Mutta hänen nyrpistettyyn nenäänsä lehahti kuolevien kukkain hieno
haju, kuin hehkuvan hekuman huumaava tuoksu, ja itse tiedottomasti,
aukeni sydämmen suljettu sokkelo, josta nousi sen tuntemattoman onnen
kaukainen, kumma kaipuu.
* * * * *
Meni talvi, tuli kevät.
— »Jokos meidän piru nyt lähtee sinne, mistä se tulikin?» — kyselivät
toisiltaan pikku pojat N:n kaupungin rautatien asemalla, mutta
tarjoilijattaret »Grand-Cafe'ssa» tiesivät, että »ruhtinas»: lähtee nyt
kesälomalle ja tulee pian taas takaisin.
Samaan aikaan hävisi myös puuseppä Salosen kaunis tytär, joka talvella
erosi konttori paikastaan. Ja jo samana iltana tiesi jok' ainut pyöreä
poskinen porvarisrouva tässä kaupungissa tämän katoamisen salaisen syyn.
* * * * *
Toisen talven lumet peittivät jo N:n kaupungin kapeita katuja.
Neiti Salonenkin oli taas koteutunut, mutta kukaan ei ollut häntä
entisekseen tuntea.
Todellakin hän oli asultaan kuin ruhtinatar, päällään pietarilainen
turkki, jonka upeaan, pehmeään kaulukseen hänen pienet kasvonsa miltei
kokonaan upposivat. Hänen korviaan koristivat suuret, himmeät safiirit,
hänen hienoissa sormissaan briljantit kimaltelivat ja hänen yllään
väreili vieraanmaan väkevä hajuveden tuoksu.
Tummat renkaat ympäröivät nyt noita sinisiä silmiä, mutta niiden
säteily oli entistä ihanampi, niiden ilme ihmettelevä ja onnen
kylläinen kuin lapsen joka satujen suloissa elää.
N:n kaupungin siveelliset pikkurouvat lakkasivat häntä tervehtimästä ja
toiset käänsivät pois päänsä hänet kohdatessaan.
Mutta toiset tiesivät »pirun» hallussa olevien valtionvarojen pahasti
vaillentuneen.
* * * * *
Aika kului.
Kalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien
ympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt
pikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.
Sitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista
tuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.
Puuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen
valkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.
Sairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina,
tuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.
— Mihaili!... Oletko luonani Mihaili?... Tuntuu kuin se lähenisi...
etkö näe, että... ovinurkkaa pimittää musta varjo... älä anna sen
tohtorin tulla... hän ei saa lähestyä vuodettani ... suojele minua,
Mihaili! — Mihailini, valtiaani, ... ole kanssani... älä minua hädän
hetkenä heitä!
— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon.
Ketään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan
varjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä
nähdä.
— — Kuolema tulee... Mihaili!... minä pelkään...
Vierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen
valkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä
kostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.
Sairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee
ensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —
Mutta samassa palautuu taas muisti, valjut huulet heikosti hymyävät ‒ ‒
Sinähän se olet, Mihaili!
* * * * *
Mihaili on kaikkensa koettanut. Sairas on ylen kiihoittunut, toisinaan
vallan raju, eikä mitään keinoa löydy hänen rauhoittamisekseen. Mihaili
on valvonnasta väsynyt ja hermostunut. Tänne on hän ollut vuorokauden
suljettuna, kahdenkesken kuolemassa kamppailevan kuumesairaan kanssa ja
toisesta huoneesta kuuluu lakkaamatta Salosen vaimon itku ja vaikerrus.
Vaikealta tuntuu tilanne, vaan ei keksi venäjänmies, miten oudosta
vankeudestaan vapahtuisi, sillä hänen sielunsa kammoo kamalasti
kuoleman läheisyyttä ja kun sairas siitä vaan mainitseekin tuntee hän
kylmän väristyksen ruumiissaan. Kumpa saisi hänet vaan pysymään vaiti!
Uusi ajatus iskee äkkiä hänen aivoissaan: sairaan silmissä väikkyvät
harhakuvat ovat muuksi muutettavat! Tähän tarttuu hän kuin viimeiseen,
pelastavaan keinoon.
Ja kun potilas jälleen horteestaan valveutuu, ilmestyy hänen silmiinsä
mustien silmien kiinteä katse.
— Sulje silmäsi, tyttöseni. — Me lähdemme nyt pitkälle matkalle, minä
vien sinut kanssani kauvas. — Olet viluissasi, lapsi, ja väsynyt siksi
kannan sinua sylissäni kappaleen matkaa.
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi jälleen. — Kuuletko, miten helisevät
talviset tiu'ut, meidän ajaessamme yli lumisen lakeuden, kautta
valkoisten kenttäin. ‒ ‒ Me olemme nyt rautatieasemalla, jonne juna
juuri puuskuttaen saapuu. Nyt nostan sinut vaunuun. — Jo kuuluu kimakka
vihellys ja vilkkuen vierivät ohitse lumiset metsät ja maat.
— Matka on pitkä, sinä nukut minun sylissäni, sinun on lämmin ja hyvä.
‒ ‒ Aika rientää, hetket vierivät, me matkustamme yhä, kunnes sulina
vesinä välkkyvät ne valkoiset lumet, kunnes vihoittaa maa ja ilmassa
helkkyy lintujen laulu.
Hetkeksi vaikeni taas vuoteen vierellä musta mies, vaikeni ja mietti.
Sairas lepäsi nyt levollisena ja nyyhkytykset viereisessä huoneessa
hetkeksi vaimenivat.
— Missä me olemme — kuuluu hiljainen kuiske ja valjuilla kasvoilla
kajastaa vieno hymy.
— Joko heräsit, lintuseni, katso siis ikkunasta! Sivuuttaneet olemme
jo aikoja Suomen rajan ja samoamme pyhän, suuren Venäjän sydämeen.
Katso, kuinka täällä jo vihannoivat vainiot, näetkö, kuinka niityillä
naisten kirjavat, kevätkoreat puvut hohtavat, ja heidän moniväriset
silkkiset päähineensä välkkyvät kevätauringon kirkkaassa valossa silmiä
huikaisten. — Mutta yhä edemmäksi me etenemme.
Jo pysähtyy juna viimeiselle asemalle ja me olemme tulleet
pieneen, sisävenäjän kaupunkiin. Tämä kaupunki on rakennettu ilman
suunnitelmia, ilman määrättyä järjestystä, ei sen perustajilla ole
ollut länsimaitten arkkitehtuuria. Vapaan, vallattoman mielikuvituksen
loihtimana on se virran varrelle kohonnut ja luulee vieras katselija
sitä suurten, iloisten lasten leikkialueeksi. Tässä kaupungissa on
seitsemäntoistatuhatta asukasta ja sataseitsemänkolmatta kirkkoa, jotka
kullattuine kupooleineen virran varrelta kohoavat. Siinä on kirkkoja
kaikenvärisiä, vihreitä, keltaisia; sinipunaisia, siinä on sinisen
kirkon vieressä valkea kappeli ja sen sivulla kohoaa suuri, loistavan
punainen emäkirkko. Koko jokilaakso on kirkkoja täynnä, eri suuruisia
kaiken värisiä, kantaen pyhimystensä nimiä, joille ovat omistetut. Ja
kaupungin keskitse kulkee virran hopeanhohtoinen juova.
Täällä näet sinä iloisia, huolettomia kasvoja, kuulet naistemme
helisevän naurun. Tuossa kerjäläinen, joka äsken avuttomin ilmein ja
vaikertavin äänin eteemme pysähtyi almua anoen, mutta heti kun oli
ristinmerkillä lahjastaan kiittänyt, suoristui koukkuinen selkä, ja
hymyhuulin, hyräillen jatkaa hän taas mieron loputonta matkaa.
Täällä kuulet sinä meidän kielemme kauneuden, sen pehmeän
soinnahduksen, joka on kuin kottaraisen keväinen kieli, täällä löydät
sinä kansan, jonka jalan noususta jo tuntea saatat, että ympärilläsi on
shlavien heimo, jonka jalan poljennassa on tanssin tahti.
Mutta tänne emme vielä pysähdy, koska isäni maatilalta on täällä
vastassamme troikka — kolme virmaa pikimustaa oritta. — — Kas niin,
minä painan sinua rintaani vasten, ettet putoa, edessämme on nyt viiden
peninkulman tietön taival.
Kuuletko miten korskuvat hevoset jo riuhtovat valjaitaan. Ne ovat
puolivilliä eläimiä ja niiden silmissä palaa väkevä elämäninto.
Jo hellitti kuski hevoset — älä pelkää, armas, ne kirmasevat kuin kolme
pikimustaa paholaista kautta vihreän nurmen. — Ei tietä missään, ei
estettä ei aitaa, vapaa on maa, laaja ja lakia, jommoiseksi Jumala sen
loi! — —
On kevät, kyyhkyseni, keskivenäjän kevät, hurmaten kulkee tasangoilla
suvinen tuuli ja auringon hehkussa väreilee kevättuoksuinen ilma
viheriän maan yllä.
Älä säikähdä, armas, outoa ääntä, se on näiden eläinten tapa, että
ne kiljuvat mennessään, kirkaisevat kaikki kolme yhteen ääneen, se
on niiden voimallisista rinnoista lähtevä ilonilmaus, se on niiden
suurissa sydämmissä sykkäilevän, ylitsevuotavan voiman huojentava
purkaus. ‒ ‒
Jo kallistuu länteen päivä. Maasta kohoaa lämmin huuru, joka sinervänä
seinänä muodostaa ainoan rajan maan ja taivaan välille. Me ajamme kohti
autereisiin ruskopilviin laskevaa aurinkoa. Edessämme hohtaa punervana
läntinen taivaan ranta, vaan takanamme on tumman hämäräinen lakeus.
— Vielä on osa matkasta jälellä, sinä näet, kultaseni, että viisi
penikulmaa troikalla täällä, on enemmän kuin muualla kokonainen elämä!
Jo eroittaa korvani kaukaisen koirien haukunnan ja kevät hämärässä
karkeloivan kyläväen iloiset äänet. Tuolla jo näkyykin kaukainen
kylä, ryhmä rinnakkain rakennettuja turvekattoisia hökkeleitä, jotka
heikkoudessaan toinen toisiinsa nojautuvat. Älä ihmettele niiden
huonoutta: — tämän kylän asukkaat ovat ammatti varkaita, mutta kelpo
ihmisiä kaikki. Ei kukaan heistä rasita itseään työllä, ei ketään huoli
huomennesta ahdista, ei kenenkään harteita elämä taakkana paina. Katso,
kuinka tulet noiden hökkelien valoluukuista tuikkaavat yli yön, sillä
he ovat oikeauskoisia kristityltä, jotka palvelevat pyhimyksiään ja
jakavat almujaan.
Läpi kylän kulki tiemme ja nyt ajamme lehtokujaa myöten, joka johtaa
isieni monisatavuotiseen sukukartanoon. Nurmikkona ovat nyt käytävät,
jotka kenties kerran maailmassa olivat hiekoitetut ja talossa portaat
niin lahot, että niitä on varovasti asteltava, ja joka huoneessa, joka
sopessa elää sadun henki.
Näetkö, omani, miten mustansiniselle taivaalle syttyvät tähdet, miten
tuores, keväinen lemu lähtee mustamultaisesta maasta, miten poppelit
tuoksuvat niin, että hulluksi tulee ihminen, — tästä tiedät, Suomen
tyttö, että nyt ollaan — Venäjän maassa!!
Nyt huomaat, rakkaimpani, mikä ero on sinun maasi välillä ja minun,
miten erilainen on näiden kansojen veri. Polttavana tulena hehkuu
venäläisen veressä intohimo ja roihuavana kulona palaa täällä elämän
liekki, — sillä aikaa kun siellä Suomessa sammuvaan hiillokseen
vaivaloisesti tulta puhalletaan.
* * * * *
Näin lamppuun tuijottaen, muistojaan haastellen istuu sairaan vieressä
musta mies, mutta tuskin oli ehtinyt lopettaa kun käsivarrellaan
lepäävä pää käännähti tuskallisesti ja valjuilta huulilta kuului heikko
valitus.
— Päästä jo, Mihaili!... en tahdo jäädä tänne!!... sinun ruusujasi
tuoksu on hekuman hehku,... sinun poppeliesi tuoksu on synnin
tuoksu... Päästä, Mihaili!... nopeammin kuin villit hevosesi...
kiidättää minua ikäväni pohjoiseen... kotiini... On helpompi nukkua
hankien alla... kun yllä humisevat hartaat hongat... meidän täytyy nyt
erota ... Mihaili jää hyvästi... hyväs—ti...
* * * * *
Ne kauniit silmät avautuivat vielä kerran, mutta musta mies näki niiden
katsovan hänen ohitsensa, jonnekin kauvas ja hän tunsi jo olevansa —
yksin.
Punakaartilaispäällikön muistelmia.
(Söörnäisten kuritushuoneella 1919.)
— Elinkautinen! —
Kun kopin ovi paiskautuu kiinni ja säppi ulkopuolelta lipsahtaen sen
lukitsee, silloin on minulla aina tunne sama, kuin oli ennen lapsena
kotimökissä, kolkkona sateisena syyspäivänä, jolloin äiti ja isä olivat
kartanon päivätöissä ja me kaikki, kahdeksan vekaraa olimme teljetyt
päiväkaudeksi tupapahaseen. Niin alakuloisena oli silloin mieli, sekä
hoitajien, että hoidettavien ja niin loputtoman pitkiä olivat tunnit.
Pimeys piiritti tuvan, tirkistellen ikkunoista sisälle. Se asusti jo
mustana uunin nurkassa ja läheni ovipielestä keskilattiaa.
Keräännyimme pöydän ympärille ja istuimme toisiamme lähellä.
Pienemmät lapset jo itkivät leipää pyydellen ja kaikkien vatsoissa
kurisi nälkä, sillä ne muutamat perunat ja vähäinen leipäosa, jonka
äiti lähtiessään oli meille jakanut, olivat jo aikoja sitte syödyt.
Otin syliini pienen Selman, joka äitiä huutaen hakkasi ikkunaan. Minä
painoin häntä rintaani vasten ja lämmitin povellani hänen kylmiä
pikkukäsiään. Minä koetin vakuuttaa pienemmille, että äiti jo aivan
kohta on kotona, mutta omaakin kurkkuani jo tukehdutti itku. Silloin
aloimme kaikki yhdessä rukoilla, että Jumala antaisi sadepilven kulkea
kartanon maiden yli ja äiti siten pääsisi pikemmin kotia.
Näin alkuun päästyämme rukoilimme vielä paljon muutakin, etenkin
äidille kaikenlaista hyvää, sillä huolimatta nuoresta ijästäni oli
minulla selvä tietoisuus siitä, että kuorma äitini harteilla oli liian
raskas.
Näin rukoilimme me kauvan, kunnes tupa oli pilkkosen pimeä, mutta
meiltä oli jo kadonnut pelko ja nälkä.
Pienimmät ryhmästä olivat jo nukkuneet, ainoastaan Selma-tyttönen minun
sylissäni vielä valvoi ja lapsen kielellä yhtyi hän meidän isompien
aloittamaan lauluun:
»Sulle, Isä, — sulle, isä, olkoon ylistys!»
Minkä rauhan, minkä ihmeellisen lohdun ja voiman tuotti tuo harras
rukous ja luottava lapsenusko.
* * * * *
Mutta muistanpa minä myöskin ne kirkkaat kesäiset päivät, jolloin ei
tätä ryysyistä joukkoa tarvinnut vilun pelosta sisään teljetä, vaan
saimme mielin määrin vapaina juoksennella, kuin laitumella vallattomat
vasikat.
Niin sattuivat kerran seuraamme lähitalon lapset ja niin kävi meidän
mäellä ankara mellastus. Puoleentoistakymmeneen nouseva lapsiliuta
kieri kilvassa viheriällä nurmikolla. Ei ollut pelkoa mistään,
vanhemmat kaukana kotimökiltä, eikä häirinnyt leikin menoa yhdenkään
aikuisen vakava varoitus. Mutta pian oli meillä kaikilla kiusallisen
kova nälkä. — »Mennään meidän hernemaalle» — ehdotti se talon vanhin
poika. — »Uskaltaako sinne?» — epäilin minä, joka tunsin olevani
vastuussa hallussani olevista sisaruksistani. — »Tottahan uskaltaa,
kun minä käsken» — vakuutteli Risto ja niin lähdimme me joukolla talon
hernemaalle.
Mutta tuskin olimme me siellä ehtineet hävitystyömme alottaa, kun
paikalle saapui Riston isä kovaäänisesti kiroten. Kuin säikähtynyt
lammaslauma hajosi lapsiparvi ja minun sisarukseni, lyöntejä ja potkuja
saaden pujottelivat aidan raoista pakoon.
Tämä oli minusta häpeällistä, astuin isännän eteen aikeessa esittää
asian, mutta ennenkuin ehdin minä suutani avata, vetäsee tämä minua
vasten kasvojani niin, että lensin pellon ojaan. Kun sitte viimein
kykenin nousemaan ylös, näin, miten isäntä asteli vainion viertä
omat lapsensa ympärillään, joille ei rikkomuksesta seurannut mitään
rangaistusta. — Luulen, että Ristokaan ei tunnustanut meitä sinne
haastaneensa ja kipeämmin kuin saamani lyönti koski mieltäni sana,
jonka kirousten välistä olin kuullut: — _varas!_
— Mitä sanookaan minulle nyt äitini?
Ilta tuli. Toiset menivät tupaan, minä istuin hämärässä, navetan nurkan
takana, toinen silmä kiinni turvonneena.
— Eemu! — huutaa kuistilla Selma, mutta minä en hievahda paikaltani.
— Eemu, Eemu! — kuuluu yhä, jo huutaa äitikin ja hänen äänessään on
hellii sointu. — Epäilen korviani valehtelevan, sillä laskujeni mukaan
odottaa minua nyt suurin selkäsauna, mitä milloinkaan olen saanut,
koska varastaminen oli äitini suurin kauhu ja siitä oi hän meitä aina
erikoisesti varoittanut.
Että hän, paremmin kuin isäntäkään kuuntelisi minun selityksiäni, siitä
ei minulla ollu suuria toiveita.
Viimein kokosin kumminkin rohkeuteni ja tulin tupaan. Äitini vei minut
lampun ääreen ja nähtyään siniset, muodottomiksi turvonneet kasvoni,
sulki hän minut hellästi syliinsä ja itkuun hyrskähtäen lausui: »Voi,
miksi Jumala antaa köyhälle ollenkaan lapsia!»
Miten hyvä oli minun maata siinä äidin lämpimässä sylissä ja yhdessä
itkeä hänen kanssaan.
* * * * *
Sain jälestäpäin kuulla, että samaisen talon piika oli sattumalta
kuullut keskustelumme Riston kanssa ja kertonut tapahtuman äidilleni jo
ennen kuin hän kartanosta kotia ehti.
* * * * *
Olin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, kun isäni, ennestäänkin
raihnas ja kitulias sai jalkaansa vamman, joka teki hänestä raajarikon.
Entistä suurempi kuorma sälytettiin nyt äitiparkani hartioille. — Minä
lähden nyt ansaitsemaan, menen taloihin paimeneksi, — sanoin uljaana
äidilleni ja mielessäni kuvittelin, miten suuren avun hän siitä on
saapa.
Pian ilmestyi paikka. Pussi selässä, oman, hyvän äitini varoituksilla,
ja siunauksilla evästettynä, minä köyhästä, rakkaasta kotimökistäni
lähdin, ensikertaa ulos avaraan maailmaan. Minä tunsin hämärästi, että
se merkitsi eroa omistani, että olin kuin irtolehti, taikka laineilla
lastu, — mutta minä nielin miehekkäästi kurkkuani kuristavan itkun
puuskan. — Paistoihan niin kirkkaasti keväinen päivä, se antoi mieleeni
luottamusta ja rohkea elämän usko, pääsivät minussa taas voitolle.
Ihana oli se kuiva, lämmin alkukesä. Hyvä oli paimenen olla, kelliä
kedolla, katsellen taivaalla purjehtivia poutapilviä ja seurata
silmillään leivosen nousua kohti sinisen taivaan korkeutta. —
Aikookohan se pujahtaa taivaan portista sisälle — ajattelin. Mutta
sitte näin minä sen nuolena syöksyvän tänne alas, kuin olisi se
paratiisin portailta palautettu. Sitte muistelin minä Eliasta, joka
kultavaunuilla ajoi sinne ylös — ei elävää ihmistä taivaaseen vastaan
oteta, ellei hän kultakieseillä sinne aja — mietin minä mielessäni.
— Niin, armaita olivat paimenpojan aurinkoiset päivät!
* * * * *
Sitte tuli syksy, sateinen ja kylmänkolea. Pientä ruumista puisteli
ainainen vilu, koska ohuet, repaleiset vaatteet läpimärkinä ihoon
kiinni liimautuivat. Iltasin saavutti pimeys ja monikymmenlukuista
lehmälaumaa, joka sienihimossaan metsiä samosi, oli melkein mahdotonta
saada kotiin.
Kohtelukin talossa oli muuttunut. Kun iltasella uupuneena nälästä ja
vilusta väristen, kotia saavuin, sateli käskyjä kaikkialta. Emäntä
tarvitsi vettä ja puita, isäntä lähetti riihimiehille sanoja, tahi
pani minut asialle kylän kauppapuotiin. En toisinaan tahtonut pystyssä
pysyä, mutta minä purin hammasta, päätin olla mies ja _kestää!_
Olihan se äiti niin hartaasti pyydellyt, että en lukemistani
unohtaisi, mutta niin ankara oli nyt päälläni i'es, että niin pian,
kun se iltamyöhällä harteiltani putosi, vaivuin minä lopen uupuneena
raskaaseen, tiedottomuuden tapaiseen uneen.
* * * * *
Tulipa sitte se muistorikas syyskuun ilta, joka jätti minun nuoreen
herkkään mieleeni kuin poltinraudalla painetut jäljet.
Metsä pimeni pikaisesti ja minä kiiruhdin karjoineni kotiin. Kun emäntä
oli käynyt navetassa, tuli hän luokseni vihaisesti tiuskaten: »Minne
jätit sen Koivupään? Nyt juokset takaisin metsään, etkä palaja takaisin
muuten kuin kadonneen kanssa».
Minua niin hirvitti pimeässä ja sydän pelkoa täynnä riensin minä
takaisin mustaan metsikköön. Mutta siellä saavutti minut kuvaamaton
kauhu. Väsyneessä päässäni toimi kiihoittunut mielikuvitus ja silmieni
edessä kuvastuivat monenlaiset harhanäyt. Puut ja pensaat paikoiltaan
siirtyilivät ja vihdoin koko metsä mielestäni eli ja liikuskeli.
Silloin tuli minulle kamala hätä, kuten joskus unessa tulee. Tuskin
saatoin liikuttaa jalkojani. Kirkuen samosin minä tiestä tietämättä
suorinta suuntaa kylää kohti.
Vavisten seisoin minä pimeällä pihalla. Koko asia, jolle minut oli
lähetetty, oli metsässä mielestäni mennyt ja mahdotonta olisi ollutkin
löytää kadonnut lehmä sellaisessa pimeydessä. — Oli kauheata astua
emännän eteen, mutta pimeän pelko ja kalvava nälkä ajoivat minut
menemään tupaan.
Jo minun kurjasta muodostani päätteli emäntä että asia ei ollut
onnistunut ja huutaen karkaa, hän kimppuuni.
»Käskinkö sinua sinne huvireissulle, — enkö lähettänyt sinua sitä
lehmää hakemaan», hän kiljui niskaani tarttuen.
Voimainsa takaa hän kädellään minua kuritti, vedellen sokeasti minne
sattui. Mieleni oli äskeisen pelon kiihdyttämä, minussa syttyi äkkiä
voimakas viha. Lujasti tarrauduin hänen kurittavaan käteensä ja iskin
lujat kampaani siihen kiinni.
Ote heltyi emännältä ja minä näin hänen ottavan uunilta paksun puun,
jolla aikoi minut perin pohjin pehmitellä.
Silloin syöksyin ulos, yön pimeyden turviin, jota äsken niin kamalasti
olin pelännyt ja piilouduin lähimpään heinälatoon.
Siellä istuin valveilla sen yön, tuntematta enää pelkoa, vilua eikä
nälkää. Käteni olivat nyrkeiksi puristuneet, sisimmässäni kiehui
valtava viha ja pääni koston tuumia hautoeli. — Niin vietin valvoen sen
kamalan yön ja aamun sarastaessa lähdin minä vaeltamaan kotimökkiäni
kohden.
Siellä jonkun päivän oltuani tuli taas muuan isäntä minua
palvelukseensa pyytämään. Olin iloinen saadessani toisen työpaikan,
mutta laimennut oli minusta nyt se keväällinen luottamus ja elämänusko.
Siitä alkoi se ankara aika, joka kesti neljä ja puoli vuotta. Ainainen
raadanta aamusta iltaan, palkkana niukka ruoka ja isännän vanhoja
vaaterisoja, jotka antoivat riittämättömän suojan talven pakkasta
vastaan. Milloin jäätyivät varpaat, milloin sormet ja korvat pitkillä
halon- ja heinänhakumatkoilla. Usein putosi myös silmästä katkera,
kirpeä kyynel, sillä minä olin nyt alkanut miettiä, miten osat elämässä
ovat eritavalla tasatut.
Kun olin vihdoin täyttänyt kuusitoista vuotta, jätin kotipitäjäni ja
lähdin maailmalle. Olin ruumiiltani kookas ja roteva, sekä monissa
kärsimyksissä karaistunut, nyt toivoin jo kykeneväni ottamaan elämältä
osani ja vaatimaan oikeuksiani.
Tuskin koskaan olisin tullutkaan noista pohjoisista tukkimetsistä
takaisin näille kartanoalueille, ell'ei äidiltäni olisi tullut se
surullinen kirje, joka mieleni hetkessä muutti.
Isä parka vihdoinkin kuollut, äiti kääntynyt kivulloiseksi ja viety
Selman kanssa vaivaistalolle. Niin katkeralle tuntui tämä tieto, —
vaivaistalolla se hyvä, ahkera äiti, joka ikänsä oli hellittämättä
työssä raatanut. En saattanut sallia sitä, takaisin minun täytyi,
tehdäkseni työtä heidän hyväkseen.
* * * * *
Niin oli minun tähänastinen eloni, kuin ainainen arki, loppumaton
aherrus, vuodesta vuoteen ja varsinkin ne viimeiset, olivat kuin yksi
ainoa helteinen heinäpäivä, jolloin tuliselta työn kiireeltä tuskin
päivän kiertoa huomaamaan ehtii. Tätä kesti aina siihen asti, kunnes
täyttyi elämäni kultaisin toivo uus ja minulla oli oma asunto kartanon
maalla ja sen ympärillä kedosta raivaamani pellot eloa kasvoivat.
* * * * *
On suvinen sunnuntaipäivä. Lepään vuoteellani ja viikon vaivoista
väsyneessä ruumiissani tuntuu suloine raukeus. Päivä paistaa lekottaa
avoimesta ikkunasta, haudellen suloisesti paljaita jalkojani. — Kaikki
on niin hiljaista, yksinpä Sannin, uutteran vaimoni, ainaisesti
suriseva ompelukonekin seisoo tämän pyhäisen päivän.
Vierelläni seinustalla nukkui pieni poikani, vankka, puolivuotinen
miehen alku. Minä kuuntelin sen tasaista hengitystä katselen sen
pehmeitä, punertavia kasvoja ja silkinhienoa pellavapäätä. Minun
mieltäni paisuttaa joku suuri ihmeellinen tunne, jolle en nimeä keksi.
Ei ole se surua, eikä iloa, mutta on kuin sukua niille kummallekin.
Minun silmääni kiertyy kyynel, minä alan jo uskoa, että tämä elämä,
joskin toisinaan niin ahdas ja tuskallinen voi sentään joskus tarjota
ihmiselle hiljaisen onnen hetken! — Kunpa vaan äiti olisi elänyt tähän
asti! — Lepo lienee ollut väsyneelle paras, mutta Selma-siskolla on
luonani kumminkin koti ja turva.
* * * * *
Se suuri marraskuun lakko 1917 on vasta päättynyt. Meidän pitäjän
työväentalolle on ilmoitettu suuri kokous, ja puhujaksi odotetaan
muuatta toveria, joka hiljakkoin on Venäjän matkalta kotiin tullut.
Saavun sinne hyvissä ajoin, mutta sali on jo tungokseen asti täynnä,
sillä kaikki olemme uteliaita kuulemaan mitä Venäjältä tulleella on
kerrottavana.
Puhellaan siinä odotellessa yhtä ja toista, keskustellaan punakaartin
perustamisesta paikkakunnalle. — Toiset ovat hankkeessa innolla myötä,
mutta enimmät varovaisina vastustelevat.
Minä kuuntelin kuin syrjäisenä, kuin koko asia ei koskisi minua, enkä
välittänyt siitä sen enempää.
Äkkiä äänet vaikenevat ja puhujalavalle nousee pienoinen, mustaverinen
mies. Hänen muotonsa oli synkkä, kun hän puheensa nuhdellen alkoi:
»Mitä ajattelette te tämän pitäjän miehet? Häpeän teidän puolestanne!
Muualla jo valmiiksi harjoitetut punakaartit, te vielä tuumiskelette,
tokko leikkiin rupeattekaan. Herätkää te uneksivat laumat! Kymmenet
miljoonat markat uhrataan tällä hetkellä Suomen valtion varoista
aseitten hankkimiseksi porvarien lahtarikaarteille, jonka tarkoituksena
on nujertaa viimeinenkin niskoitteleva työmies, joka ei orjan ikeeseen
taipua tahdo! Onko aikomuksenne täällä rauhallisesti katsella, miten
manttaaliporhot kätkevät viljansa ja salassa sitä sijoilleen syöttävät,
sillä aikaa kun teidän omat lapsenne nääntyvät nälkään.
Näin jatkoi puhuja yhä hurjentuen. Levottomana liikehti ensin kuulijain
joukko, mutta vähitellen vaikeni kaikki, syntyi haudanhiljaisuus,
vain puhujan ääni kaikui kolkkona, uhkaavana, kuin tuomiopasuunan
ääni. Hänen pienet, pikimustat silmänsä sinkauttelivat säkeniä ympäri
kuulijakunnan. Tulikipunoina ne ihmisten sieluihin putoilivat,
sytyttäen siellä väkevän vihan palon.
Henkeä pidätellen kuunteli kansa — ei enää »hyvä»-huutoja ei
ainuttakaan suosion ilmausta. Jäykkinä, mykkinä, seisovin silmin,
puoliavoimin suin tuijottavat miehet kohti puhujalavaa vielä
silloinkin, kun mustaverinen mies oli sieltä poistunut.
Suurena, tuhoisena paloi nyt hänen sytyttämänsä tuli. Koko täyteläinen
kokoussali paloi. Enimmittä keskusteluitta poistuimme kukin koteihimme,
mutta minä huomasin, kuinka kalpeina olivat miesten kasvot ja heidän
silmissään hehkui kiihkeä, kuin kuumeinen kiilto.
* * * * *
Kotia päästyäni heittäydyin vuoteelleni. Maailma oli mustunut
mielessäni ja minä tunsin sairauden sydän-alassani. En oikein tiennyt,
mikä minuun oli mennyt, sen vaan tunsin, että oloni ei ollut oikea.
Keittiöstä kuului ompelukoneen käynti. Selma nukutti pikkupoikaa
laulaen jotain surunvoittoista säveltä.
Aloin kuunnella sitä ja erotin sanat.
»Kurjuutta, puutetta
kuuluu ympäri maan
köyhälistö sen kärsiä saa.
Miksi kansamme ain'
kulki pää alespäin
hoiperrellen vain pimeytehen,
Lapset pirtissä tuolla
voivat nälkähän kuolla
äiti heikkona, kalpeana.
Lapset avuttomat,
aivan alastomat,
nälkää äidille valittelevat.
Auttakaa rientäkää,
poistakaa kurjuutta,
älkää sallitko nääntyä näin.
Apu köyhille on
juuri nyt verraton
laulut sydämmissä säilytetään.»
Tuota laulua en ole ennen kuullut, mistä ihmeestä se tyttö on sen
oppinut — ajattelen.
»Lapset pirtissä tuolla, voivat nälkähän kuolla, äiti heikkona,
kalpeana» — oh, entisyys palaa eteeni elävin kuvin, minun aivoni ovat
sekaisin, minun pääni on kuin hulluksi tulemassa.
Minä kiertelen vuoteessani kaiken yötä, kunnes vaimonikin vierelläni
valveutuu.
— Mikä sinun on, Eemu, et ole ollenkaan nukkunut ja iltasellakin olit
kovin kumman näköinen, — mitä on tapahtunut?
Vedän häntä itseäni lähemmäksi ja tunnen helpoitusta saadessani puhella
hänen kanssaan.
— Suuret tapahtumat ovat tulossa, Sanni. Köyhälistön ennestäänkin kurja
elämä käy päivä päivältä yhä ahtaammaksi. Apu on tarpeen, pikainen,
kiireellinen apu!
Olin hetken vaiti ja varroin hänen jotakin sanovan, mutta hän lepäsi
liikahtamatta kuin lisää odotellen.
— Niin, Sanni, ei meillä ole hätää, en minä itseni tähden olojen
parannuksista välitä, mutta ne monet muut, jotka tälläkin hetkellä ovat
ilman kaikkea, välttämättömintäkin, heidän tähtensä, jos tarve vaatii,
uhraan minä oman kotini onnen.
Hänen kasvonsa ovat kasvojani lähellä, minä tunnen, kuinka polttavat
kyyneleet vierivät pitkin hänen poskeaan, mutta hän ei vieläkään
vastustele.
— En epäile tarttua aseeseen, jos sikseen tulee, sinä olet kelpo
ihminen, ahkera ja työteliäs, kyllä sinä pojun kanssa toimeen tulet,
ellen minä siltä matkalta palaisikaan.
Hän painautui minua lähemmäksi, minä tunsin, kuinka hänen ruumiinsa
värisi, mutta sanaakaan ei hän sanonut ja minä puhelin edelleen:
— Minä tiesin sen, sitä sinulta odotinkin — ei kunnon vaimo estä
miestään tekemästä sitä, minkä hän pitää velvollisuutenaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli se eilinen puhuja paikkakunnalta poistunut,
mutta suuren muutoksen oli hän jättänyt jälkeensä. Kuin kuumeessa
kulkevat miehet, ei kenellekään maittanut entinen elämä. Töihin
ryhtymisestä ei ollut enää puhettakaan ja ilman enempiä epäilyjä syntyi
nyt punainen kaartti, joka pitäjän väkilukuun nähden oli sangen suuri.
* * * * *
Olin valittu komppanian päälliköksi ja ensimäinen sotaretki johon
joukkoineni otin osaa, oli aseitten etsintä kartanosta. Kerrottiin
siellä piileilevän myös valkokaartilaisia, joten meitä lähti sinne
kaksi komppaniaa taisteluun varustettuina. Piiritimme päärakennuksen,
josta ammuttiin meitä kohti muutamia laukauksia, jotka eivät kehenkään
sattuneet. Sen toisen komppanian päällikkö tunkeutui muutamien miesten
kanssa taloon sisälle, meidän muiden ulkona vartioidessa. Kuului kaksi
laukausta. Sisällä olevilta sain minä kuulla, että se oli kartanon
nuoriherra, joka vastusta yrittäessään sai surmansa meikäläisten käsien
kautta. Tämä ensimäinen verityö meidän paikkakunnalla tehtiin helmikuun
neljäntenä päivänä.
Me vietimme sitte majoituspaikoissa muutamia päiviä, lähempiä
määräyksiä odotellen, öillä liikuskelivat myös paikkakunnan
valkokaartilaiset joita aina jokunen joutui vangeiksemme ja silloin
kuin meille vihdoin tuli määräys lähteä Kirkkonummen rintamalle, oli
hallussamme kymmenen aseella varustettua valkoista vankia.
Kun me sitten aamulla helmikuun neljäntenätoista, varustauduimme
matkaa varten, ajoi majoituspaikan pihamaalle vieras, monikymmen
miehinen hyvin asestettu punakaarttilaisjoukko, joka ilmoittaa itsensä
»lentäväksi kolonnaksi.»
Nämä alkoivat esikunnalta kysellä valkoisia vankejamme.
— Me aijomme niitä säilyttää täällä toistaiseksi — oli esikunnan
vastaus.
— Ne ovat jätettävät meidän haltuumme! Sitävarten olemme tänne tulleet,
että viemme vangit parempiin säilytyspaikkoihin — ahdistaa »lentävän
kolonnan» johtaja.
Esikunta arvelee, epäilee, mutta myöntyy vihdoin ja niin sijoitetaan
vangit vierasten rekiin, jotka lähtevät ajamaan joukkojemme etunenässä.
Pitkänä jonona painuvat sotaan lähtevät punakaarttilaisjoukot tietä
pitkin. Silloin tällöin kajahtaa talvi ilmassa laulunpätkä aina
alkuunsa kuoleutuen. On miehillä mielissä kaiho ja kullakin koteihinsa
kaipaus salainen, sillä ainaisen eron mahdollisuus masentaa mielet.
Katsahdan taakseni ja näen vielä vilahdukselta pienen kotini valkean
pärekaton, jota ei vielä aika eikä sää ehtinyt harmaannuttaa, ennenkuin
minun näin piti sen suojasta poistuman. — Olen näkevinäni vaimoni
kyyneleiset silmät, kuin hän pientä poikaamme rinnoillaan ruokkii ja
etenevien joukkojen jälkeen jäisen ikkunan lävitse katsoo.
* * * * *
Olemme tulleet metsäiselle taipaleelle, kun kulkue äkkiä seisahtuu.
»Lentäväkolonna» oli pysäyttänyt hevosensa ja minä tunnen kamalan
aavistuksen nähdessäni heidän asettavan vankeja riviin maantien
vierustalle.
Pelkoni ei ollut turha. Minä käännän pois pääni. On kuin jokainen
laukaus tuntuisi minuun, on kuin jokainen kuula ruumistani
koskettaisi... vihdoinkin valmis!
Meidän täytyy nyt ajaa noitten veristen ruumiiden ohi, jotka tien
vierustalla viruvat. Minä näen ne siinä, vaikka koetan olla katsomatta,
— kymmenen kuollutta, oman paikkakunnan miehiä kaikki. Selkääni
karmivat kylmät väreet — vaatiiko vallankumous välttämättä näiden
uhrien hengen? — eikö tässä tapahtunutkin rikos? — kyselin kauhuissani
itseltäni.
Tultiin tienkäänteeseen. »Lentäväkolonna» jonka luulimme seuraavan
meitä Kirkkonummelle, kääntyikin toiselle suunnalle. Kukaan ei tietänyt
tästä julmasta joukosta, mistä se tuli ja missä oli heidän matkansa
määrä. Luulen, että heidän varsinaisena tehtävänään oli vankien
»säilyttäminen».
* * * * *
Siellä vakinaisella rintamalla ei tapahtunutkaan mitään erikoisempaa
sillä kerralla, vuorottaista vartiopalvelusta vaan suoritettiin. Sitte
siirrettiin meitä paikasta paikkaan, kunnes huhtikuun kolmantena
päivänä saavuimme määräyksestä Vesilahdelle, missä pienempi
punakaarttilaisjoukko piti hallussaan siellä olevia varustuksia ja
lähellä oli myös valkoisten ketju.
Koskenkylään olimme me majoitetut ja täällä teki esikuntamme
suunnitelmiaan hyökkäykseen, jonka piti tapahtua huhtikuun kuudentena
päivänä.
Mutta edellisenä iltana syntyi joukkojemme keskuudessa suuri sekamelska
ja hämminki. Tampereelta saapui Vesilahdelle muutamia meikäläisiä,
jotka kertoivat valkoisten jo vallanneen kaupungin. Mielet tuosta
masentuivat, huomista hyökkäystä ei kukaan pitänyt mahdollisena, ja
enimmistön mielipide miestemme keskuudessa oli, että heitetään ajoissa
aseet ja käännytään koteihimme kukin, ennenkuin meidät saavuttaa
suurempi onnettomuus.
Oli joukossa niitäkin, jotka pitivät kunniallisempana ase kädessä
kaatumisen, yksinpä häviönkin pakoa parempana.
Silloin ilmestyi taas kuin taivaasta pudoten se samainen mustaverinen
mies, Venäjältä tullut bolshevikki-puhuja ja hänen vaikutuksensa
punakaarttilaisjoukkoihin oli sama, kuin ennen kotopitäjäni miehiin
työväentalon kokouksessa. Mielet virisivät kaikilla ja toisten silmissä
jo kangasti pikaisen voiton varmuus.
»Äsken vasta saapui lentokone Tampereelta» — hän selitti — »kaikki on
hyvin, eivät asiamme ole milloinkaan olleet paremmin kuin nyt. Tampere
on _meidän_ ja _pysyy!_ Te uskoitte niitä kunnottomia laiskureita,
jotka vahtipalveluksia peläten kaupungista karkasivat ja saattaakseen
sekaannusta aikaan he teille valheitaan syöttelivät. — Ne ovat jo
muuten pidätetyt ja saaneet ansaitun palkkansa, ne lurjukset.
Taas sinkoilivat kipinät noista mustista silmistä, taas syttyivät
kuulijain silmissä tulet, kun hän hehkuvin sanoin huomiseen
hyökkäykseen kehoitti, johon sitten uudistunein voimin huhtikuun
seitsemäntenä ryhdyimme.
* * * * *
Oli ihanainen kevät aamu, kun me kello neljän seuduissa lähdimme vasten
valkoisten asemia. Päästyämme niitä lähelle, noin neljänsadan metrin
välimatkan päähän, alkoi ankara ampuminen kummaltakin puolen. Tunsin
mieleni kylmän tyyneeksi. Tein työtä kuin kotoisella vainiolla ja aina,
kun kiven suojasta kohoutui näkyviin vihollisen pää, koetin tähdätä
sitä mahdollisimman tarkasti.
Kumminkin tuntui taistelu tuloksettomalle, koska kumpikin puoli oli
suojatuissa asemissa, siksi antauduimme me vaaralliseen hyökkäykseen ja
ryntäsimme kohti kylää yli aukean jokijään.
Eilinen innostuksemme ajoi meitä eteenpäin ja ankaran taistelun jälkeen
saimme me klo 2 ajoissa haltuumme kylän, mutta se vaati meiltä uhreja
paljon.
Illan tullen tyyntyi tuli. Vain joku harhakuula leiriimme lensi.
Kävelin kentällä ja katselin kuolleita, jotka siinä sekaisin viruvat.
Tuossa vierekkäin tupertuneena kaksi veljestä, punainen ja valkoinen,
poikasia vielä kumpainenkin ja melkein saman näköiset he ovat, siksi
heitä veljeksiksi kutsun. — Vatsallaan maaten, käsivarsi toisen
harteille heitettynä, aivankuin helteisenä kesäpäivänä pihanurmikolla,
jolloin he päivällistunnilla puuhatessaan ovat päivänpaisteeseen
hetkeksi nukahtaneet. ‒ ‒ Mutta punasena rusottaa poikien välillä
verinen lampi ja kasvot syvälle lumeen hautautuneina lepää toinen,
toisen lasittunein silmin toveriaan katsellessa. — Miksi taistelivat?
— miksi manalle menivät ne nuorukaiset? — _Oikean_ asian puolesta
kumpainenkin kalleimpansa, nuoren elämänsä uhrasi. — Mieleeni
väkisinkin pyrkii kysymys: — Kenellä tässä on oikein?
* * * * *
Seuraava aamupäivä kului rauhallisesti, mutta puolen päivän tienoissa
alkoi äkkiä ankara kuulasade.
Kiväärien ja kuularuiskujen soidessa alkoivat valkoiset hyökätä kylään,
jonka me eilen olimme heiltä valloittaneet. Nyt alkoikin taistelu
sellainen, että siitä olikin jo leikki kaukana. Miehiä kuoli ja
haavoittui ehtimiseen, kaatuneita virui kaikkialla, apua ei ehditty
antaa ja kuiviin valuivat veret.
Mutta olimmehan me jo taistelun tuoksinaan tottuneet ja kylmäverisesti
jatkaa toinen työtään, vaikka toveri vierellä vetää viimeiset
henkäyksensä.
Makaan maassa ja ammun minkä ennätän, mutta kivi, jonka takana
tähtäilen, suojaa ainoastaan osan ruumistani, joten olen kuin jänis,
pää pensaan suojassa.
Ja ympärilläni vinkuvat kuulat, tehden lähistössäni tuhoaan — en
ajattele mitään, laukasen ja odotan osaani.
Silloin se tuli, joka oli minua varten, puhkasi saappaan ja lävisti
jalkaterän, mutta sen synnyttämä kipu ei suurikaan ollut.
Tuli heikkeni hiukan, käytin hyväkseni väliaikaa ja aloin laahustella
pois taistelupaikalta, vetäen perässäni puutunutta koipeani. — En
ehtinyt montaakaan metriä edetä, ennenkuin toinenkin kuula sattui,
lävistäen saman jalan reiden. Ryömien aloin nyt edetä tehden veristä
jälkeä vetiselle suomaalle. Kohta sentään keskeytyi sekin kulku, koska
valkoisten puolelta heitettiin nyt niskaamme sellainen kuularyöppy,
joka muistutti ankaraa raekuuroa.
Vieritin itseni kuoppaan, jonka pohjalle raskaasti putosin Ja
ylt'ympärilläni roiskui lumensekainen vesi. Tämä viheliäinen suokuoppa,
jossa vilusta jähmettyneenä, vertavuotavana makasin, pelasti kumminkin
hengen hieveroisen siltä armottomalta ammunnalta. Täältä näin minä
miten suomaalta nouseva nuori metsikkö tuhoutui, miten pienet puut
kuulatuiskussa katkesivat, kaatuen, kuten nurmenheinä niittomiehen
viikatteen tieltä.
Punaisena oli jo verestäni lammikon vesi ja ruumiini alkoi jo kylmästä
kangistua. Kuulien rätinä ja katkeavien puiden räiske loittoni
korvissani, silmäni painuivat raskaasti umpeen ja minun edessäni kulkee
eletyn elämäni kirjavia kuvia.
Tiedän, että jos annan unen tulla, on se viimeiseni, — mutta minä en
jaksa sen suloa vastustella, vaan vaivun kevyeen horteeseen.
Taas tempaudun minä unestani irti. Jos siihen sotkeudun, en koskaan saa
omiani nähdä. Minun täytyy jaksaa huutaa, kenties kuulee joku ja tulee
apuun.
Aukasen silmäni ja katson ympärilleni. Hämärä on tullut ja ampuminen
hiljennyt. Ei ole ajattelemistakaan täältä ylös, tuskin saatan sormeani
liikuttaa. Koetan huutaa, mutta se käy kuten pahassa unessa, kurkusta
kuuluu vaan ilkeä kahina.
Mutta useamman kerran ponnisteltuani selkenee senverran ääni, että
lähellä oleva sen saattaisi kuulla. Uudistan usean kerran sen
huuhkaimen huudon, jonka outoa onttoutta itsekkin kammoan.
Vihdoin kuulenkin askeleita. Minut on kuultu. Senverran vielä jaksan
havaita, että omat miehet ovat ympärilläni, sitten sumenee silmissäni
kaikki, minä menen tainnoksiin.
Kun jälleen virkoan makaan minä sidottuna haavottuneiden junassa
matkalla Helsingin sairashuoneelle, josta minut sitte kaupungin
valtauksen jälkeen vangittiin.
* * * * *
Taas olen minä täällä, ristikkojen takana, josta äsken lähdin eletyn
elämäni kiertopolkua kuljeksimaan. ‒ ‒ Täällä on niin synkkää ja
niin sanomattoman hiljaista öisin, jolloin usein unettomana valvon.
Teen tiliä itseni kanssa, tutkin syitä ja vaikutteita, jotka tieni
tänne johdattivat. Koetan olla rehellinen ja puolueeton, sillä mitäpä
kaunistelut nyt enää auttaisivat. Sen kumminkin uskallan sanoa, että
punaiseen kaarttiin ruvetessani luulin täyttäväni velvollisuuteni
köyhyydessä kärsivää kansaluokkaa kohtaan.
Yhteiskunta on jo tuomionsa langettanut, eikä minulla ole mitään
sitä vastaan, koska olen kuulunut joukkoihin, jotka eivät ole syyttä
suljetut näiden seinien sisäpuolelle, mutta kun itse Taatto Taivahinen,
aukasee paksut tilikirjansa — mikä on Hänen tuomionsa oleva?
Ryssä on ryssä.
Tämän tästä avautui saunan ovi ja ulkoa tuleva pakkasilma synnytti
paksun, harmahtavan höyrypilven, joka raskaana huuruna lämpimän saunan
lattialle pyörähti, siitä tiesivät sisällä olijat uuden »kundin»
sisälle astuneen.
Lauteilta kuului valtainen vihtojen läiske ja eukkojen innokas puhelu —
missä sitten ne K:n kaupungin asiat olisivat paremmin selvinneet ell'ei
täällä Savusen saunan oivallisessa kisulämpimässä.
Miina, saunapiika, ammensi tiinusta vettä, heitti löylyä ja kihnutti
selkiä niin, että valkoinen saippuavaahto ylt'ympärille räiskyeli.
Miinan kasvoja kuumensi, kovin poltteli oikeata korvaa — tiesihän
sen! — kasarmissa istuu Ivana, iltaa uottelee ja kun kello on
kymmenen lyönyt, seisoo se siinä sovitussa paikassa Savusen saunan
seinänvierustalla. ‒ ‒ Ja kun pitkin iltaa taukoamatta oikeata korvaa
kuumensi, oli siinä Miinalla aivan varma merkki, että Ivana häntä
silloin niin kovasti kaipasi.
Eikä, hän nyt muuta toivonut, kun saada kulumaan ilta ja tyhjäksi,
siivotuksi sauna.
* * * * *
Vain harvoja tuli enää sisälle, yhä useampia työntyi ulos ja pienestä
pukemahuoneesta kuului puhevauhtiin päässeitten akkojen yhä yltyvä
rupatus.
— Voi, kun jo menisivät sieltä! — miettii Miina ja karsaan katseen
heittää hän ovelle, josta valkeaan lakanaan verhottu vartalo työntyy
sisään.
Mutta kohta kirkastaa hymy noita äsken tuikeita kasvoja.
— Kas, sieltä se postineiti! Kovin olenkin teitä saunaan odottanut!
Missä neiti on ollut, kun ei ole kylpömäänkään ehtinyt?
— Eihän siitä nyt kovin kauvan, kaksi viikkoa täsmälleen.
— Kaksi viikkoako? Todellakin, samana iltana tulin tuntemaan — hänet.
— Kenet?
— Sen Iivanan. — — Nähkääs, neiti, minun pitää kertoa teille tämä asia.
— Kenellekään muulle en voisi puhua, mutta neiti ymmärtää joka itseki
on...
— Mitä on?
— Ryssää rakastanut.
— Kuka Miinalle niin on sanonut?
— Älkää olko, neiti, huolissanne, en minä sitä kenellekään laula, mutta
tietää sen jo kyllä koko K:n kaupunki, että se pitkä upseeri, Kasinoffi
kävi teille ryssänkieltä opettamassa ja sekin tiedetään, mikä siinä
takana oli.
Asia ei vastustelemisesta parantunut, sen huomasi postineiti ja oli
vaiti, Miina jatkoi:
Olen minä montakertaa niin haikeasti neitiä ajatellut sen jälkeen kun
se Kasinoffi täältä vietiin. Kyllä maar' teidän oli ikävä! Kun Ivanan
täytyi toiseen pitäjään, niin minä itkin edellisen päivän ja seuraavan
yön ja Ivana itki, ihan ääneensä itki ja postineiti tietää, että
silloin sitä jo rakastaa, kun niin itkettää.
— Johan sitä silloin.
— Eikä se Iivana viikkoa viipynytkään, neljä päivää vain, — ikävä oli,
sanoi, kuin neljä kuukautta olisi kuhmut, niin pitkälle tuntui siitäkin
aika.
— Arvaahan sen, — päätteli postineiti kylkeä kääntäen. Miina häntä
hieroskelee, vihtoo, hivuttelee ja yhä yltyen jatkaa:
— Mutta kun se tuli, tiedättekös mitä toi! Pitkän leipäsäkin se
mökkiini venutti, oli, näettekös, taloista, tienvierustoilta
hevoselleen leipää pyydellyt. Aina ne antoivat vähäsen ja kun matka oli
pitkä, monta peninkuormaa, niin kertyi sitä siitä, Olihan se suuri apu
minulle, kun on niitä kersoja niin monta.
— Montakos sillä Miinalla onkaan?
— Onhan niitä tullut hankituksi, on vallan viisi kappaletta!
— Onpa siinä yhden elätettäväksi, vielä tällainen kallis aika!
— Ohoh! — on siinä monta puutteen päivääkin pidetty, mutta siitä saakka
kun Iivana tupaani ensikerran tuli, ei ole lapsilta limppua puuttunut.
Aina sillä on murua sinellinsä alla, ei koskaan tyhjänä tule, vieläpä
se paikkaa ja korjaa noiden mukulojen rajatkin. Kuka suomalainen
viitsisi sillä lailla, sanokaas, kuka?
— Eivätpä taitaisi muut toisen lapsista välittää.
— Eipä maar' — olen minä jo monta lajia tähän ikääni nähnyt, kyllä
minä jo tunnen suomalaiset. — Voi, toista on ryssä! — niin on hellä ja
rakas, kyllähän neiti itse tietää!
Näin kävi keskustelu kaikenaikaa. Miina ei säästellyt vettä, ei
saippuaa, eikä kättensä voimaa, kun oli kyseessä postineidin
hoitaminen, sillä tämä oli hänelle rakas, aivan kuin läheinen omainen.
Se oli aina ollut Miinalle parempi kuin muut ja kun silläkin oli ollut
se Kasinoffinsa.
* * * * *
Taas oli viikko vierähtänyt. Miinan ja Iivanan rakkaus oli tulista,
nopeasti edistyvää lajia. Niinpä oli nyt Iivana-ryssä kokonaan
muuttanut Savusen saunapiian matalaan majaan.
Ja Miinan kasvot aivan loistivat, oli kuin ainainen onni hänen
hökkeliinsä olisi astunut. Semmoinen rakkaus, semmoinen ilo, joka,
aivankuin taivaasta pudoten oli hänen syliinsä syössyt. Vielä neljä
viikkoa takaperin oli hänen elämänsä vaivalloinen ja työläs ja koko
maailma hänen silmillään katsottuna kuin kylmä, noettunut saunankiuvas.
Mutta nyt oli se kuuma ja tulinen, nokkelana hääräili Miina, löylyä
viskasi, vihtoja hautoi ja kokosi juomarahat alimmaisen hameensa syvään
taskuun.
Ja Iivana, entinen kyläsuutari paikkaili kaikki mökissä löytyvät
kenkärajat. Iivanan erikoista ammattitaitoa Miina naapureilleen
kehuskeli ja pian oli koko esikaupunki Miinan Iivanan vakinaisena
»kundipiirinä». — Olihan »svaboda». — Iivana nakutteli hartaasti päivät
päästään, pistäytyen kasarmilla vain silloin, kuin limppu oli lopussa.
Mutta miestä on arvonsa mukaan puhuteltava. Kauhukseen kuuli Miina
lemmittyään mainittavan sellaisilla nimityksillä kuin »Miinan-ryssä» ja
»Sauna-Miinan-Iivana», — tämä ei kävisi laatuun.
Ja koska Iivana oli suutari ja hyvä suutari olikin, eikä hän suinkaan
ollut mikään kisälli, vaan suutarimestari, siksi alkoikin Miina mainita
häntä vierasten kuullen lyhyesti vain »mestariksi».
* * * * *
Niin oli talvi mennyt, kulunut jo puoleksi kesäkin, kun muutamana
helteisenä poutapäivänä astelee Sauna-Miina »mestarinsa» käsikynkässä,
kohti kaupunkia, jonka esikartanossa oli heidän pienoinen pesänsä. —
Niin he astua löntystelivät pitkin pölyistä maantietä ja naurahteli
heille vastaantuleva maalaisukko kärryiltään, myöskin räätälin
pystynokkaisen Köpi-pojan näivettyneessä naamassa oli ivallinen
irvistys.
— Naurakoot vaan! — ajatteli Miina, keikautti niskaansa ja oli ylpeä
onnestaan, joka saattoi hänelle niin monta kadehtijaa.
Ja ilakoiden asteli edelleen nuori pari, saapui kaupunkiin ja poikkesi
valtakadun varrella olevaan Östermannin puotiin.
»A' huivi maatushkalle! — hyvä, kaunis huivi, — mitä maksaa,
samantekevää!»
Suuren laatikon veti nyt myyjätär esille, siinä katseltiin huivit,
keltakukalliset, sinirantuiset. Iivana moitiskeli. Miinaakaan ne eivät
miellyttäneet:
»Tuommoisia tuukia, aivankuin kapalovöitä! — ei me kapalovöitä
tarvita.» — vitsaili morsian ja myyjätär kätki suupieleensä sukkelan
hymyn.
Löytyi viimein kaunis, punaruusureunainen. Jo ilahtui Iivana ja
kirkastui Miinan mieli. Pois pantiin nyt päästä vanha vaate ja Iivana
löi uljaasti tiskille rahat.
Sitte kääntyi hän morsiamensa puoleen, joka suuren kuvastimen edessä
uutta liinaansa solmieli, sovitteli, niin kuohahtivat Iivanan
shlavilaissydämessä tunteet, yltäkylläisinä, ylitsevuotavina — ja
lujasti lyödä mätkäyttäen Miinaa pakaroille puhkesi sanomaan:
»Ah, se hyvä maadushka!»
* * * * *
Ajat kuluivat.
Useamman varoituksen olivat pohjalaiset jo itäisille vieraillensa
antaneet, että poistua pitäisi hyvällä, — muuten...
Ei kuulunut enää Miinan mökiltä Iivana-mestarin suutarivasaran
nakutus ja vain harvoin näyttäytyi hän kotosalla, sillä tärkeät asiat
olivat nyt järjestettävinä. Muutto oli nyt edessä, koko Sauna-Aliinan
suurilukuinen perhe oli siirrettävä suuren isänmaan turvalliseen
helmaan.
Syvissä mietteissä Iivana kulki, eikä Miina häntä kysymyksillään
kiusannut, tulipahan toisinaan, kantamuksen limppua toi tullessaan
kasarmilta, eikä Miinan lapsilta nyt koskaan leipää puuttunut.
Mutta yhä sähköisemmäksi kävi ilma ja joulun tienoissa jo tuntui
tukalalle.
— Pane kasaan tavarasi, pakkaa tuohon arkkuun mitä sinulla on parasta,
— sanoi mestari Miinalleen, päivänä muutamana.
— Laita valmiiksi kaikki, että voimme lähteä heti, kun tulee sopiva
hetki — puheli Iivana edelleen ja heti tuumasta toimeen kävi Miina.
Kuin armas satujen saari, kangasti hänen silmissään avara Venäjänmaa.
Mitkä toiveensa täällä täyttymättä jäivät, sen siellä saavansa tiesi,
missä vuolaana vierivät leveät virrat ja valkean viljan kantaa
povellaan maa. ‒ ‒ ‒
Niin ihanaksi se Iivana kotomaansa Miinalle kuvasi ja riemumielin
valmistausi Sauna-Miina vaihtamaan tämän poloisen, köyhän kotimaansa
avaran Venäjän käsittämättömiin kauneuksiin.
* * * * *
Kuin siivillä sujui se »pakkaus». Muuttotouhusta innostuneet
lapsukaiset olivat ahkerasti apuna, kannellen kimpsuja äitinsä
ympärille, joka suuren kirstun ääressä hikoillen hääräili.
Sattuipa silloin mökin sivu kulkemaan se räätälin pystynokka poika, se
vinosuu virnake, jota Miina ei muulloin kärsinyt, mutta koska eronhetki
oli nyt lähellä suli hänen mielensä suureen suvaitsevaisuuteen.
Jalomielisesti pyysi hän ovensuuhun pujahtanutta poikaa istumaan,
vaikkakin vastenmieliselle tuntui sen suupielessä asuva ainainen
irvistys.
— Mihinkäs sitä nyt muutetaan? — kysäsee vieras, talon touhuja hetken
katseltuaan.
— Mennään muille, paremmille maille — hyrähti Miina.
— Äiti, otetaanko kahvimyllykin mukaan! — huutaa poika, jolla on
päällään ryssän sinellistä tehty puku.
— Ei me siellä kahvimyllyjä tarvita, — tsaijua siellä vaan juodaan.
— Otetaanko sitte tämä teekannu?
— Ei sellaista, se on vanha risa, kyllä mestari meille ostaa paremman.
— Sen kahvipannun sentään saisit kiillottaa ja tuoda tänne. En raaski
sitä jättää, vasta sen tinautinkin.
* * * * *
Niin jatkui tavarain valinta, kappale kappaleelta tarkoin tutkien,
hyväksyen tai hyläten.
Siitä huomasi nurkassa istuva vieras hankkeen vakavuuden, hänen
muotonsa muuttui totiseksi, hän rykäsi kerran, pari, avasi suunsa ja
sanoi:
— Ettekös te myisi tätä kämppää? — ottaisin akan jos saisin asunnon.
— Kyllähän sinä tämän saat, — vai naimisiin sinäkin jo! — No, parasta
lienee ajoissa — puheli Miina ja hänen mielensä jo herkäksi herahti,
koska hänen sydämensä oli onnen kylläinen.
— Mitäs tämä sitte niinkuin maksaisi?
Tottapahan noista sovitaan, eikä sinun nyt tarvitse maksuista murehtia,
muuta tähän vaan asumaan heti kun me olemme lähteneet. Onhan tässä
sitte vapaa kortteeri, kun me mestarin kanssa tulemme Suomessa käymään,
sitte joskus vuosien perästä. Onhan sitte paikka, mihin pääsemme
sisälle, kun sinä akkoinesi täällä asut.
Niin sovittiin asiat ja vieraan poistuttua oli Miinan mielessä suuri
tyydytyksen tunne, että hänkin oli kerran tilaisuudessa tekemään
jollekin hyvää. Hän, Sauna-Miina, joka aina oli pahoitettu nauttimaan
toisten hyväntahtoisuutta ja elämään _juomarahoista_, jotka kuin
armopaloina tulivat, vaikka hän itse ne kovalla työllään ansaitsi. —
Mutta nythän kaikki muuttuisi!
* * * * *
Illalla tuli Iivan-mestari hiukan hermostuneena kotiin. — »Pahoja
kuuluu, maamushka, .— pahoja kuuluu! Etelä-Pohjanmaalla valkoinen
armeija noussut, pannut useissa paikoin venäläiset sotamiehet telkkien
taasse. Jo tulevat tänne pohjoiseen päin. — Sanovat, että olisi Oulu
vallattu — miten käynee maamushka, miten nyt käynee?» — puhelee
Iivana-mestari murheellisena, mutta hellillä hyväilyillä koetti Miina
poistaa armastaan painavat huolet.
* * * * *
Yöllä heräsivät he kiväärin laukaukseen. Iivana hyppäsi ylös ja näki,
että kasarmi oli jo osaksi ketjulla ympäröity ja yhä kerääntyi mustia
varjoja sen rakennuksien ympärille. Ryssät sisäpuolella, unenpöpperössä
laukaisevat silloin, tällöin, kuin ilmoittaakseen, että täälläkin
eletään Mutta Iivana-mestari koppasi käteensä sangon ja lähti paljain
päin, paitahihasillaan juoksemaan kasarmia kohti. Miina, joka luuli
hänen tulleen hulluksi, huuteli itkien ja siunaillen poistuvan perään,
palaamaan pyydellen.
Sinne yöhön se katosi Iivana ja Miina parka kätki päänsä pieluksiin,
ollakseen kuulematta yhä kiihtyvää ampumista.
— Sinne se meni, syöksi varman surman suuhun, voi hyvä Isä sentään!
* * * * *
Mutta ei aikaa kauvaakaan kulunut, ennenkuin Iivana taas ilmielävänä
työntyi mökin ovesta sisälle ja asettaen sangon keskelle pöytää,
selitti äkillisen ilon mykistämällä Miinalle, miten hän muisti kasarmin
suureen pataan jääneen illalla hyvää hernekeittoa, jota hänen täytyi
hakea lapsille, ennenkuin valkoiset ottivat haltuunsa kaiken.
Onko ihmeellisempää ihmistä nähty, joka sillä tavalla toisen lapsista
huolehtii. — Ihan sydän oli Miinalla sulaa ja huolellisesti hän nyt
kätki kalleimpansa, piilotti vuoteeseen olkien alle, siltä varalta,
että valkoiset tulisivat häntä täältä etsimään.
* * * * *
Seuraavana iltana oli pakomatkalle lähdettävä. Kaikki oli valmiiksi
varattu, lapsetkin pukineet päällään nukkumassa, joten ei muuta, kuin
nostaa pystyyn sopivan hetken tullen.
Ja puoli-yön aikaan tulikin Iivana siviilipukuun puettuna, erään
toverinsa kanssa. He nostivat olkapäilleen arkun ja sanoivat kantavansa
sen tienkäänteessä odottavan hevosen rekeen.
— Odota täällä, kunnes haen teidät — sanoi Iivana, meidän on mentävä
vähissä erin, muuten herätämme valppaiden »lahtarien» huomion.
Ja kärsivällisesti odotti Miina, vartoi tunnin, toisen ja kolmannen, —
ei kuulunut mitään.
Tuli aamu. Lapset heräsivät ja ihmetellen kyselivät, miksi heidän oli
täytynyt nukkua takit yllään.
* * * * *
Jonkun ajan kuluttua, kun postineiti kuuli ystävänsä, Sauna-Miinan
onnettomuudesta, astui hän eräänä kevät-talven päivänä tähän autioon
mökkiin, jonka emäntä viheliäisen vuoteen laidalla istui, päärmäten
punaruusuisesta kihlahuivistaan — kapalovyötä.
Niin murtunut hän oli, niin raskaat olivat ne huolet, joita hän viime
aikoina oli saanut kantaa ja jo ennestäänkin ahdas elämä kävi hänen
tyhjentyneessä mökissään päivä päivältä kävi yhä tukalammaksi.
Mutta huoliaan ei Miina osaaottavalle, ystävälliselle postineidille
valittanut, vaan ihmisten pahuutta, koska he sanoivat Iivana-mestarin
_tahallaan_ hänet jättäneen ja hänen tavaransa vieneen. Häntä
raivostutti se katala syytös. — Niin hellä ja hyvä, kun se Iivana oli,
ja sellaista huolta kuu se piti toisen lapsista, että henkensä kaupalla
haki kasarmiltakin sota-yönä soppaa. — Hänkö olisi pettänyt, — ei ikinä!
Ja toinen oli vaiti ja antoi hänen sydäntänsä purkaa, mutta samalla
hänkin mielessään mietti, että ehkäpä se ryssä sittenkin on ryssä!
Kahdesti kuolemaan tuomittu.
Istun Söörnäisten kuritushuoneen hämäläisessä kansliahuoneessa
ja odotan vankia, jota oppaani hakee sellistään. Hän on kuuluisa
murhamies, tuo Häggström, kuolemantuomioitakin on hänelle annettu
kaksittain.
Tuntuu hiukan kolkolle täällä. — Mitä osaan minä hänelle sanoa,
miten jaksan asettua hänen kannalleen ja ymmärtää sellaisen sielun
oikeata tilaa. — Moninkertainen murhamies, ollut mukana suurissa
ase-etsiskelyissä, joissa on tehty paljon pahuutta, murhattu,
kidutettu, poltettu — mahtaa olla hirveä olento — hui!
Rautaristikkoinen ikkuna katonrajassa päästää niin niukasti sisälle
sydäntalvenpäivän harmaata valoa.
Ovi aukenee vihdoin ja saattajansa seuraamana työntyy sisälle noin
kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat,
hänen suurien silmiensä terät sairaalloisesti laajentuneet. Huomaan,
että hänen ruumiinsa värisee kuin vilussa.
Astun luokse ja otan hänen kylmän kostean kätensä:
— Miten te olette joutunut tänne? — sanon, samalla, kuin oppaaltani
sivumennen kysäsen: — Eikö Häggström ollutkaan tavattavissa?
—- Minä se olen, — lausuu arka, vavahtava, vielä puoleksi lapsellinen
ääni.
— Tekö? — Mitä ihmettä? Kuinka kaikki on tapahtunut?
Hän putosi hervottomasti tuolille, jota tarjosin ja katsoi niin
avuttomasti minuun.
— En itsekään tiedä, kuinka minun on käynyt, joskus luulen, että se
on unta kaikki tyyni, mutta sitte minä taas herään ja huomaan olevani
täällä, siitä tiedän, että se kauhea uni on sittenkin ollut totta.