— Aijoin pyytää teitä kertomaan retkistänne, — virkoin vangille, —
mutta näen, että olette sairas, enkä tahdo teitä rasittaa.
— Kyllä minä jaksan ja mielellänikin juttelen. Siellä sellissä on aika
niin pitkä ja kaikenlaiset kuvat nousevat siellä silmiin.
— Niin kuvat tosiaankin! — ajattelin, ne täällä mahtavat eniten vaivata
nuo yksinäisyyden ja kiihoittuneitten aivojen synnyttämät kuvat.
— Jos teitä huvittaa kuunnella, — virkkoi puhutettavani, ensin hiukan
toinnuttuaan, — saatanhan kertoa jotakin, jota sattuu mieleeni
tulemaan, vaikka eivät ne minulle suinkaan ole mitään hauskoja
muistettavia.
* * * * *
— Kesällä v. 1917, jolloin niin monessa paikoin Suomea perustettiin
suojeluskuntia, syntyi sellainen myös minun kotipitäjässäni Helsingin
lähistöllä. Olin ensimmäisiä ilmoittautumassa, meidän pieni joukkomme
piti harjoituksiaan säännöllisesti ja innostuneita oltiin. Minä ainakin
ajattelin, että tämä nyt oli tuova jotakin vaihtelua, siihen ainaiseen
yksitoikkoisuuteen, mikä siellä syrjäkylässä teki päivät niin pitkiksi.
Mutta työväenyhdistyksen taholta alettiin hankkeitamme kovin karsain
katsella. Kuului uhkauksia, ensin salaisia, sitten julkisia, kunnes
kukaan ei enää uskaltanut ottaa osaa harjoituksiin ja niin loppui
suojeluskunnan julkinen toiminta syksypuolella.
Kului vaan jokunen viikko, niin perustettiin paikkakunnalle järjestys-
eli punanen kaartti.
Eräänä päivänä tuli sitte luokseni naapuri, Vainion Ville, koko kylän
punaisin poika, joka nykyisin oli myös kaartin johtaja. — Kuules
Häggström; — se sanoi, — teit saamarin tyhmän tempun, sinä, torpparin
poika ja työmies, sekaantuessasi porvarien lahtarikaarttiin. Mutta
sensijaan, että nyt panisin nimesi mustaan kirjaan, tulin ajamaan
hiukan järkeä päähäsi, koska tiedän, että olet sellainen ymmärtämätön
nallikka. — Piru sinut nyt kumminkin perii, ellet paikalla liity
punaiseen kaarttiin. Tämä on viimeinen varoitus, minkä sinulle annan, —
muista se!
Villeä oli syytä pelätä, sen tiesin, ja menin kaartiin osaksi siitä
syystä, osaksi myös seikkailun halusta, joka on minussa ollut voimakas,
aina pienestä pojasta asti.
* * * * *
Sitte tuli se kuuluisa Sipoon retki. Yhdyin aseitten etsijäin matkaan
ja — takaisin tultuani päätin pysyä poissa punaisesta kaartista.
Pysyttelin kotonani, en liikkunut missään ja luulin saaneeni jäädä
rauhaan.
Mutta Vainion Ville etsi minut uudelleen.
— Mikä sinuun on mennyt? — hän sanoi, — noin arkako olet, että
ensimmäisestä kahakasta säikähdät! Ethän sinä ole mikään mies, — tiedä,
tokko siksi koskaan tuletkaan. Ottaisit nyt kumminkin harjoituksiin
osaa niin voisi sinua käyttää ainakin vahtipalveluksiin.
Näin hän minua härnäili ja hammasta purren minä vastasin, että minä en
sittenkään tule!
— Vai et! — Tiedätkö, minkä olisit ansainnut, mutta minä en viitsi
sinulle, kun olet lapsuuden tuttava ja entinen työkaveri kartanon
kovakokkareisilla pelloilla, siksi annan sinulle vielä erään hyvän
neuvon erojaisiksi: — Poistu nyt kiireimmiten paikkakunnalta, sillä
kartanon herra on sinun hengestäsi luvannut 1,500 mk, kiukuissaan on
sinulle sen Sipoon matkan jälkeen. Luulen, että hänen kätyreillään
kyllä on pienen rahan puute ja niin metsästävät he sinut, — senkin
jänis.
Ville vakuutti puhuvansa täyttä totta ja minä, joka jo lopuksi aloin
hänen sanoihinsa, luottaa vakuutin silloin pysyväni punakaartissa
viimeiseen asti. — Koska kerran kartanon herra panee minusta jahdin,
niin odottakoon! — uhkailin.
Kohta lähdinkin Helsingin punakaartein, pääsin mukaan taisteluihin ja
tunsin, että sota-into oli minussa syttynyt. — Ette usko, miten hauskaa
on silloin, kuin oikein ryskää ja soi kivääri- ja kuularuiskutuli! —
Ette tiedä, miten jännittävää on seistä vahdissa, pimeänä talviyönä,
alla hohtava hanki ja edessä musta metsä. Kuinka herkkä on silloin
mielikuvitus! Jokainen risahdus metsässä on lähestyvän vainolaisen
askel, joka pensaassa näkee jännittynyt silmä kykkivän vihollisen.
Tuskin saattaa hengittää. — Lujasti pusertuvat kiväärin ympärille
sormet ja koko ihmisen olemus on kuin yksi ainoa terästynyt katse. ‒ ‒
* * * * *
Hänen silmissään paloi, hänen ohuen nenänsä sieramet väreilivät, — näin
hänessä tällä hetkellä vaan sotaista intoa hehkuvan suomalaisen.
Pian aleni taaskin ääni alakuloiseksi, kun hän kertomustaan jatkoi:
— Mutta paljon on minulla sieltä ikäviäkin muistoja. Punakaarttilaiset
olivat armotonta väkeä, mutta mukanamme olevat venäläiset opettivat
meille vielä julmuuttakin. Muistan kerrankin, kun oli kysymyksessä
vankien teloitus ja aiottiin ne ampua, kuten tavallista, niin astui
joukosta esiin venäläinen bolshevikki ja sanoi: — Ne ovat pistimillä
surmattavat, vallankumouksen tulee olla julman ja verisen, ei se muuten
mikään vallankumous olekkaan — ja se sai myös tahtonsa täytetyksi.
Kerran taas, kun marssimme Porvoota kohti, sattui tien vieressä talo,
jonka ohi kuljettaessa, huusi eräs venäläisten väliköissä oleskellut:
— Toverit, tästä talosta pyysin kerran rahallani ruokaa ostaa. Siihen
vastasi pöydän päästä porho — liian kallista on nyt leipä sinun
syötäväksesi — niin sanoi, toverit, kuljemmeko kiltisti sen miehen
talon ohi?
Se puhe meni muihin, kaikki innostuivat — Jumalauta! — oliko leipä
työmiehelle liian kallista? — Puhtaaksi se talo, hengiltä se porho! —
huudettiin sisään hyökäten.
Tyhjät olivat siellä suojat, väki paennut metsiin, punaisten tulon
edeltä. Kukin korjasi nyt talosta mukaansa, minkä kelpaavata löysi
ja vielä pitkän matkaa valaisivat etenevien kaartilaisten tietä sen
palavan talon mahtavat liekit.
Niin kostettiin isännälle, jota syytti se kulkeva vallityöläinen,
vaikka kukaan ei tietänyt, oliko hänen puheessaan perääkään, mutta
mielet olivat kaikilla niin kiihoittuneet, että ei joutanut kukaan
asioita ajattelemaan. Yksi sana, syytös, olipa siinä sitte perää eli
ei, saattoi saada suurta tuhoa aikaan.
* * * * *
Kerran taas tuli esikunnasta tieto, että vangit ovat kaikki
surmattavat, koska valkoisetkin ovat ruvenneet tekemään samoin. Paljon
niitä silloin teloitettiin. Usein nähtiin, miten aamun valjetessa asteli
pienempi miesjoukko jäälle, josta ainoastaan kiväärimiehet takaisin
palasivat. — Toisinaan määrättiin minutkin ampumaan...
* * * * *
Hän keskeytti kertomuksensa ja katseli lattiaan.
— Eikö teistä tuntunut kamalalle sellaisen käskyn täyttäminen?
— Ei silloin, minä tein vaan määräyksen mukaan, kuten sotamies ainakin,
hänenhän on toteltava päällikkönsä käskyjä — ja, meillä kun vielä
lisäksi oli tietoisuus, että jos meikäläinen joutuu valkoisten käsiin
on edessä, ei vaan kuolema vaan julma kidutus...
— Se ei ole totta! — keskeytin hänet. — Miten lienee ollut, en tiedä,
mutta niin ainakin meidän leirissä kerrottiin ja seisoihan siitä aina
»Työmiehessä»...
— »Työmiehestä» ei sanaakaan! — keskeytin hänet uudelleen, — sehän
on juuri tämän onnettomuuden alkusyy, sehän toi turmion, teidän
puolueellenne, teille ja koko maallemme verisen tuskan. Koko tämä
onneton, häpiällinen kapina, oli hedelmä »Työmiehen» kymmenvuotisista
kylvöksistä.
»Mahdollista, että silläkin oli osansa, mutta oli sitä syytä
syvemmälläkin, oli vuosisataiset vihat, varsinkin näiden suurten
kartanoiden alueilla, niissä nopeasti iti bolshevismin siemen».
Hän oli hetken vaiti, kuin voimia kooten, koska muistojen elvyttäminen
sai hänet hengästymään.
Huone, jossa me olemme hämärtyy, tunnen, että se vapauttaa häntä, siksi
en pane sähköä palamaan. — Hiljaisella äänellä alkaa hän uudelleen.
— Mutta kuinka monet sentään ovat ne syyttömät uhrit, jotka tämä
kamala sota kummaltakin puolelta vaati. — Kuinkas kävi minun
kotikylässänikin... se oli pahinta, mitä koko sodanaikana tein, eikä se
teko anna minulle enää koskaan rauhaa.
Minulla oli kasvinkumppani, koulutoveri, naapuritalon poika, Alfreti,
hän oli aina ollut minulle niinkuin veli. Yhdessä lapsina leikimme,
yhdessä olimme aina myöhemminkin — yhtaikaa me suojeluskuntaankin
kirjoittauduimme, josta minä harjoitusten loputtua erosin. Tiesin, että
Alfreti oli suojeluskunnan kirjoissa yhä ja sen olivat saaneet selville
paikkakunnan punasetkin. Hänen kodissaan pantiin toimeen aseiden
etsiskely, jossa minäkin olin mukana, paremminkin vaan siksi, että
hänelle ei mitään tapahtuisi.
Alfreti olikin saanut hankituksi itselleen aseen, joka siinä paikassa
olisi maksanut hänelle hengen, mutta minä sanoin toisille, että älkää
viitsikö, pojat, kun tämä on minulle niin hyvä tuttava. Hän sai
seurata meitä vankina kylään, jossa hänen tuli ilmoittaa meille toiset
valkokaarttilaiset.
Ei koskaan mene mielestäni se kevättalven päivä. Ilma oli leuto, hanki
hiukan jo vajotti ja metsässä semmoinen kevään tuoksu.
Astelin edellä, kivääri olalla, pitkin talvista ajotietä, joka johti
suoraan metsän halki. Minun perässäni kulki Alfreti, arkana ja kalpeana
ja hänen jälessään tuli toinen vartija.
Hetken kuljettuani käännyn katsomaan taakseni ja näen Alfretin polulta
poistuneen. Hän astelee suoraan metsään, ikäänkuin aikoisi puiden
sekaan piiloutua. — _Pakenee!_ — oli ainoa ajatukseni sillä hetkellä.
Samassa pamahti pyssyni ja suulleen lumeen putosi mies.
Nyt pääsi minulta kuin hätähuuto: Jumalani, mitä minä nyt tein, sehän
oli Alfreti!
Juoksin hänen luokseen, revin auki takin ja sydämmen kohdalta suihkusi
vastaani helakan punainen veri. Henki ei ollut vielä lähtenyt, hän
katsoi minuun sammuvin silmin, kysyvin katsein: — miksi minulle tämän
teit?
Tuli siihen sitte toinen, se perässä kulkeva vartija, huulillaan
pilkallinen hymy.
— Itsehän sinä, Häggström sen ammuit.
Voi, että minä sen tein! — sanoin.
— Älä sitä huoli surra, sillä minä juuri komensin sen astelemaan
sivulle päin, päästääkseni sen kuulalla lävitse. Oli minusta joutavata
sitä tässä kuljetella. Sinun laukauksesi lopetti sen elämän vaan paria
sekunttia aikaisemmin, kuin se muuten olisi päättynyt, — lohdutteli
toveri, mutta minä en ole siitä saakka saanut missään rauhaa. Nyt
vallankin täällä vankilassa, tuolla pimeässä sellissä, yksin yöllä,
siellä on Alfreti aina edessäni, enkä minä pääse sitä minnekkään
pakoon. ‒ ‒ Hän puhkesi itkuun kuin lapsi, hänen hento, värisevä
olemuksensa kutistui miltei olemattomaksi sen väljän vankipuvun
sisällä, jonka karkeata rintamustaa hän kyynelillään kasteli.