisin", lausui päämies ankarasti, "Kumpiko teistä
heitti pojan jokeen?"
Fleming säpsähti, mutta Marables huudahti:
"Minä en sitä tehnyt, totta Jumalista en! Minä tahdoin pelastaa hänet.
Oi, jospa poika parka olisi täällä todistamassa sitä!"
"Tässä minä olen, Marables", vastasi äkkiä Jaakko, joka huomaamatta oli
noussut laivaan ja siihen asti ollut jokipoliisin takana piilossa.
Fleming vavahti, ikäänkuin olisi salama häneen iskenyt.
"Niin, tässä minä olen", jatkoi Jaakko astuen esille, "ja minä
todistan, Marables, ett'ette tahtoneet minua kuolemaan, vaan
päinvastoin koetitte pelastaa minua, ja taistelitte tuota murhaajaa
vastaan, kunnes hän löi teidät maahan. Fleming se oli, joka minut
jokeen heitti, ett’en kertoisi kulta- ja hopeakaluista sekä muista
tavaroista, joita tahdoitte sulloa säkkeihin ja upottaa jokeen, koska
kaksi teidän väestänne ei voinut pitää suutansa lukossa."
"Kunnon poika!" huudahti Marables, juosten Jaakon luokse ja syleillen
häntä. "Jumalan kiitos, että pääsit hengissä. Kaikki on tosi, mitä
poika on kertonut", lausui hän päämiehelle, "ei yksikään sana ole
valetta. Minä olen vankinne ja seuraan teitä vapaaehtoisesti, sillä
minä olen ansainnut rangaistusta. Minä olin ennen rehellinen mies,
mutta viettelys oli suuri eikä minulla ollut voimia sitä vastustaa."
Marables ja Fleming vangittiin ja vietiin poliisikammariin. Jaakko
vietti yönsä kajuutassa, joka nyt tykkänään oli hänen käytettävänään,
ja meni heti seuraavana aamuna herra Drummondin luokse kertomaan, mitä
laivalla oli tapahtunut.
Heti sen perästä toimitetussa tutkimuksessa tuli ilmi, että Fleming
jo kauan oli ollut erään kuuluisan varasjoukon johtajana ja että
Polly-laiva viimeaikoina oli ollut heillä piilo- ja varastopaikkana
kaikille varastetuille kapineille. Kaksi rikostoveria oli ilmoittanut
koko asian, kun muka olivat saaliinjaossa saaneet liian vähän.
Kun Fleming, lukuisten varkauksien lisäksi, oli syypää vielä
murhanyritykseenkin, tuomittiin hänet kuolemaan.
Marables ei ollut ottanut varsinaista osaa Flemingin rikoksiin, mutta
kun häntä houkutteli voiton toivo ja hän oli piilottanut varastettua
tavaraa laivaansa ja antanut siellä suojaa vorolle, syytettiin häntä
varastetun tavaran kätkemisestä. Hän vilpittömästi tunnusti kaikki ja
myöskin näytti katuvan tekoansa, ja kun hän oli ennen tutustumistansa
Flemingin kanssa viettänyt nuhteetonta elämää tuomittiin hänet vaan
seitsemäksi vuodeksi englantilaisten pahantekijäin siirtoloihin.
Kuudes luku.
Jaakko ei mennyt heti jälleen vesille, vaan jäi toistaiseksi herra
Drummondin luo. Tämä oli nimittäin erottanut erään apulaisistansa ja
Jaakko tuli hänen sijaansa, kunnes toinen saatiin.
Jaakkoa kohdeltiin kuin perheesen kuuluvaa eikä häneltä puuttunut
mitään. Kiitollisena niin paljosta hyvyydestä koetti hän kaikilla
tavoin ahkeruudella, tarkkuudella ja säännöllisyydellä olla herra
Drummondille mieleen. Pian hän perinpohjin tutustui kirjanpitoon ja
laskemiseen, sillä hänellä oli koulussa saatu oppinsa siinä hyvänä
apuna. Vaikka hän joka päivä oppi jotakin uutta ja hänen nykyinen
asemansa ja työnsä paremmin soveltuivat siihen sivistysmäärään ja
oppiin, jonka hän oli koulussa saavuttanut, kuin hänen entinen
toimensa, ikävöi hän kuitenkin takaisin vesille ja malttoi tuskin
odottaa aikaa, jolloin uusi konttoriapulainen tulisi, joka tuottaisi
hänelle vapauden takaisin, kuten hän sanoi. Sen hän kuitenkin kyllä
käsitti, ett'ei alinomaisesta edestakaisin kulkemisesta joella ollut
mitään erityistä hyötyä.
Kun hän, kuten jo on sanottu, oli kuin herra Drummondin perheesen
kuuluva, tutustui hän myöskin niihin, jotka siellä kävivät, ja erittäin
mieltyi hän erääsen vanhaan herraan, joka aina osoitti hänelle sangen
paljon ystävyyttä. Turnbull oli hänen nimensä; hän oli vanhapoika ja
oli koonnut melkoisen omaisuuden. Ollen jo lapsuudesta asti innokkaasti
mieltynyt merimies-elämään oli hän laivapoikana alkanut uransa eräällä
Grönlantiin kulkevalla laivalla, ja onnistui hänen sitte taitavuudella,
rohkeudella ja toimeliaisuudella kohota kapteeniksi, hankkia itselleen
oma laiva, jopa vähitellen toinen, vieläpä kolmaskin, ja viimein
melkoisen varakkaana asettua rauhassa viettämään elämänsä ehtoota.
Hän tiesi kertoa monta seikkailua vaihtelevasta merimies-elämästänsä,
ja Jaakko kuunteli häntä aina mitä suurimmalla tarkkuudella. Usein he
yhdessä kävivät soutelemassa Thames-joella ja semmoisella matkalla
lausui Jaakko kerran ilmi halunsa ruveta Grönlantiin purjehtijalle,
tutustuaksensa valaskalanpyyntiin, josta kapteeni Turnbull niin paljon
oli kertonut hänelle.
"Se on vaihtelevaa, mutta myöskin sangen kovaa elämää", vastasi siihen
kapteeni. "Muistelen erästä matkaa, jolloin monta kertaa töin tuskin
pelastuin kuolemasta. Meidän täytyi laivallamme kulkea ajojäiden
välitse ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria matkallamme. Semmoiseen
jättiläishirviöön kiinnitimme ankkurimme ja kuljeksimme sen perässä
edestakaisin pyydellen kaikkea, mitä vastaamme sattui. Meidän oli jo
onnistunut saada kaksitoista valaskalaa, joiden luurangot heitimme
mereen, irroitettuamme niistä kaikki, mikä oli kelvollista. Kuin eräänä
aamuna tähystelijä mastonkorista katseli ympärilleen, oliko mistään
saalista toivossa, huomasi hän suuren naarasjääkarhun, joka poikineen
uiskennellen lähestyi jäävuortamme, jonka vieressä vähän matkan päässä
meistä oli valaskalan luuranko. Kun ei mitään muuta ollut tehtävänä,
läksin minä kuuden kumppanin kanssa pyydysretkelle. Emäkarhu oli jo
ehtinyt jäälle ja alussa koetti se paeta, vaan kun pentu ei liukkaalla
jäällä päässyt kulkemaan kyllin nopeasti, kääntyi se meihin päin
näyttäen hampaitansa. Eräs meistä ampui pennun kuoliaaksi ja silloin
rupesi emä niin valittavasti kiljumaan, ett’en milloinkaan voi sitä
unhottaa. Äkkiä se ikäänkuin tointui ja syöksyi päällemme möristen
niin, että sitä voi kuulla peninkulman päähän. Me olimme asettuneet
tiheään joukkoon ja odotimme vastustajaamme ojennetuin keihäin. Mutta
karhu sysäsi meidät takaperin ja kaksi meistä kaatui. Me toiset pidimme
paikkamme ja kun se nousi takajaloillensa ammuimme sille rintaan
kolme kuulaa, jotka heti katkasivat siltä elämän langan. En ikinä ole
sittemmin nähnyt niin suurta elävää ja liioittelematta voin sanoa sen
painaneen paljon enemmän kuin moni suuri härkä. Sillä välin oli tuuli
kääntynyt pohjoiseen ja toi mukanaan sakean lumipyryn.
"Kumppanimme mielestä oli viisainta silloin palata laivalle. Minä
kuitenkin luulin pyryn pian loppuvan ja päätin jäädä nylkemään
saaliimme muhkeaa taljaa. Jos nimittäin olisimme jättäneet kuolleen
elävän sinne muutamiksi tunneiksikin vain, niin olisivat kyllä
ketut syöneet sekä sen että pennun ja talja olisi turmeltunut.
Valaskalan jäännökset olivatkin houkutelleet sinne satamäärin kettuja.
Kumppanini palasivat laivalle ja tuskin olisivatkaan osanneet sinne
takaisin sakeassa lumituiskussa, ell'eivät sieltä olisi soittaneet
kelloa osoittaaksensa heille siten oikeaa suuntaa. Minä jäin
yksin saaliin luokse, mutta sain pian katua kauppaani. Tuisku ei
lakannut, päinvastoin sakeni sakenemistaan ja ennenkuin olin ehtinyt
neljänneksikään osaksi nylkeä karhua, olin jo vallan paleltua. Kun
myöskin huomasin mahdottomaksi palata laivalle oli minulla vain
kuoliaaksi paleltuminen kohtalona. Viimein keksin keinon, jonka avulla
mahdollisesti voin pelastua. Leikkasin auki karhun vatsan, otin pois
sisälmykset ja hiivin itse sinne niiden sijaan. Aukeaman koetin sulkea
niin hyvin kuin mahdollista ja kun otus ei vielä ollut kadottanut
elonlämpöänsä, oli minulla eriskummallisessa suojassani sangen lämmin
ja mukava. Mutta pahaksi onneksi ei se mukavuus kauan kestänyt. Tuskin
olin ollut siellä puolta tuntiakaan kun suojaani ulkopuolelta ruvettiin
repimään ja puremaan. Siinä nyt olivat ketut, ja varmaankin niitä
oli kokoontunut satamäärin kuolleen karhun ympäri, sillä kaikilta
tahoilta tuntui nykimistä ja vatsan aukosta pistelihe jo koko joukko
suippukuonoja sisään.
"Vaikka voimakkaasti käytinkin puukkoani ja jokaisen ketunkuonon,
joka sattui lähelleni, täytyi verisenä vetäytyä takaisin, oli
kuitenkin petojen, nälissänsä kuin olivat, onnistunut purra rikki
karhun paksu talja, ja he repivät sitte irti lihapalasen toisensa
perästä. Vaikka nälkäiset ketut, kun niitä on yhdessä laumassa noin
kaksi, jopa kolmekin sataa, voivat tulla sangen vaarallisiksi, oli
minulla kuitenkin hyvä toivo saada heitä pakosalle, tullessani
esille suojastani. Mutta suurimpana huolenani oli, että he söisivät
suojani joka varjeli minua rajuilmalta, siten jättäen minut alttiiksi
vilukuoleman kaikille kauhuille. Viimein jo tunki valo sisään
'karhutaloni' yläpuolelta ja minä olin siinä ainoastaan karvojen
peittämänä, joiden välitse ketut pistivät kapeat kuononsa iskeäksensä
kiinni hylkeennahkaiseen nuttuuni. Päätin viimein ampua piirittäjiäni
peloittaakseni heitä ja koetin juuri asettaa pyssyni sopivaan asentoon,
kun äkkiä kuulin noin puolen tusinaa pyssyn paukausta. Pari kuulaa
tunkeui minunkin suojaani kuitenkin onneksi minuun sattumatta. Huusin
heille heti paikalla niin kovin, kuin suinkin voin, ja heti lakkasivat
pelastajani ampumasta. He olivat ampuneet kettuja, aavistamatta minun
piilevän siellä niiden keskellä. Minä sitte hiivin esille. Lumituisku
oli lakannut ja edessäni seisoi kuusi laivakumppania, jotka olivat
tulleet minua etsimään. Onneksi siis pelastuin sekä viluun kuolemisen
että kettujen ruoaksi joutumisen vaarasta. Hirveä matka se oli, Jaakko,
ja minä kiitin Jumalaa, että niin vähällä pääsin kotiin jälleen,
sillä niistä laivoista, jotka yhtaikaa meidän kanssamme läksivät
valaskalanpyyntiin, hukkui kahdeksantoista."
"Minä kiitän teitä kertomuksestanne, kapteeni Turnbull", sanoi Jaakko,
"mutta haluni tulla valaskalan pyytäjäksi on minusta kadonnut."
"Sinä et ole kadottanut mitään", huomautti kapteeni Turnbull. "Niiden,
jotka onnellisesti palaavat, on hauskaa kyllä kertoa seikkailuistansa,
mutta kun miettii kuinka monta uupuu vilusta, näljästä ja
kaikenlaisista vaaroista, täytyy jokaisen, joka on sitä elämää kokenut,
koettaa parastansa ja neuvoa kaikkia intoilijoita olemaan antautumatta
niiden alaisiksi, ja minua ilahuttaa, että minun on onnistunut
käännyttää sinut pois siltä uralta."
Seitsemäs luku.
Jaakko työskenteli jo yhdeksättä kuukautta herra Drummondin
konttorissa, sillä vaikka uusi kirjanpitäjä jo olikin saapunut,
oli kuitenkin niin paljo tekemistä, että Jaakon apu yhä vielä oli
välttämätön. Uusi kirjanpitäjä Watkins oli nuori, noin kahdenkymmenen
ikäinen leveänaamainen ja paksuhuulinen mies. Hänen työntekonsa
oli huononlainen ja ahkeruutensa vielä huonompi, mutta hän osasi
mielistelemisellä päästä ylikirjanpitäjä Hodgsonin suosioon, ja
kun hänellä oli paljo valtaa asiakonttorissa ja hän mielellään
näki ympärillään alammaisia ja imartelevia ihmisiä, oli hän sangen
leväperäinen uuden kirjanpitäjän suhteen, jopa piti häntä etevämpänä
Jaakkoakin, jota hän ei hänen suoran ja vilpittömän luonteensa tähden
voinut ensinkään kärsiä.
Eräänä päivänä oli Jaakolla suurenlainen tili kirjoitettavana
ja saatuaan sen valmiiksi antoi hän sen ylikirjanpitäjälle
tarkastettavaksi. Vaikk’ei siinä ollutkaan mitään virhettä ja
käsialakin oli selvä ja kaunis, huomasi kuitenkin ylikirjanpitäjä, joka
sattui olemaan huonolla tuulella, sen muka huonoksi, repi sen rikki ja
käski Jaakon kirjoittaa sen uudestaan.
Jaakko semmoisesta ansaitsemattomasta kohtelusta suuttui; hän laski
kynän pois ja torjui vakavasti moisen kohtuuttoman vaatimuksen.
Raivoissaan vastustuksesta tarttui herra Hodgson konttorikirjaan ja
heitti sen Jaakolle päähän. Jaakolla sattui olemaan viivotin kädessä ja
malttamatta hillitä mieltään viskasi hän sen niin voimakkaasti kohti
ylikirjanpitäjää ja osasi häntä otsaan niin kovasti, että hän kaatui.
Samassa astui herra Drummond sisään. Hän näki Jaakon teon ja riensi
sanaakaan virkkamatta ylikirjanpitäjän luokse, nosti hänet ylös ja
kantoi hänet Watkinsin avulla huoneesensa, jossa Hodgson pian tointui
jälleen. Jaakko oli yksin konttorissa tietysti hyvin levotonna, sillä
hänhän se syylliseltä näytti, ja vaikka hän omasta mielestänsä kyllä
oli oikeassa, pelkäsi hän kuitenkin joutuneensa ikävään tilaan.
Kohta hänet sen perästä kutsuttiin herra Drummondin huoneesen.
Isäntä otti hänet vastaan sangen ankaran näköisenä, rouva Drummond
näytti surulliselta ja Saaran punehtuneet silmät ilmasivat selvästi
hänen itkeneen, sillä ylikirjanpitäjä oli kertonut tapauksen tavalla
semmoisella, että kaikki syy jäi Jaakon puolelle, ja Watkins todisti
hänen kertomuksensa oikeaksi, kohotakseen vielä enemmän esimiehensä
suosioon.
"Rehti-Jaakko", alotti herra Drummond, "minä kutsuin sinut, sanoakseni
sinulle, ett’et hävyttömän käytöksesi tähden ylikirjanpitäjää kohtaan
voi jäädä talooni. Minulla oli aikomus hankkia sinulle hyvä ja
kunnollinen asema maailmassa, mutta se tuuma on nyt loppunut. Paitsi
sopimatonta ja ilkeää käytöstäsi olet myöskin ollut kiittämätön."
"Sitä moitetta en ansaitse", vastasi Jaakko.
"Älä vastusta", sanoi herra Drummond. "Näinhän minä itse tekosi. Siis
ei sanaakaan enää siitä. Sinä olet kirjoitettu laivurinoppilaaksi ja
voit siis palvella oppiaikasi loppuun 'Polly'-laivalla, jolle jälleen
on saatu kuljettaja. Siinä kaikki, mitä minä enää voin tehdä hyväksesi,
äläkä odota minulta sen enempää. Kun nyt olet monta kuukautta
työskennellyt konttorissani, on myöskin kohtuullista, että maksan
sinulle siitä ajasta. Tässä on kymmenen puntaa työstäsi."
Herra Drummond luki rahat pöydälle ja läksi huoneesta.
Jaakko ei liikahtanutkaan, katsoi vain vakavasti herra Drummondiin
hänen astuessaan ohitse. Hänen oli mahdotonta puolustautua
ansaitsematonta syytöstä vastaan ja hän ennemmin oli vaiti kuin tahtoi
kiivastua. Mutta hänen tyyneyttänsä pidettiin itsepäisyytenä.
"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Jaakko?" kysyi rouva Drummond
hetken perästä. "Eikö sinulla ole mitään, jota saisin sanoa sinun
puolustukseksesi miehelleni, kuin hänen suuttumuksensa jälleen lauhtuu?"
"Kun olette hyvä ja tahdotte viedä sanan, niin olkaa hyvä, sanokaa
herralle miehellenne, että koetan kaikin tavoin voida antaa hänelle
anteeksi."
Sitä vastausta piti lempeä rouvakin syvänä loukkauksena, ja kun hän
tunsi asian vaan ylikirjanpitäjän ja hänen suosikkinsa väärennetyistä
kertomuksista, täytyi hänen uskoa Jaakkoa röyhkeäksi pojaksi. Hän nousi
istualtaan ja läksi, surullisesti lausuen: "Hyvästi, Jaakko!"
Jaakko ei voinut puhua, sillä siksi oli hän liian liikutettu; hän voi
töintuskin pidättää kyyneleitänsä; niinpä käsitettiin hänen vait'olonsa
uppiniskaisuudeksi.
Pikku Saara oli kuitenkin jäänyt, vaikka äitinsä kyllä viittasi
häntäkin lähtemään. Jaakko rakasti häntä kuin sisarta; hän ei
milloinkaan unohtanut hyvyyttä ja ystävyyttä, jolla Saara kohteli
häntä, kuin hän — orpo raukka — ensi kerran tuli herra Drummondin
luokse, ja milloin hyvänsä olisi hän ollut valmis kiitollisuutensa
osoitteeksi vaikka uhraamaan henkensä Saaran hyväksi.
"Jaakko!" kuului tyttö lempeästi ja rukoilevasti lausuvan, laskiessaan
hiljaa kätensä hänen olallensa. Silloin ei Jaakko enää voinut pidättää
kyyneliänsä, vaan purskahti katkerasti itkemään. Tyynnyttyään
kertoi hän kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Saara itki Jaakon kanssa
ansaitsemattomasta kohtelusta, jota Jaakko oli saanut kärsiä. Hänen
täytyi kuitenkin jättää hänet hyvästi, sillä palvelustyttö tuli
pyytämään Saaraa äitinsä luokse. Hän oli juuri ojentaa Jaakolle
kätensä, kuin hän huomasi rahat pöydällä.
"Jaakko", sanoi hän "älä unhoita rahojasi."
"Ei, Saara", vastasi Jaakko, joka jo oli ovella, "rahoja en ota.
Niiltä, jotka ovat minulle hyvät ja menettelevät kanssani oikeuden
mukaan, otan kyllä vastaan ja olisin heille siitä kahta kiitollisempi,
mutta noita rahoja en ota ja pyydän sinua jättämään ne isällesi
takaisin."
Saara näkyi tajuavan Jaakon tunteet ja huomasi myöskin hänen
päätöksensä järkähtämättömäksi. Hän ei vastannut mitään, jätti hänet
hyvästi ja riensi huoneesta, jonka jälkeen Jaakko kokosi tavaransa ja
läksi, sydän täynnä surullisia tunteita, talosta, jossa oli saanut
nauttia paljon hyvyyttä, vaan jossa häntä myöskin nyt oli niin väärin
käsitetty.
Jaakko oli syvästi loukattuna lujasti päättänyt olla vastaan ottamatta
mitään suosionosoitusta herra Drummondilta, eikä hän mistään hinnasta
tahtonut hänelle kuuluvalla laivalla suorittaa oppiaikaansa loppuun.
Mutta mihin oli hänen nyt ryhtyminen? Hän oli taasen yhtä yksin ja
avutonna maailmassa kuin sinä päivänä, jolloin hänen isänsä ja äitinsä
kuolivat. Mutta nyt muisteli hän itsellään olevan kapteeni Turnbullin
tosi ystävänä, jolle voi valittaa hätänsä ja jolta voi pyytää hyvää
neuvoa. Hänen luoksensa hän siis ohjasi kulkunsa.
"No, Jaakko", huusi kapteeni hänelle iloisesti vastaan, "onpa hauskaa,
että jälleen kerran muistat minuakin! Mutta mikä sinun on, poikaseni?
Olethan vallan surkean näköinen ja ovathan silmäsi punaiset, ikäänkuin,
olisit itkenyt."
Jaakko kertoi nyt hänelle todenperäisesti kaikki mitä oli tapahtunut
aina hänen riitautumisestansa vihamielisen ylikirjanpitäjän kanssa
hänen eroamiseensa asti herra Drummondin talosta.
Kapteeni Turnbull valitti kohtausta ikäväksi ja tarjoutui heti menemään
herra Drummondin luokse kertomaan koko asian sen mukaan kuin Jaakko sen
hänelle kertoi. Hän ei epäillyt herra Drummondin muuttavan mieltänsä
Jaakosta ja jälleen ottavan hänet luoksensa.