REHTI-JAAKKO.
Kapteeni Marryatin kertomuksen mukaan nuorisolle mukaillut
Gustav Höcker
Suomensi A-a
Porvoossa,
Werner Söderström,
1894,
Ensimmäinen luku.
Rehti-Jaakko, tämän kertomuksen sankari, syntyi ihmisten ilmoille
eräässä laivassa, sellaisessa tavarain kuljetuslaivassa, joita on
lukemattomia Thames-joella ja joita sanotaan lastiveneiksi. Semmoista
lastivenettä Rehti-ukko kuljetti ollen vaimonsa kanssa sen ainoana
laivaväkenä, ja siinä pienessä uiskentelevassa maailmassa vietti
Jaakko aikaisimman lapsuutensa. Valitettavasti kyllä ei hänelle voinut
jäädä suloisia muistoja siitä ajasta, sillä hänen äitinsä oli joutunut
juoppouden orjaksi. Alussa hän vain silloin tällöin otti viinakulauksen
vahvistukseksi kylmää ja joella vallitsevaa sumua vastaan, mutta
vähitellen muuttui tulijuoma nautinnoksi, tottumus siihen himoksi ja
viimein hän joi aamusta iltaan.
Rehti-ukko oli sangen taitava laivankuljettaja, mutta siinäpä koko
hänen taitonsa olikin, häntä kun jo nuoruudesta asti oli opetettu
yksistään siihen toimeen. Hänen ainoa nautintonsa oli piipunnysä,
jota hän tuskin milloinkaan otti suustaan. Maalle hän meni ainoastaan
silloin, kuin hänen oli jotakin ostettava. Hänen elämänsä viisaus oli
muutamissa sananparsissa, jotka aina olivat hänellä lohdutuksena,
milloin ei kaikki käynyt hänen mielensä mukaan. Eräs niistä kuului:
"Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane." Sen lausuttuaan
ei hän enää koko asiaa enää ajatellut. Jos häntä jokin asia pyrki
suututtamaan, oli hänellä tapana sanoa: "hullu tyhjästä suuttuu", ja
kuin hänelle sattui jotain vastusta, lohdutteli hän mieltään sanoilla:
"jos neuvo pettää, niin toinen auttaa". Kun ukko muuten oli sangen
harvapuheinen, painuivat ne lauseet sitä syvemmin pikku Jaakon mieleen,
ja hän toisteli niitä hyvin usein hiljaa itsekseen.
Kuten jo on sanottu, oli laivankuljettajan yleinen sivistys kovin
takapajulla. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta muutamia
kirjaimia hän kuitenkin oli oppinut piirtämään, ja niille oli hän
antanut kullekin oman eri merkityksensä.
"En taida lukea enkä kirjoittaa, poikaseni", sanoi hän Jaakolle,
"soisin taitavani sen; mutta katsoppas tätä, tämä merkitsee
viljanelikkoa."
Niin sanoen otti hän liitupalasen ja piirusti A-kirjaimen.
Samalla tavoin käytti hän monta muutakin kirjainta merkitäksensä joko
siirappiastiaa, kahvisäkkiä, sillitynnyriä tai muuta tavaraa, joita
hänellä oli laivassaan kuljetettavana.
Jaakko oli yhdentoista vanha eikä hänen tietonsa ja taitonsa olleet sen
enempää laajenneet. Joen rannat olivat hänen maailmansa rajoina. Hän
tosin näki puita ja taloja, vaan ei tietänyt edellisten kasvavan eikä
jälkimäisiä rakennettavan. Sen sijaan tunsi hän tarkkaan joen syvät ja
matalat paikat, tiesi joka paikan ja niemekkeen nimen sekä veden nousu-
ja lasku-ajat. Lisäksi osasi hän ohjata laivaa, ja milloin häneltä
puuttui voimia, oli hänellä apuna kokemuksensa, jonka oli saavuttanut
alituisella harjoittamisella.
Heikon äidin väkevien juomain himo oli kahtena edellisenä vuotena
tullut niin suureksi, että hän vain harvoin nousi vuoteeltansa. Eräänä
lauantaina kulki laiva, hiiliä lastina, jokea ylös; kun oli vastatuuli,
ei voitu enää ehtiä määräpaikkaan, vaan täytyi käydä ankkuriin. Ilta jo
pimeni ja Rehti-ukko meni alas kajuuttaan, ja Jaakko jäi etukannelle,
jossa hän tavallisesti vietti yöt, sateella pikku kojussa, joka oli
ennen ollut koiran asuntona. Katsottuaan ankkuriköyttä aikoi hän juuri
mennä levolle, kuin äkkiä kova huuto häntä peljätti ja hän samalla
tunsi eriskummallisen savun käryä. Hetkisen kuluttua kuului jälleen
samanlainen huuto ja Jaakko näki isänsä syöksevän ylös kajuutasta,
hyppäävän mereen ja katoavan veteen. Tuska ja kauhu näyttivät
saattaneen miehen siihen tekoon tai vieneen häneltä järjen, jotta hän
ei osannut hallita itseänsä.
Kauhistunut poika riensi sille paikalle, josta isä oli kadonnut;
vahvan virran tähden hän ei enää voinut huomata muuta kuin muutamia
pikku aaltoja, jotka solisuttivat laivan sivua. Hetkisen aikaa oli hän
ikäänkuin huumautuneena isän äkkiarvaamattomasta kuolemasta, kunnes
äidin yhä heikommin kuuluvat hätähuudot ja savu hänet toinnuttivat.
Hänen rientäessänsä kajuuttaan, tunkeutui savu niin sakeana hänelle
vastaan, että hänen täytyi palata, ett’ei tukehtuisi. Hän alkoi tehdä
mitä varmaan enimmät lapset hänen sijassaan olisivat tehneet: hän
laskihe istumaan ja alkoi katkerasti itkeä. Kuin hän vihdoin otti
kädet silmiltään ja katseli ympärillensä, oli savu haihtunut ja kaikki
oli hiljaa. Jaakko nousi ja astui alas kajuuttaan. Hän huusi äitiään,
vaan ei saanut vastausta. Kajuutan lamppu paloi kyllin kirkkaasti ja
valaisi joka nurkan. Jaakko ei huomannut missään palon merkkiäkään.
Vapisevin äänin huusi hän uudestaan "äiti!" Ei nytkään vastausta ja
Jaakko tuskin tohti pelosta hengittää. Viimein rohkasi hän mielensä ja
lykkäsi vuoteen uutimet syrjään. Siinä oli poika raukalle kauhistuttava
näky. Äidistä ei ollut muuta jäljellä kuin musta läjä, ja kuin hän
tuskastuneena ojensi kätensä, tunsi hän öljyistä tuhkaa. Huudahtaen
kauhusta hoiperteli hän taapäin, haparoi rappusia ylös ja vaipui
tainnuksiin laivankannelle, jääden siihen moneksi tunniksi makaamaan.
Jaakon äiti oli saanut hirvittävän kuoleman, johon oli syynä hänen
ylenmääräinen väkevien juomisensa. Semmoista kauheata kuolemaa sanotaan
itsensäpolttamiseksi. Alkohooli, jonka juomari paloviinan mukana
juo, muodostaa kaasuja, jotka leviävät yli koko ruumiin, syttyvät ja
polttavat sen tuhkaksi.
Varmaankin hirveä näky, vaimon ruumiista leimuavat liekit, saattoi
Rehti-ukon semmoiseen tuskaan ja kauhuun, että hän mielettömänä syöksyi
sieltä ulos ja etsi kuolemansa laineista.
Toinen luku.
Oli jo kirkas päivä, kuin Jaakko heräsi horrostilastaan. Alussa hän
ei muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta kuin hän sattui katsahtamaan
avoimeen kajuutan oveen, muistuivat äkkiä edellisen illan kaikki
kauhistuttavat tapaukset hänelle mieleen. Hän ei tohtinut mennä
Rajuuttaan; voittamaton pelko ja kauhu pidätti häntä ikäänkuin
vangittuna paikoillaan. Viimein tajusi hän olevansa yksinään laivalla,
ypö yksinään maailmassa, ja kyynelvirta tulvi hänen silmistänsä.
Joella vallitseva vilkas elämä saattoi hänet jälleen ajattelemaan ja
miettimään tilaansa. Hän tiesi laivan olevan erään kauppiaan Drummondin
oma, jonka laivaveistämöltä hän isänsä kanssa usein oli ottanut lastia,
ja päätti nyt ohjata aluksensa sinne. Jaakko oli liian heikko hinaamaan
ylös ankkuria, hän siis katkasi köyden ja sitoi sen jokeen jäävään
päähän airon "poijuksi", helpommin löytääksensä paikan.
Puolessa tunnissa saapui hän herra Drummondin laivaveistämölle
ja ensi kerran elämässään astui hän nyt maalle. Hänet neuvottiin
asuinhuoneesen, jossa oli herra Drummond vaimoineen ja
yhdeksänvuotisine tyttärineen. Pitkään aikaan ei Jaakko voinut
nyyhkytyksiltä saada sanaakaan suustansa; vähitellen hän sitte tyyntyi
sen verran, että voi kertoa surullisen historiansa.
"Hirmuista!" huudahtivat herra ja rouva Drummond ikäänkuin yhdestä
suusta, kuin poika vaikeni. "Onko sinulla sukulaisia, poika parka?"
kysyi rouva Drummond viimein, vähän toinnuttuaan kauhistuksestansa.
"Ei!" vastasi Jaakko.
"Mieti kuitenkin", sanoi herra Drummond, "ehkäpä sentään johtuu
mieleesi joku sukulainen maalta."
"En ole tähän asti koskaan käynyt maalla."
"Käsitätkö myöskin, että olet orpo poika?" kysyi rouva Drummond
sääliväisesti.
"En tiedä, mikä on orpo."
"Kun ei ole enää isää eikä äitiä", huomautti pikku tyttö.
"Niin, he ovat molemmat kuolleet", sanoi Jaakko itkien ja lisäsi sitte
isän lauseen: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane".
"Mihin nyt aiot ryhtyä?" kysyi herra Drummond, vakavasti katsellen
poikaa silmiin.
"En tiedä", vastasi Jaakko. "Mitäs joutavasta!"
"Mikä kummallinen poika", huomautti rouva Drummond. "Käsitätkö
onnettomuutesi koko suuruuden, hyvä lapsi?"
"Jos neuvo pettää, niin toinen auttaa", vastasi Jaakko, pyyhkien pois
kyyneleet silmistänsä, vaikka niitä kuitenkin yhä uudestaan herui.
"Nuo ovat todellakin kummallisia lauseita pojan suussa, vaan hän
näyttää kuitenkin vilpittömästi heitä surevan", sanoi herra Drummond.
"Osaatko lukea ja kirjoittaa?"
"En", vastasi Jaakko, "vaan soisin kyllä osaavani."
"No, saadaan nähdä, mitä sopii tehdä, poikaseni."
"Minä tiedän, mitä pitää tehdä", vastasi Jaakko. "Pitää lähettää väkeä
joelle noutamaan ankkuri köysineen, ennenkuin poiju leikataan poikki."
"Olet oikeassa, poikanen, se pitää heti tehdä."
Rouva Drummond käski tyttärensä viedä pojan kyökkiin, jossa piika antoi
hänelle syödä, sillä vaikka suru ja murhekin ahdistivat häntä, oli
hänen kuitenkin kovin nälkä, hän kun ei edellisestä päivästä asti ollut
nauttinut palaakaan.
Toistaiseksi jäi orpo Jaakko herra Drummondin perheesen ja ihan
ensiksi hankittiin hänelle uusi puku, sillä hänen vaatteensa olivat
sangen likaiset ja ryvettyneet. Sinä päivänä, jolloin hän sai uudet
vaatteet, täytyi hänen syödä samassa pöydässä Drummondin perheen
kanssa. Tottumaton kun oli liikkumaan niin hienossa seurassa ja tuskin
ollenkaan tiesi, miten pöytäveistä ja kahvelia pidellään, käyttäytyi
Jaakko syödessänsä niin kömpelösti, että Saara, talon pikku tytär,
monta kertaa purskahti nauruun. Ensi kerran elämässään tunsi Jaakko
mielensä tuskallisesti masentuvan ja häpeästä hän viimein tillahti
itkemään.
"En enää naura sinua", sanoi Saara ja ikäänkuin anteeksi pyytääksensä
silitti hänen poskeaan, "mutta sinun pitää myöskin lakata itkemästä."
"En, en itkekään enää", vastasi Jaakko iloisesti ja lupasi kiitollisena
tytön ystävällisyydestä vuolla hänelle puupalasesta pienen veneen.
"Pojalla on hyvä ja kiitollinen sydän", kuiskasi herra Drummond
rouvalleen, "ja hän kyllä ansaitsee, että me pidämme huolta hänestä."
Herra Drummond pitikin sanansa. Hänen asuinpaikkansa Breatfordin
lähellä oli laitos, jossa köyhät lapset saivat asunnon, ylläpidon
ja opetusta, ja siihen laitokseen pantiin Jaakkokin. Siellä oli
kaksi opettajaa, joista toinen oli nimeltä Dobs, vaan joka sangen
mielellään salli itseään kutsuttavan Domine Dobiensiksi, syystä että
oli paljon oppinut ja erittäinkin etevä latinankielen tuntija. Hän
oli vanhanpuolinen pitkä ja hoikka mies ja hänen tavattoman suuri
nenänsä oli aina vallattomien poikain pilkan esineenä. Välistä hän
vaipui syviin mietelmiin, muistellen silloin vanhojen kreikkalaisten
ja roomalaisten elämää tai mietti hän mieliaineensa, matematiikan
selvittämättömiä kysymyksiä, ja unhotti silloin kokonaan sekä koulun
että oppilaat, jotka käyttivät hänen hajamielisyyttänsä kaikenlaiseen
vallattomuuteen. Muuten oli hän lapsellisen hyväsydämminen mies, jota
ei juuri voitu sanoa herra Knappsista, nuoresta alaopettajasta, sillä
hän oli puolueellinen ja raakamainen luonnoltaan; sentähden oppivatkin
pojat häneltä sangen vähän.
Kun Jaakolle oli määrätty istuinpaikka koulussa ja hän oli istahtanut
siihen viimeisen penkin alapäähän, kutsui herra Knapps hänet Dominen
läsnäollessa esiin.
"Osaatko lukea?" kysyi opettaja.
"En", oli vastaus, "vaan soisin osaavani."
"Hyvä, Rehti-Jaakko, toivosi kyllä vielä käy toteen", sanoi Domine.
"Tunnetko aakkoset?"
"Mitä ne ovat?° kysyi Jaakko.
"Herra Knapps ne kyllä opettaa sinulle", sanoi Domine ja neuvoi Jaakkoa
kuuntelemaan tarkkaan.
"Mikä tämä on, poika?" alotti herra Knapps, osoittaen A:ta.
Jaakko katseli tarkkaan kirjainta, joka näytti hänestä niin tutulta,
sillä se oli niin hänen isänsä merkkien näköinen.
"No, mikä se on?° toisti herra Knapps.
"Nelikko viljaa", vastasi Jaakko.
"Nelikko viljaako? Olethan sinä narri. Se on A-kirjain."
"Ei, se on nelikko viljaa", väitti Jaakko. "Isäni on itse sanonut
minulle niin."
"Sitte oli isäsi yhtä taitamaton kuin sinäkin", lausui herra Knapps.
"Minun isäni ei ollut mikään narri", vastusti Jaakko. "Hän tiesi
tarkkaan, mikä on viljanelikko, ja minä tiedän sen myöskin."
"Mutta minä sanon sinulle, että se on A-kirjain!" liuskasi opettaja
vihaisesti.
"Mutta se on viljanelikko", vastusti Jaakko sitkeästi.
"Tuolle pojalle ei voi mitään", sanoi herra Knapps, kääntyen kiukusta
säihkyvin silmin Dominen puoleen, jonka läsnäollessa hän ei tohtinut
lyödä taitamatonta oppilasta. "Valehteleehan hän jo oppiessaan A:ta.
Mitäpä hän sitte tehneekään, kuin tulee toisten vuoro?"
"Jaakko", sanoi Domine, "luuletko, taitamaton kun olet, voivasi opettaa
toisia? Etkö tiedä, että olet täällä oppimassa?"
"Mutta isäni sanoi sen merkitsevän vilja-nelikkoa."
"Isäsi ehkä käytti sitä kirjainta merkitäksensä sitä", vastasi Domine
levollisesti, "mutta täällä pitää sinun unhottaa, mitä olet oppinut
isältäsi, ja alottaa uudestaan. Tämän kirjaimen nimi on A, Jaakko, eikä
se merkitse mitään muuta. Mitä herra Knapps sanoo, pitää sinun uskoman,
sillä hän on opettajasi. Istu nyt paikallesi ja seuraa tarkkaan."
Jaakko otti vaarin varoituksesta, oppi pian aakkoset, edistyi nopeasti
ja saavutti siten Dominen suosion. Kun hän laivalla oli tottunut
olemaan avojaloin, olivat kengät hänelle haitaksi ja hänellä oli
sentähden tapana opetustunneilla riisua ne ja panna penkin alle.
Sen hänen kumppaninsa pian huomasivat ja eräänä päivänä, kun kengät
taasen olivat poissa jalasta, lykkäsivät hänen sivukumppaninsa
jaloillaan ne etemmäksi, kunnes ne vähitellen joutuivat lähelle
Dominen pulpettia. Jaakko kaipasi kenkiänsä ja huomasi kumppanien
aikovan pitää häntä pilkkanansa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään,
vaan otti huomioon, miten Dominen lähellä istuva poika otti toisen
kengän maasta ja varovasti pisti sen Dominen taskuun, hänen ollessaan
vaipuneena syvämielisiin mietteihinsä. Kohta sen jälkeen nousi sama
poika, lähestyi herra Knappsia ja pisti huomaamatta toisen kengän
hänen taskuunsa kysyessään häneltä jotakin, ja meni sitte paikallensa
salaperäisesti nauraen. Tunnin loputtua riensivät pojat meluten ulos
pihalle. Mutta Jaakko ei liikahtanut paikaltaan. Molemmat opettajat
aikoivat myöskin mennä kouluhuoneesta, kun huomasivat Jaakon.
"Pitäähän sinunkin mennä pihalle virkistymään, Jaakko", sanoi Domine.
"Minkä tähden sinä istut etkä seuraa toisia?"
"Kun minulla ei ole kenkiä."
"Missä sitte kenkäsi ovat?"
"Toinen on teidän taskussanne ja toinen herra Knappsin", selitti Jaakko.
Molemmat opettajat pistivät kätensä taskuun ja vetivät kumpikin esiin
kengän.
"Kuka on tohtinut tämän tehdä?" kysyi Domine, "Puhu, Jaakko!"
"Suuri, punatukkainen, teirenpilkullinen poika", vastasi Jaakko.
"Ahaa, hän tarkoittaa Barnabasta!" lausui Domine ja käski herra
Knappsin soittamaan pojat sisään.
Pojat tulivat ja Jaakko näytti rikoksentekijän. Barnabas koetti
valhetella, mutta kun hän oli ottanut Jaakon vielä sangen uudennäköiset
kengännauhat ja sitonut ne omiin huonoihin ja kuluneihin kenkiinsä,
tuli hänen rikoksensa pian selville.
Domine otti rikkojan niskasta kiinni ja antoi hänelle aimo selkäsaunan
sekä meni sitte pois alaopettajan kanssa.
Kun pojat jäivät yksin, pyyhki Barnabas, joka oli rangaistessa parkunut
surkeasti, kyyneleensä ja sanoi Jaakolle:
"Tuleppas nyt pihalle, mestari Tuhkimus, niin saan voidella
selkärunkoasi." Ja hän puristi nyrkkiään Jaakon nenän alla.
"Ei itku hädästä päästä", vastasi Jaakko, tajuamatta sitä uhkausta. Ei
hän myöskään olisi suonut Barnabaalle rangaistusta. "Kerran tehty ei
parane. Koskiko sinuun hyvin kovasti?"
Barnabas oikein kuohui vihasta, sillä hän otti Jaakon puheen pilkaksi
ja vahingoniloksi.
"Mitäs joutavasta!" koetti Jaakko häntä rauhoittaa. "Parempi onni
toiste."
Ihan vihan vimmoissaan pudisti Barnabas nyrkkiänsä ja vaati Jaakkoa
pihalle. Kun Jaakko tällä välin oli jälleen saanut kengät jalkaansa, ei
enää ollutkaan syytä jäädä huoneesen; hän siis seurasi vihollistansa
ulos.
"Tulepas tänne, vesihiiri, sinä tuhkaläjän sikiö!" huusi Barnabas,
ojentaen hänelle kätensä. Jaakko, pitäen sitä sovinnon merkkinä,
tarttui käteen ja aikoi sydämmellisesti sitä pudistaa, kun hän
äkkiä sai korvapuustin oikealle poskellensa ja heti sen perästä
vasemmallekin. Suuttuneena maksoi hän saadut lyönnit runsaalla mitalla,
jonka jälkeen hänen vastustajansa nyrkeillään rupesi häntä ruhjomaan
niin, että hänen päänsä tuli täyteen kuhmuja.
"Mitäs joutavasta, lyö tarkkaan!" kehoitti eräs kumppaneista, ja siitä
isänsä lauseesta rohkaistuen ryhtyi Jaakko uudestaan taisteluun. Hän
ahdisti Barnabasta aimo sysäyksillä, vaan kaatui viimein maahan, kun
oli tottumattomampi painimiseen.
"Toiste parempi onni", sanoi Jaakko noustessaan kylmäkiskoisesti,
hyökkäsi Barnabaan kimppuun ja rupesi niin takomaan häntä nyrkeillään,
että suuri poika kaatui.
"Kerran tehty ei parane", lausui Jaakko kääntyen pois.
Barnabas vietiin sisään, jossa hän pian tointui. Oikeastaan oli
Dominella tapana, kun kaksi poikaa tappeli, rangaista molempia. Mutta
kun todistettiin, että Barnabas oli ollut hyökkääjänä ja tahtonut
kostaa Jaakolle saamaansa selkäsaunaa, teki Domine tällä kertaa
poikkeuksen tavallisesta säännöstään. Toisilta kumppaneiltaan saavutti
Jaakko tavattomalla väkevyydellään ja sukkeluudellaan sangen suuren
kunnioituksen. Ei kukaan tohtinut häntä soimata, ja Tuhkimus-nimeä,
joksi Barnabas oli häntä äitinsä kuoleman johdosta haukkunut, ei sen
koommin kuultu lausuttavan.
Kolmas luku.
Opittuaan aakkoset edistyi Jaakko sangen nopeasti. Kuitenkin hänen
eriskummallinen tapansa käsittää kaikki esineet entisen ahtaan
näköpiirinsä mukaan tuotti hänelle vieläkin vaikeuksia. Herra Knapps
sentähden valitti hänestä melkein joka päivä, hän kun luuli sitä
uppiniskaisuudeksi, vaikka ei niin lainkaan ollut, sillä Jaakolla
oli päinvastoin mitä palavin halu oppimaan. Tavatessaan esimerkiksi
jonkin sanan, muisteli hän aina toista sanaa, jonka oli ennen kuullut
yhteydessä sen kanssa, ja kun herra Knapps piti sitä vallattomuutena ja
valitti Dominelle, sai Jaakko siitä usein rangaistusta.
"Sinulla on terävä pää, Rehti-Jaakko", sanoi hän eräällä koulutunnilla
pojalle, "mistä syystä sitte aina vastaat ihan päin mäntyyn. Olepas nyt
tarkka! Mikä on tämä sana?" Hän kirjoitti taululle "K-o-r-v-a".
"Korvapuusti", vastasi Jaakko muistellen kuritusta, jonka oli saanut
isältään, kuin oli tehnyt tyhmyyksiä.
"Ei, Jaakko, se on vaan korva", opetti Domine. "Puusti ei kuulu siihen.
No, jatketaan, Jaakko, mikä on tämä sana: K-o-i-r-a?"
"Koirankoppi", sanoi Jaakko, sillä nyt muistui hänelle entinen
makuupaikkansa laivalla mieleen.
"Koira se on ilman koppia", oikasi Domine äkäisesti.
"Ota nyt vaari, Jaakko, ett'ei vallattomuutesi kolmatta kertaa pääse
ilmi. Lue tarkkaan: H-a-t-t-u?"
"Karvalakki", tokasi Jaakko, joka jo luuli näkevänsä vanhan
päänpeitteensä.
"Vai niin!" sanoi Domine luoden ankaran katseen poikaan. "Kun nyt
kirjoitan K-a-l-a, on se varmaankin silli, eikö niin?"
"Niin", toisti Jaakko viattomasti, iloissaan että opettaja oli yhtä
mieltä hänen kanssansa.
"No, mikä on s-e-l-k-ä sinun opetustapasi mukaan?" kysyi Domine
edelleen.
"Selkä", vastasi Jaakko ihan oikein.
"Ei, poikaseni, vaan se on 'selkäsauna' ja sitä saatkin nyt oikein
'runtta mitalla', sillä sen olet rehellisesti ansainnut."
Pitkittä mutkitta teki Domine totta uhkauksestaan, ja Jaakko sai herra
Knappsin suureksi iloksi hyvän löylytyksen.
Saatuaan kokea, mihin semmoiset ajatusyhdistykset voivat viedä,
jätti hän kaikki vanhat muistot sikseen ja edistyi erittäin hyvin
opinnoissansa. Domine sanoi häntä pian koulun ahkerimmaksi oppilaaksi
ja otti hänet usein iltaisin lukuhuoneesensa, opettaakseen hänelle
latinaa, jota kunniaa ei tapahtunut kenellekään muulle koulun
oppilaalle. Jaakko siitä erinomaisesti iloitsi, ja mitä enemmän hän
tutustui latinalaiseen kielioppiin, sitä enemmän hän siitä salaisesti
ylpeili, vaikk'ei hän milloinkaan ollut itserakas eikä turhamainen.
Hänen kumppaninsa häntä vihasivat, mutta pelkäsivät häntä myöskin
ja kyllä pitivät varansa tehdä hänelle pahaa, kun olivat oppineet
tuntemaan hänen rohkeuttansa ja hän paitsi sitä oli Dominen suosikki.
Suoraan ei kukaan tohtinut hyökätä hänen kimppuunsa, mutta salaisesti
päättivät kumppanit kavaluudella saattaa häntä Dominen epäsuosioon.
Paha kyllä rupesi herra Knappskin heille avuksi, hän kun myöskin
kovasti vihasi Jaakkoa. Punatukkainen Barnabas, Jaakon verivihollinen,
oli taitava irvikuvain piirustaja, ja sen tiesivät kaikki paitsi
Domine. Jaakon suhteen oli hän jo osoittanut taitavuuttansa
piirustamalla hänen äitiraukkansa palamisen, miten liekit tunkeusivat
ulos hänen suustansa. Barnabas näytti hävyttömän kuvan herra
Knappsille, joka sitä suuresti kiitti ja pani talteen pulpettiinsa.
Rohkaistuna velvollisuuksistaan huolimattoman apuopettajan kiitoksesta
piirusti Barnabas monta irvikuvaa Dominesta, joissa hänen suuri
nenänsä aina oli huomattavimmin kuvattuna. Hän näytti piirustukset
herra Knappsille ja sanoi niitä Jaakon tekemiksi. Apuopettaja huomasi
varsin hyvin pojan ilkeän tarkoituksen ja säästi nekin piirustukset
pulpetissansa, näytettyään niitä muille pojille ja sanottuaan niiden
olevan Jaakon tekemiä. Mutta ei siinä kylliksi; sattumuskin tuli heille
vielä avuksi. Kun Jaakko kerran oli Dominen luona lukemassa latinan
kielioppia, sammui lamppu äkkiä öljyn puutteesta. Domine läksi viemään
lamppua ulos palvelijalle täytettäväksi, mutta ei osannut pimeässä
suoraan ovelle, vaan löi päänsä kaappiin. Kun sitä ei ollut kukaan muu
näkemässä kuin Jaakko ja herra Knapps, joka myöskin oli huoneessa, sai
apuopettaja siitä kauan halutun todistuksen häntä vastaan. Hän kertoi
kohtauksen Barnahaalle, lisäten, ett’ei häntä ensinkään kummastuttaisi,
jos Jaakko sen johdosta kyhäilisi irvikuvan opettajastaan. Barnabas
tietysti ymmärsi yskän ja jo samana päivänä oli se piirustus muiden
joukossa apuopettajan pulpetissa. Päästäksensä tarkoituksensa perille
puhui herra Knapps kerran Dominen kanssa Jaakosta kiittäen hänen
erinomaista taipumustansa piirustukseen. Domine sekä iloitsi että
kummasteli sitä suosikkinsa taipumusta, josta hänellä ei siihen asti
ollut vihiäkään.
"Minä olen kuullut sinulla olevan taipumusta piirustukseen", sanoi hän
muutamana päivänä myöhemmin Jaakolle.
"Sitä ei kukaan ole vielä sanonut minulle", vastasi Jaakko kummastuen.
"Hyvä on olla häveliäs ja vaatimaton", sanoi Domine, "mutta ei saa olla
semmoinen siinä määrässä, että totuus ei tule ilmi. Muista se, Jaakko."
Poika oli vaiti, sillä hän ei tietänyt tehneensä mitään pahaa. Mutta
illalla pyysi hän Dominelta lainaksi lyijykynää koettaaksensa vähän
piirustaa. Hän harjoitti niin ahkerasti tätä uutta taidetta, että jo
parin päivän kuluttua voi näyttää Dominelle muutamia piirustuksia.
"Poika piirustaa todellakin oikein sievästi", sanoi yliopettaja herra
Knappsille.
"Minkähän tähden hän tähän asti lienee salannut taitoansa?" kysyi
apuopettaja.
"Varmaankin häveliäisyydestä tai itseensäluottamisen puutteesta",
arveli Domine. "Avukin voi välistä muuttua viaksi."
Saattaaksensa aikeensa kypsymään otti Barnabas salaa Jaakon Kornelius
Nepoksen, jota tämä samaan aikaan luki. Puhtaalle alkulehdelle, johon
Jaakko oli kirjoittanut nimensä, piirusti Barnabas irvikuvan, jossa
taasen oli kuvattuna Domine suurine nenineen, ja sitte hän Jaakon nimen
jälkeen kirjoitti, jäljitellen hänen käsialaansa, sanan fecit, joka
merkitsee: on tämän tehnyt, niin että kirjoitus kokonaan kuului: Jaakko
Rehti fecit. Revittyään sen lehden irti antoi hän sen herra Knappsille,
joka pani sen entiseen kokoelmaansa.
Nyt oli juoni valmis ja pian oli asia selviävä. Herra Knapps
alotti siten, että valitti Dominelle Jaakon piirustavan irvikuvia
kumppaneistansa.
"Onko se tosi, Jaakko?" kysyi Domine pojalta.
"Ei", vastasi Jaakko.
"Olethan myöskin valehdellut, kun eitit osaavasi ollenkaan piirustaa",
intti apuopettaja.
Siihen näkyi asia päättyneen. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kertoi
herra Knapps Dominelle arveluttavamman asian. Hän sanoi Jaakon ei
tyytyvän kumppaniensa pilkkaamiseen, vaan hän on piirustanut irvikuvia
jopa Dominesta itsestäänkin.
Domine ei ollut sitä uskoa, sillä hän piti semmoista menettelyä Jaakon
puolelta ihan mahdottomana; mutta herra Knapps sanoi voivansa todistaa
sanansa ja kuvaili samalla syytettyä sangen kavalaksi pojaksi, joka
hyvin osasi salata todellisen luonteensa teeskentelemisen varjolla.
Kuin Domine seuraavana aamuna apuopettajan kanssa tuli kouluhuoneesen,
oli hän erittäin totisen näköinen, josta kaikki oppilaat heti
huomasivat jotakin tapahtuneen. Ei kukaan kuitenkaan voinut katsoa
häntä levollisemmin silmiin kuin Jaakko, jolla oli omatunto puhtaana.
"Jaakko Rehti, astu esiin!" alotti Domine kovin ankaralla äänellä. —
Enemmän uteliaana kuin peljästyneenä totteli Jaakko käskyä.
"Herra Knapps syyttää sinua irvikuvien piirustuksesta ja sanoo sinun
tehneen minut, opettajasi, pilkkasi esineeksi. Ken hyvänsä, joka sillä
tavoin osoittaa epäkunnioitustaan opettajaansa kohtaan, ansaitsee
rangaistusta, vaan sinuun katsoen on asia vielä pahempi. Sinä et ole
yksistään rikkonut sitä kunnioitusta, jota olet velvollinen osoittamaan
opettajallesi, vaan sinä olet myöskin halvalla kiittämättömyydellä
palkinnut erityisen hyvyyden, jota aina niin runsain määrin olen
sinulle osoittanut. Vastaa nyt, Jaakko, tunnustatko olevasi syypää vai
et?"
"Minä olen viaton", vastasi Jaakko vakavasti.
"Hän väittää siis olevansa viaton, herra Knapps, todistakaa hänet
syylliseksi."
Apuopettaja avasi pulpettinsa ja otti sieltä piirustukset.
"Nämä piirustukset", sanoi hän Dominelle, "olen saanut eri pojilta, ja
he ovat sanoneet niiden lähteneen Rehti-Jaakon kynästä. Alussa en ollut
uskoa häntä niiden tekijäksi, mutta tarkemmin katsoen huomaa selvästi
niiden olevan yhden tekemiä ja ihan toistensa kaltaiset."
"Todellakin, sitä ei voi kieltää", myönsi Domine, tarkkaan katseltuaan
eri lehtiä, "ja kaikki kuvaavat muka minua, ei voi kieltää niiden
yhdennäköisyyttä."
"Tässä on piirustus", jatkoi herra Knapps syytöstänsä, "joka on
kieltämättömänä todistuksena, että Jaakko on niiden tekijä. Te olette
tässä kuvattuna naurettavassa tilassa. Huomaattehan sen kuvaavan
tapausta, jonka ainoastaan Jaakko ja minä näimme. Ken muu kuin Jaakko
voisi tietää, että te, kun eräänä iltana lamppunne sammui, löitte
päänne seinään?"
"Se on päivän selvä", myönsi Domine katsellen lehteä.
"Tässä on vielä toinenkin todistus", puhui herra Knapps, taasen
näyttäen piirustuksen Dominelle. "Tämäkin kuvaa teitä ja onpa siinä
Jaakon oma nimikin alla. Kuin sattumalta avasin hänen Kornelius
Nepoksensa, huomasin verholehden poisrevityksi ja myöhemmin sain sen,
tämä kuva siihen piirustettuna. Huomatkaa, miten hyvin reunat sopivat
yhteen."
"Niin on, kuin sanotte; minä huomaan sen suureksi mielipahakseni.
Jaakko, sinusta on todistettu, että olet käyttäynyt kiittämättömästi
ja kavalasti opettajaasi kohtaan. Herra Knapps, huutakaa palvelija
rankaisemaan kiittämätöntä poikaa."
"Rangaistaanko minua kuulematta ensin puolustustani?" intti Jaakko.
"Enkö saa puolustaa itseäni?"
"Sen kieltäminen olisi vääryyttä sinua kohtaan", vastasi Domine. "Mutta
mitä voit sanoa puolustukseksesi?
"Tahtoisin ensiksi itse nähdä piirustukset", sanoi Jaakko.
Äänettä antoi Domine ne hänelle.
Katsellessaan niitä huomasi Jaakko heti niiden kaikkien olevan
Barnabaan tekemiä. Alussa oli hän joutunut ihan hämilleen niin
törkeistä syytöksistä. Mutta kun hän tunsi niiden synnyn ja käsitti
paulan, joka oli asetettu hänelle turmioksi, palasi hänen rohkeutensa
ja itseluottamuksensa.
"Nämä piirustukset eivät ole minun, vaan Barnabaan tekemät", lausui
hän päättävästi. "Minä en ole koskaan harjoittanut irvikuvien
piirustamista. Olkaa hyvä, kysykää herra Knappsilta, keneltä ja mihin
aikaan hän on saanut nämä piirustukset."
"Minä olen saanut ne eri päivinä tämän kuukauden kuluessa", vastasi
apuopettaja Dominen kysymykseen ja mainitsi vielä monta poikaa, joilta
sanoi saaneensa niitä, Barnabaasta sitä vastoin hän ei maininnut
sanaakaan.
"Eikö Barnabas ole antanut teille ainoatakaan niistä, herra Knapps?"
kysyi Jaakko.
"Ei", kuului apuopettajan vastaus.
"Samana päivänä, kuin lahjoititte minulle Kornelius Nepoksen", sanoi
Jaakko, kääntyen Dominen puoleen, "kirjoitin siihen nimeni. Mutta
_fecit_ ja kuva eivät ole minun piirtämiäni. En tiedä sanoa, miten ne
ovat syntyneet siihen ja kuka on repinyt lehden pois kirjasta."
"Toivoisin kaikesta sydämmestäni, että olisit viaton", sanoi Domine,
"mutta tuolla et ole vielä todistanut mitään."
"Ehkä muistatte", kysyi Jaakko, "minä päivänä pyysin teiltä lyijykynää?
Eikö se ollut lauantaina?"
"Oli, oli viime lauantaina", myönsi Domine.
"Hyvä. Mutta eikö herra Knapps jo sen edellisenä päivänä sanonut minun
osaavan piirustaa?"
"Todellakin, ja sinä eitit sen, Jaakko."
"No, sittehän sanokoon myöskin herra Knapps syyn, miksikä hän ei jo
sitä ennen näyttänyt teille irvikuvia, joita hän jo koko kuukauden sanoo
kooneensa."
"Se on tärkeä kysymys", lausui Domine. "Vastatkaa, herra Knapps,
minkätähden te koko kuukauden piditte piirustukset salassa?"
"Tahdoin koota niin paljon todistuksia kuin mahdollista", selitti
apuopettaja.
"Siinä sen kuulet, Jaakko."
"Kyllä", vastasi Jaakko. "Mutta tahtoisin vielä tehdä yhden kysymyksen.
Oletteko milloinkaan kuullut minun puhuvan äiti-raukastani muuten kuin
hellyydellä ja surulla?"
"En, Jaakko. Sinä olet aina puhunut hänestä kuten lapsen sopii."
"Ehkä olisitte hyvä ja huutaisitte esiin John Williamsin?"
"John Williams, astu esiin!"
"Etkö ole kertonut minulle, Williams", kääntyi Jaakko huudetun puoleen,
"että Barnabas on piirustanut äitini, liekit ulkona suusta?"
John Williams myönsi sen ja Jaakon valtasi vieläkin suru niin, että hän
purskahti itkuun, kuin muisteli äitinsä surkeaa loppua. Hän kuitenkin
kohta tyyntyi ja jatkoi, kääntyen Dominen puoleen:
"Jos uskottekin minun sitä kunnioitusta, jota olen teille velvollinen
osoittamaan, unhottaneen niin suuresti, että piirustaisin irvikuvia
teistä, niin ette toki uskone minun pilkanneeni omaa äitiäni
tämmöisellä kuvalla, jonka selvästi huomaa olevan samaa tekoa kuin
muutkin."
Niin sanoen ojensi hän Dominelle kuvan, jonka herra Knapps oli
unhottanut erottaa toisista.
Apuopettaja kävi kalmankalpeaksi.
Ääneti tarkasti Domine kuvaa.
"Keneltä saitte tämän kuvan?" kysyi hän viimein herra Knappsilta.
"Barnabaalta", tunnusti hän ensi hämmästyksessä.
"Ja kuitenkin sanoitte äsken, ett'ei Barnabas ole antanut teille
ainoatakaan näistä piirustuksista! Siinä puhutte ristiin, herra Knapps.
Jaakko ei ole piirustanut äitiänsä, se on varmaa. Ja kuitenkin on tämä
piirustus samaa käsialaa kuin muutkin. Siis eivät nekään voi olla
Rehti-Jaakon tekemiä. Barnabas! Oletko antanut nämä piirustukset herra
Knappsille? Keneltä olet saanut ne? Puhu totta!"
Vuorotellen punastuen ja kalveten tunnusti Barnabas itse piirustaneensa
kuvat.
Sitte kääntyi Domine toisten poikain puoleen, ja tarttuen keppiinsä ja
uhkaavasti nostaen sitä kysyi kovalla äänellä:
"Herra Knapps sanoo saaneensa piirustukset teiltä. Keneltä olette te
saaneet ne? Vastatkaa!"
"Barnabaalta!" vastasivat peljästyneet pojat yhtaikaa.
"Ja sinä Barnabas", jatkoi Domine, "keneltä olet sinä sitte saanut ne?"
Barnabas oli ääneti, silmät maahan luotuina.
"Vastaa!" ärjäsi Domine niin, että Barnabas pelosta lyhähti päätänsä
pienemmäksi. "Oletko itse piirustanut nämä kuvat? Oletko vai etkö?"
Barnabas lankesi polvilleen ja tunnusti koko totuuden. Dominen
suuttumus oli rajaton.
Hän piti molemmille rikoksellisille pitkän nuhdesaarnan, ja käski
palvelijan antamaan Barnabaalle aika selkäsaunan. Vielä samana päivänä
ilmoitti hän asian koulun johtokunnalle, jonka toimesta Barnabas
ajettiin pois koulusta ja herra Knappskin erotettiin opettajanvirastaan.
Toisille oppilaille teroitti Domine mieleen, että totuus ja viattomuus
aina pääsevät voitolle, kuten nytkin, ja että ilkeiden ihmisten
vehkeet, olkootpa kuinka viekkaasti hyvänsä suunnitellut, kuitenkin
aina tulevat ilmi ja löytävät tuomarinsa.
Siitä päivästä saavutti Jaakko vielä runsaammassa määrin Dominen
suosion ja rakkauden, ja kumppanitkin häntä kunnioittivat.
Neljäs luku.
Nuori ystävämme oli nyt täyttänyt neljätoista vuotta ja ollut kolme
vuotta opetuslaitoksessa sekä käyttänyt hyvin sen ajan oppiaksensa
jotakin kunnollista. Hänen tuli nyt valita elämänsä ura ja kun hänellä
yhä kyti rakkaus veteen, hän kun oli vesillä syntynytkin, päätti herra
Drummond, jonka luona Jaakko aika-ajoin kävi ja joka kuulusteli hänen
edistystänsä ja taipumustansa, panna hänet tavarain-kuljetuslaivalle
laivurin oppiin. Jaakko siis heitti jäähyväset koululle ja hyvälle
Dominelle.
"Rakas poikani", sanoi silloin Domine, "sinä olet oppinut täällä
paljon ja moni ehkä sanoo oppiasi ihan arvottomaksi sinulle, sitä kun
ei tarvita sillä uralla, jonka herra Drummondin suostumuksella olet
valinnut. Mutta muista, Jaakko, ei kukaan voi oppia liian paljoa,
ja olisipa suuri onni, jos kullakin olisi enempi tietoja, kuin
välttämättömästi on tarpeellista kuhunkin eri ammattiin, sillä tiedot
eivät yksistään kehitä ymmärrystä, vaan myöskin jalostuttavat sydämmen,
ja silloin olisi paljon vähempi raakaluontoisia ihmisiä maailmassa.
Mutta vältä kopeilemista taidollasi, sillä sen kautta vain hankit
itsellesi vihamiehiä. Harjoita opintoja edelleenkin, vaan älä niiden
tähden laiminlyö velvollisuuksiasi. Pidä tietojasi salaisena aarteena,
joka ehkä kerran vielä tuottaa sinulle korkoja. Ole ahkera, Jaakko,
pelkää Jumalaa ja tee aina mikä on oikein."
Sillä hyvää tarkoittavalla varoituksella jätti Domine oppilaansa
hyvästi ja Jaakko palasi toistaiseksi herra Drummondin luokse. Nyt tuli
hän sinne, sydän täynnä ihan toisenlaisia tunteita kuin ensi kerralla,
sillä hän ei enää ollut samanlainen villi kuin silloin, ilman mitään
kasvatusta ja yksinkertaisintakin käsitystä.
Rouva Drummond oli perin kummastuksissaan siitä hyvään päin
muutoksesta, joka oli tapahtunut Jaakossa, ja Saara oli tuskin enää
tuntea häntä; oli hänkin, kuten Jaakko itsekseen arveli, melkoisesti
muuttunut ja kasvanut. Saaran ystävälliset tunteet Jaakkoa kohtaan vaan
olivat muuttumattomat.
Herra Drummond kirjoitutti Jaakon laivurinoppilaaksi. Hänellä oli nyt
seitsenvuotinen oppiaika ja kun se oli loppunut, oli hänellä oikeus
päästä laivan kapteeniksi. Oli päätetty, että Jaakko pääsisi oppiin
eräälle herra Drummondin "Polly"-nimiselle tavarain-kuljetuslaivalle
ja eräänä päivänä vei hänet herra Drummond sinne edeltäkäsin hiukan
tutustumaan tulevan esimiehensä kanssa.
"Tässä on Marables, Polly-laivan kuljettaja", sanoi herra
Drummond, osoittaen hartiakasta, hyvännäköistä miestä. "Marables",
sanoi hän kääntyen laivurin puoleen, "tämä poika on kirjoitettu
laivurinoppilaaksi Polly-laivaan, kuten jo ennen olen teille kertonut.
Toivon teidän kohtelevanne häntä ystävällisesti. Hänen hyvästä
käytöksestään olen varma."
"Uskon kyllä tulevamme hyvin toimeen keskenämme", vastasi Marables,
ojentaen Jaakolle leveän kouransa. Annettuaan vielä muutamia käskyjä
palasi herra Drummond maalle ja Jaakko jäi tulevan esimiehensä
ja opettajansa luokse tarkemmin katsellaksensa laivaa. Se oli
yksimastoinen, perällä suuri kajuutta ja etupuolella koju.
"Tuossa on sinun makuupaikkasi", sanoi Marables, osoittaen kojua,
"toinen mies ja minä makaamme kajuutassa."
"Onko täällä vielä toinenkin mies?" kysyi Jaakko.
"On", vastasi Marables, "mutta en toivoisi häntä olevan, vaan että
olisin täällä kahden kesken sinun kanssasi."
"Saanko nähdä kajuutankin?"
"Et tällä kertaa; se on lukossa. Toisella miehellä on avain."
Jaakon tarkastellessa laivankantta saapui Marableen kumppani, suuri,
roteva, hieman kierosilmäinen mies.
"Tässä on poika, joka on kirjoitettu oppilaaksi laivan kirjoihin",
sanoi Marables tulijalle. Sitte kääntyi hän Jaakon puoleen: "Tämä tässä
on Fleming."
"Vai niin?" sanoi Fleming tutkivasti tarkastellen tulokasta ja luoden
häneen terävän katseen. "Sinä siis olet meille kumppanina. No, poika,
teet viisaasti, jos pidät vaan huolta itsestäsi etkä ollenkaan meistä.
Sillä jos vaan huomaan sinun pitävän silmäsi auki sulkematta suutasi,
niin voi sattua, että saat minulta sysäyksen, joka äkkiarvaamatta
saattaa sinut jokeen. Huomaa se, poikaseni!"
Semmoisesta vastaanotosta pahoillaan vastasi Jaakko: "Minun tietääkseni
on Marables tämän laivan johtaja ja hänellä siis yksin on oikeus käskeä
minua."
"Luuletko niin?" kysyi Fleming, kostonhimoisesti nauraen. "Osaatko
uida, poika?"
"En", vastasi Jaakko, "mutta tahtoisin osata."
"No, sitte teet viisaasti, jos opit, sillä minusta tuntuu kuin ottaisin
sinut kerran kiinni niskasta lähettääkseni sinut menemään samaa tietä
kuin isäsikin meni."
"Fleming! älä toki suotta peljätä poikaa", nuhteli Marables
kumppaniaan, jota hän jo monta kertaa oli hiljaa nykäissyt
kyynärpäällään. "Ei sinun pidä uskoa kaikkea, mitä hän sanoo", lausui
hän Jaakolle. "Hän vaan tekee pilaa ja tahtoo nähdä, onko sinulla
rohkeutta vai ei."
"Jos minut aiotaan heittää jokeen", vastasi Jaakko, jota viittaus
isänsä kuolemaan oli suututtanut, "niin teen viisaasti, jos edeltäkäsin
ilmoitan sen herra Drummondille, että hän tietäisi, mihin olen
joutunut, kun minua kerran kaivataan."
"Lorua!" sanoi Fleming äkkiä muuttuneella äänellä. "Tahdoin vain nähdä,
saako sinut helposti käpälämäkeen. En siinä totta tarkoittanut. Anna
tänne kätesi, poika, ja ollaan hyvät ystävät."
Jaakko tarttui tarjottuun käteen ja meni jälleen maalle.
Huolimatta Flemingin juhlallisesta vakuuttamisesta päätti hän kuitenkin
oppia uimaan. Ilman tuota uhkausta, joka paitsi sitä yhtä hyvin voi
olla tottakin tarkoittaen lausuttu kuin pilalla vain, ei hän olisi
tullut sitä ajatelleeksi. Mutta jospa häntä ei heitettäisikään jokeen,
voisi hän kuitenkin tapaturmasta pudota sinne ja olihan kaikissa
tapauksissa hyvä varjella itseänsä hukkumasta; myöskin joutui hänelle
mieleen Dominen kehoitus, ett’ei milloinkaan voi liian paljoa oppia.
Vielä samana päivänä otti hän ensimmäisen uintitunnin ja ollen notkea
ruumiiltaan oppi hän pian ahkeralla harjoituksella sangen taitavaksi
uimariksi.
Viimein oli laiva lastattu ja valmis lähtemään ja Jaakko teki siis
sillä ensimmäisen matkansa merimiehenä.
Kun Marables aikoi mennä Flemingin kanssa aamiaiselle, jätti hän laivan
ohjauksen Jaakon huoleksi. Mutta hänen opetuksensa, miten Jaakon oli
pitäminen perää, olivatkin tarpeettomat, sillä Jaakko näytti hänelle jo
alussa olevansa taitava perämies ja tarkasti tuntevan joen. Iloissaan
siitä havainnosta meni Marables kajuuttaan aamiaiselle ja Jaakko jäi
kannelle, vaipuen lapsuuden muistoihin, joita tutut rannat hänessä
herättivät. Kun puolen tunnin kuluttua molemmat toiset tulivat ulos
kajuutasta, aikoi Jaakko vuorostansa mennä sinne syömään. Mutta silloin
otti Fleming häntä käsivarresta, pudisti häntä ja sanoi: "Kuulepas,
poika, ja paina mieleesi: varo itseäsi pistämästä koskaan nenääsi
kajuuttaan. Jos tapaan sinut siellä joko päivällä tai yöllä, niin lyön
sinut murskaksi. Makuusijasi on etupuolella kojussa ja syödä voit
kannella. Ymmärrätkö?"
"Jos se on herra Marableen tahto, niin tottelen", vastasi Jaakko,
"hänellä yksin on täällä käskyvalta."
Marables oli vaiti ja hämillään.
"Kyllä pian huomaat", jatkoi Fleming hiljaa, "että _minä_ se täällä
olen käskijä. Ole siis järkevä. Ehkä joskus koittaa hetki, jolloin
sinäkin mielin määrin saat käydä kajuutassa. Mutta se riippuu yksin
sinusta."
Niin sanottuaan meni hän; kajuuttaan takaisin tuomaan Jaakolle
aamiaista.
Oli iltapuoli, kun Marables käski Jaakon pitää ankkurin valmiina
laskettavaksi.
"Nytkö jo?" kysyi Jaakko kummastuneena. "Voimmehan vielä kulkea kaksi
runsasta tuntia."
"Sen kyllä tiedän", vastasi Marables. "Mutta me emme lähde tänään
etemmäksi. Riennä siis ja pidä ankkuri valmiina."
Jaakko totteli käskyä, mutta ajatteli itsekseen tuon tarpeettoman
viivytyksen tuskin olevan laivan omistajalle mieleen.
Ankkuri laskettiin ja siihen päättyi sen päivän työ. Vähää ennen
pimenemistä tuli Fleming kajuutasta, lähteäksensä maalle. Hän oli
erittäin siististi, melkeinpä komeasti puettuna, niin että kummastunut
Jaakko tuskin häntä tunsikaan. Fleming astui pieneen ruuheen ja souti
maalle. Jaakko katseli hänen lähtöään, kunnes hän, mikäli hämärässä voi
erottaa, näki hänen laskevan laivasillalle.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi hän Marableelta.
"Sen sanon sinulle", vastasi tämä, "jos lupaat olla vaiti ja sanaakaan
siitä kenellekään hiiskumatta."
"Sen voin luvata ainoastaan siinä tapauksessa, ett’ei isäntämme, herra
Drummond, siitä kärsi mitään vahinkoa."
"Herra Drummondille ei siitä ole mitään haittaa", vastasi Marables.
"Minä luotan sinun hyvään sydämmeesi ja uskon sinulle salaisuuden."
Marables kertoi sitte, miten Flemingin olosuhteet ja elämä ennen
olivat olleet paremmat. Hän lainasi silloin rahaa Marableelle, joka
oli joutunut hätään; myöhemmin rupesi Fleming elämään kevytmielisesti,
kadotti omaisuutensa, joutui velkoihin ja oli nyt poliisia paossa.
Siinä pulassa kääntyi hän Marableen puoleen ja sai suojaa laivalla,
jossa oli turvassa vaanijoiltaan. Mutta hänellä oli sukulaisia maalla,
joita hänen täytyi tavata ja se voi tapahtua ainoastaan öisin.
Semmoinen oli Marableen kertomus. "Mitenkä voin kieltää turvaa
mieheltä", lisäsi hän vielä, "joka kerran auttoi minut hädästä. Ja
mimmoisen vahingon herra Drummond siitä saisi?"
"Voihan tuo kaikki olla totta", virkkoi Jaakko, "mutta minkä tähden
Fleming täällä laivalla on käskijänä, hän kun täältä vain on saanut
turvapaikan? Ja minkä tähden ei minua lasketa kajuuttaan?"
"No, Jaakko, hän on vuokrannut minulta kajuutan ja sillä tavoin minä
sitte maksan hänelle velkani. Herra Drummondillehan se on yhdentekevä
ja minä toivon, ett’et sinä kenellekään asiasta lörpöttele."
"Se riippuu kokonaan Flemingistä, miten hän käyttäytyy minua kohtaan",
vastasi Jaakko. "Hänellä ei ole mitään tekemistä laivan kanssa eikä
siis ole täällä käskijänä; minä en salli kenenkään soimata ja rääkätä
itseäni. Siis riippuu ihan kokonaan Flemingistä, saako herra Drummond
kuulla mitään vai eikö."
Marables meni kajuuttaan. Jaakko mietti, mitä oli Kuullut. Asiassa voi
olla perää, mutta hän kuitenkin epäili sitä ja päätti ottaa kaikki,
mitä tapahtui, tarkasti huomioonsa.
Kun maatapanon aika tuli, vetäytyi hän kojuunsa, mutta pysyi kuitenkin
hereillä. Noin kello kahden aikaan aamulla kuului airojen loisketta.
Vene laskihe laivan kylkeen ja Jaakko pisti päänsä ulos kojun
ovesta katsoaksensa mitä tapahtui, joka olikin helppoa kirkkaalla
kuutamolla. Marables tarttui Flemingin viskaamaan köyteen ja otti sitte
vastaan täytetyn säkin, josta kuului kilisevä ääni. Annettuaan vielä
tavarapakan ylös nousi Fleming itsekin laivalle ja kysyi hiljaa, onko
Jaakko nukkumassa, johon hän sai Marableelta myöntävän vastauksen.
Jaakko vetäytyi takaisin ja rupesi viimein nukkumaan. Flemingin
käytöksestä häntä kohtaan seuraavana aamuna päätti hän, että Marables
oli kertonut hänelle edellisen illan keskustelun. Fleming olikin
sitte koko matkalla erittäin ystävällinen hänelle; ainoastaan kielto
kajuuttaan menemästä pysyi entisellään ja Jaakko pitikin viisaimpana
toistaiseksi tyytyä siihen.
Viides luku.
Vähitellen kului monta kuukautta. Laiva sillä aikaa teki monta matkaa
ja Jaakonkin onnistui ottaa paljo asioita huomioonsa, sillä hänellä
oli aina silmät avoinna. Samoihin paikkoihin meni Fleming aina öisin
maalle, mukanaan tyhjiä säkkejä, jotka hän säännöllisesti toi täysinä
takaisin ja piilotti kajuuttaan. Välistä saapui yöllä vierasta väkeä
laivalle, jotka aina viipyivät pari tuntia Flemingin ja Marableen
kanssa kajuutassa. Kaiken tuon huomasi Jaakko tarkasti, Marableen ja
Flemingin luullen hänen olevan mitä syvimmässä unessa.
Jaakon pyrintönä oli sen perästä päästä kajuuttaan ja saada selvä sen
salaperäisestä sisällyksestä. Mutta se ei ollut niinkään helppo asia.
Eräänä yönä nousi hän hiljaa paitasillaan kojustaan ja kuuli Marableen
ja Flemingin keskustelevan kajuutassa tulen valossa. Tilaisuus oli
kuuntelijan mielestä suotuisa. Sukat jalassa hiipi hän kajuutan ovelle;
se oli vähäsen raollaan ja hän kurkisti sisään. Marables ja Fleming;
istuivat pienen pöydän ääressä jaellen rahoja keskenänsä. Jaakko
kuuli, miten Marables valitti saavansa liian vähän, johon Fleming
nauraen vastasi, ett’ei hän sen enempää ansainnut. Peläten tulevansa
huomatuksi vetäytyi Jaakko takaisin makuupaikkaansa, ja siinä hän
tekikin viisaasti, sillä tuskin hän ehti sulkea kojunsa ovea, niin
Fleming tuli kannelle. Jaakko mietti, mitä oli kuullut ja nähnyt, ja
tuli siihen vakuutukseen, että juttu, jonka Marables oli kertonut
hänelle Flemingistä, olikin vain paljasta lorua. Hänen halunsa päästä
asian perille tuli siitä vain yhä kiihkeämmäksi ja hän valvoi monet yöt
toivoen, että viimein sattumus tulisi hänelle avuksi; niin että hän
pääsisi kajuuttaa tarkastelemaan; mutta häntä ei jätetty koskaan yksin
laivalle, vaan aina oli toinen miehistäkin kotona.
Eräänä yönä oli Fleming taasen lähtenyt maalle. Jaakko hiipi ulos
kojustaan ja näki Marableen istuvan vesitynnyrillä, pää käden nojassa,
ikäänkuin vaipuneena syviin ajatuksiin. Kajuutan ovi oli suljettu,
mutta siellä paloi lamppu. Kun Jaakko huomasi, ett’ei Marables
liikahtanut astui hän hiljaa hänen luoksensa. Hän nukkui ja alkoi
pian kuorsata. Jaakko päätti käyttää edullista tilaisuutta hyväkseen;
hän hiipi kajuutan ovelle ja huomasi sen vain lykätyksi kiinni.
Vaikk’ei hän peljännytkään Marablesta yhtä paljon kuin Flemingiä,
sykki hänen sydämmensä kuitenkin levottomasti eikä hän tohtinut avata
ovea, ennenkuin vielä kerran tuli vakuutetuksi, että Marables nukkui
sikeästi. Kuulumatta astui hän sisälle ja katsahti ympärilleen. Paitsi
asujainten vuoteita ja kirstuja oli siellä peräpuolella kolme kaappia.
Jaakko avasi keskimmäisen ja huomasi siellä melkoisen paljo posliini-
ja lasiastioita. Sitte tarkasti hän toista; se oli lukossa, mutta avain
oli suulla. Vaikka Jaakko kyllä mitä varovaisimmin väänsi sitä, kuului
lukosta kuitenkin avatessa melkoinen narina. Tuskastuneena kuunteli
Jaakko: Marables ei liikahtanut. Hän katsoi kaappiin, joka oli jaettuna
moneen komeroon. Niissä oli hopeakahveleja, lusikoita ja tallrikkia,
kelloja, rannerenkaita ja koristuksia mitä erilaisimpaa laatua.
Rohkaistuna menestyksestään lähestyi Jaakko kolmatta kaappia ja avasi
sen. Siinä oli kaikenvärisiä silkkihuivia, pitsihuntuja, liinavaatteita
ja joukko muuta arvokasta tavaraa; alihyllyllä oli kaksi ladattua
pistoolia.