»Tuntuu mielestäni niin pahalle nuo mustat rivit, olisin niin
mielelläni lukenut jokaisen tavunkin tästä», — sanoi hän, katsellen
kirjettä, jonka ojensin hänelle takasin.
»Olihan se minusta kyllä vähän omituisen hätäinen, että mieleeni
välähti, olisiko sen kuumeisena kirjoittanut. Mutta minä tukin korvani
epäilyksen ääniltä ja kiiruhdin panttaamaan, päällystakkini, saadakseni
tarvittavat rahat.
Laitoin lähetyksen kiireellä kuntoon, ja rahat panin, kaikki, mitä
silläkertaa omistin. Sanoikin vielä tuo naapurin rouva, että paneta
nyt kirjoihin tuo kirje, että tulee takaisin, ellei löydä perille. —
Meneehän se perille, — tuumin minä, mutta tein kumminkin hänen neuvonsa
mukaan.
Kului parisen viikkoa. Ei kuulunut mitään, aloin jo ihmetellä, miksi ei
Juha mitään vastaa, eikä ilmoita ovatko lähetykseni tulleet perille.
Pistäydyin itse postitoimistoon, kun se postinkulkukin silloin sodan
jälkeen oli niin epäsäännöllistä.
— Täällä on palautettu, kirjoihin pantu kirje — kuulin vastauksen
luukulta.
Näin samaisen kirjeen, jonka olin lähettänyt, siihen oli poikittain,
vieraalla käsialalla vahvoin kirjaimin piirretty — »Kuollut» —
Sydämessäni tuntui pistos, mailma musteni silmissäni ja minä kuulin
oman ääneni, mutta en voinut hallita sitä.
Joku ajoi minun päähäni kylmää vettä, minua tuettiin kainaloista
ja vietiin kadulle, — taas kuulin minä vaikeroivan äänen, mutta en
tiennyt, olinko se minä joka huusin tai joku muu.
Siihen lienen taaskin mennyt tainnoksiin. Vasta poliisikamarissa tulin
täydelleen tajuihini. Kuinka mielelläni olisin kuollut! — On se sentään
ihmeellistä, että yhden ihmisen täytyy pakosta elää, sillä aikaa kun
kuolema riistää toisia, kesken onnen ja parhaimman elämänilon.»
* * * * *
— Teidänhän täytyy elää noiden lasten tähden, sehän on varmasti
hänenkin tahtonsa — Juhan, — sanoin minä.
»Se on hänen tahtonsa, lasten tähden» — huokasi hän hiljaa.
»Tiedättekö että toisinaan uskon minä varmasti hänen olevan elossa —
minä tunnen joskus, varsinkin kun yöllä yksinäni valvon, että hän on
kanssani, lähelläni, että hän tietää mitä minä ajattelen, että hän
tahtoo lohduttaa minua kun itken. Silloin on minun niin hyvä, kun
uskon, että hän elää. — Siksi aina kartankin tuota sanaa »vainaja».
Mutta on aikoja, jolloin taas ajattelen, että järkeni kenties alkaa
himmentyä, — niin se lopulta käynee, johonkin kohtaan se suru iskee,
minun ruumiini on niin terve ja vankka, se ei vähällä murru, mutta
tuntuu semmoinen väsymys tuolla päässä. — Olen niin kummallinen, —
joskus ajattelen, että se olisi niinkuin helpoitus, kun saisi laata
muistelemasta, ajattelemasta ja kaipaamasta — se on synti, sellainen
ajatus, — suuri synti!
Vapautettu.
»Mitäpä minä teille osaisin kertoa, minä, joka melkein koko ikäni olen
sellissä istunut», — sanoi puhuteltavani, siistin, kehittyneen näköinen
vankipoika. Hänen kasvojensa ilmeistä saattoi kumminkin lukea jotakin
sielullista sairautta ja hänen eleensä olivat hermostuneet.
En tahtonut tiedustella mikä oli se syy, joka hänet vielä puoleksi
lapsena oli tähän taloon tuonut, mutta pitkä tuntui olevan hänelle
tuomittu aika.
»Olin täältä jo kerran välillä poissakin, olin vapaana kolmatta
kuukautta, kun jouduin uudelleen, kiinni. — Eikä täällä niin hätää
olisikaan, jos olisi elämä minulla, niinkuin on muilla».
Mitenkä niin?
»Se muuttui siitä saakka, kun minulle sattui se harmillinen tapaus,
viime vuonna, juuri joulun tienoilla.
Joudun vartijani kanssa kinaan, koska hän syytti minua syyttömästi
tupakoimisesta. En viitsinyt ilmaista koppitoveriani, oikeaa syyllistä
siksi vastailin vältellen. Hän suuttui lopuksi, minä kanssa.
Näytti kuin olisi hän aikonut lyödä minua avainkimpullaan. Minulla
onnettomuudeksi sattui olemaan vasara kädessäni ja sillä nappasin minä
sitä vartijaa päähän.
Siitä alkoivat ankarat ajat, sain kuria kovaa Ja kaikenlaista, sain
kaksikymmentä vuorokautta käsirautoja »karhunkopissa». — Tiedättekö
minkälainen on karhunkoppi?
Se on niin kylmä, että ulommassa nurkassa vesi jäätyy — sen ovi on
raskas ja vielä sisäpuolelta heinillä täytetty, joten sieltä ei
yksikään ääni kuuluville kanna.
Se ovi kun paiskautuu perässänne kiinni, olette totisesti kuin elävänä
hautaan heitetty.
Ruokakin tuodaan tämän kopin asukkaalle ristikon taakse, joten rautojen
välistä saa sitä suuhunsa pistellä, kuten ainakin vangittu karhu.
Kun kädet vielä lisäksi on raskaasti raudoitetut on tämä toimitus
jokseenkin hankalaa.
Tätä kesti minulle kahdeksantoista vuorokautta, jolloin kaiken aikaa
olin askarrellut käsirautojeni kanssa ja nyt ne vihdoinkin sain auki.
Minä levitin käteni ja kalisten kirposivat lattialle kahleet. Ette
käsitä sitä ilon ja vapautuksen tunnetta — aivan kuin sielu olisi
päässyt ruumiista.
* * * * *
Hänen valjuille kasvoilleen levisi vieläkin innostuksen hohde ja hänen
vihertävät silmänsä säteilivät sitä riemua muistellessa. — Tämä oli
varmaankin hänen tähänastisen elämänsä suurin saavutus.
»Jo oli tukalaa minun elämäni »karhunkopista» päästyänikin, nehän
luulivat minun aikoneen tappaa vartian ja kantoivat minulle siitä
syystä ainaista vihaa. — Enhän minä sitä tappaa aikonut, en ajatellut
kerrassaan mitään.
Jo minä eräänä päivänä elämääni kyllästyin ja haavotin käsivarteni
aikoen katkaista valtimoni. — En tiedä, osasinko oikeaan, verta
kyllä tuli tulvimalla ja olikin se jo melkein kuiviin juossut, kun
tuli vartija koppiin ja niin keskeyttivät he aikomukseni — minä en
saanutkaan kuolla.
Mutta pian senjälkeen, kun olin päässyt selliini takaisin, tutustuin
minä tyttöön, josta tuli minun kurjan, yksinäisen elämäni ainoa ilo —
en enää kuolemaa ajatellutkaan.
Hänen kamarinsa ikkuna oli vastapäätä koppini rautaristikkoista
valo-aukkoa — satuimme kerran katsomaan ikkunoistamme samaan aikaan ja
senjälkeen kiikuin minä aina katonrajassa kurkistellen ulos, nähdäkseni
hänet vaikkapa vain vilahdukselta.
Pian olimme ystävät. Aamuin, illoin, tervehti hän minua ja pian
keksimme merkkikielen, jonka avulla saatoimme hiukan keskustella.
Nopeasti vierivät viikot, kului kevät talvi, ulkona riehui sota, me
elimme seinien sisäpuolella entistä elämäämme, kumminkin tuntui jo
täälläkin, miten ilma päivä päivältä kävi yhä sähköisemmäksi.
Sitten tuli se muistorikas perjantai-päivä huhtikuun kahdestoista. Me
istuimme juuri toverini kanssa pistellen hartaasti kaalisoppaa, kun
tulee vartija koppiimme ja käskee meidät heti paikalla kirkkoon.
Ja me huomasimme vartijan kasvoista, että asiat eivät olleet
entisellään ja kirkossa me vasta saimme suuret silmät, kun meille
jaettiin — _tupakkaa_, ihan joka pojalle taskut täyteen! Kun me
siinä sitte savuttelimme, ihan sydämmen pohjasta nautiskellen tästä
ihanuudesta, kysyy eräs punakaartilainen, joka meille oli näitä
tupakoita jakanut: »tahdotteko pojat vapautenne?
Me katselimme pitkästi toisiamme ja viimein sanoo muuan vanki: — emme
tiedä, minkälaiselle se maailma näyttänee tuolla portin ulkopuolella —
eiköhän meille mahtane olla turvallisinta pysyä täällä »fästingissämme».
— Toverit, lähtekää meitä auttamaan! Täällä ette sitäpaitsi ole
ollenkaan turvassa, mäsäksi ampuvat tämän talon, pelastakaa toki
henkenne! — puheli edelleen se punanen ja lopuksi tuumailin minäkin,
että ei lienee haitaksi jos näin monen vuoden perästä jo lähteekin
hiukan jalottelemaan ja katselemaan kaupunkia.
Meitä oli siinä ryhmässä neljä poikaa, meidän oppaanamme oli
punakaartilainen ja niin sitä lähdettiin marssimaan työväentaloa kohti.
Mutta pitkästä vankeudesta ja viime talven ylimääräisistä
rangaistuksista olin minä heikontunut, en jaksanut pitkällekään
levähtämättä ja pian jäin minä tuntuvasti jälelle muista.
Päästyäni Itäiselle Viertotielle huomasin olevani aivan yksin, —
ajatelkaas niin monen vuoden perästä kävellä yksin, ilman vartijaa!
Oli kumminkin pari pientä asiaa, jotka iloani hiukan häiritsivät, yksi
oli tuo kruunun puku, joka aina kiinnitti vastaantulijan huomion, —
toinen kiusan kappale oli Porthanin kadun päässä rätisevä kuularuisku.
Vinkuen tulivat kuulat kolmatta ja neljättä linjaa alas.
Koska en tällä kertaa ollut halukas luopumaan, elämästäni, kiersin
rantatielle. Suurien tehdasrakennusten suojassa pääsin minä Hakaniemen
torille ja täällä taas suuret halkopinot olivat turvanani.
Nyt, koska kerran olin vapaa mies ja sain itse määrätä matkani suunnan,
päätin heittääkin sotimisen sikseen ja lähteä Töölööseen etsimään
entisiä tuttaviani.
Pääsinkin jo Pitkänsillan päähän, mutta siinä kävi sellainen räiske,
että aloin pitää sitä hiukan liian vaarallisena. Saksalaiset näet
ampuivat Töölööstä päin niin vimmatusti, että näytti kuin aikoisivat he
hävittää koko sillan. Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Seisoin
rakennuksen nurkalla, katselin lentäviä kuulia, kuuntelin sitä outoa
ryskyä ja räiskettä ja mietin minnepäin minun olisi nyt käännyttävä.
Siinä näen minä miehen hurjaa kyytiä laskettavan moottoripyörällä,
aikoen sillan yli. Mutta tuskin puolimatkaan pääsi, kun tuli granaatti,
katkaisi kahtia koneen mutta mies, joka oli lentänyt pitkän matkan
päähän, nousi vahingoittumattomana ylös.
Minä pyörsin nyt takaisin ja menin lopuksikin työväentalolle, koska
nälkäkin jo alkoi ahdistella. Päästyäni pihalle, tuli vastaani nuori
tyttö kivääri kädessä, pyytäen että opettaisin häntä ampumaan. Minä
olin tässä suhteessa yhtä viisas kuin hänkin, mutta me aloimme nyt
yhdessä harjoitella, räiskyttelimme ilmaan ja pidimme hauskaa.
Minkäänlaisia päälliköitä ei näkynyt, kukaan ei käskenyt eikä
komentanut.
Ruokaa oli tässä talossa runsaasti ja hyvää ruokaa olikin, me
söimme oivallisen aterian ja jatkoimme tytön kanssa jälleen
ampumaharjoituksiamme.
Sitte tuli tykin kuula, joka lensi talon tornista lävitse, särki siellä
olevat kuularuiskut ja kojeet, veipä vielä hengen eräältä mieheltä, —
vei tuiki tarkkaan.
Siinä rytäkässä repesi minultakin takin hiha — mikä siihen sattui, sitä
en ehtinyt huomaamaan.
Nyt ei minua enää huvittanut ilmaan ammuskeleminen ja mieleeni muistui
se Hermannin kaupunginosassa asuva tyttö, jonka kanssa olin kevätkauden
lasien lävitse keskustellut. Lähdin nyt etsimään häntä.
Miten iloinen olikaan se iltapäivä! Niin herttainen oli se tyttö ja
hänen äitinsäkin otti minut ystävällisesti vastaan, kestiten kuin
parasta vierasta. Vasta iltamyöhällä sieltä lähdin ja sain yökortteerin
erään lesken luona, jonka mies vasta oli punaisten riveissä kaatunut. —
Eukolla oli lapsia viisi, mutta ruokaa ei muruakaan, ei minkäänlaista.
Tyhjensin taskuistani eväät, mitkä ystäväni oli mukaani pannut ja jaoin
ne lesken nälkiintyneille lapsukaisille.
Lauvantaipäivä oli kenties vielä hauskempi. Meillä oli Kallion kirkon
vierellä rintama — niin, se tahtoo sanoa, meitä istui siinä joukko
tyttöjä ja poikia lystiä pitäen ja hernesoppaa syöden jota luullakseni
työväentalolta tänne tuotiin — en tiedä varmaan, mutta sangoilla sitä
vaan kannettiin ja hyvää se oli!
Siinä me sitä sanoimmekin, että ottakoon saksalainen kernaasti
Helsingin, mutta koettakoonpas häiritä meidän ruokarauhaamme!
Siitä nousi sitte ylös muuan tyttö ja virkkoi: — no, pojat! ruvetaanpas
nyt johonkin hommiin! Silloin juuri tuli kuula, katkaisi häneltä
kaulan, ja raskaasti retkahti maahan ruumis, josta verinen pää
irtautui. Se oli niin pahan näköistä katsella, että meiltä muilta sanat
kieleltä katkesivat.
Kuulia lenteli yhä tiheämmin ylitsemme. Kuului vaan yhtämittainen
hurina, viuhina ja vihellys ylhäällä, päittemme päällä. Ei kukaan
meistä tietänyt mistä ne tulivat ja kuka ne lähetti. Mitään johtajaa ei
meidän »rintamalla» ollut, kasassa makasivat kiväärimme, eikä kukaan
meitä ampumaan kehoittanut. Mitään emme osanneet tässä mylläkässä
toimittaa ja pitkäksi kävi jo aika. Tiesin, että tyttöni Hermannissa
odotti minua, jätin »rintaman» ja lähdin hänen luokseen.
Nyt neuvoivat minua tuttavani pyrkimään pakoon Helsingistä ja tiesinhän
tuon nyt itsekin, että lyhyeen tämä vapaus tällä kurilla loppuu. Yritin
pakoa pari kertaa, eri paikoista, mutta eihän siinä saksalaisten
ketjussa ollut ylipääsyn paikkaa. Niinpä jätin minä sikseen koko puuhan.
Illalla menin taas sen lesken luo, koska olin onnistunut hankkimaan
hiukan hevosenlihaa ja makkaranpalasia hänen lapsiparoilleen.
Menin aikaseen maata ja nukuin sunnuntaiaamuna pitkään. Valkoiset
kulkivat nyt talosta taloon puhdistellen Söörnäisten perukoita
punaisista. Ne nappasivat nyt minutkin kiinni ja veivät Kallion
kansakoululle.
Koko tämän lyhyen vapauteni ajan olin yhtämittaa saanut ihmetellä,
miten _hyviä_ ovat ihmiset. Niin olivat punaset, eivätkä valkoiset
suinkaan olleet minulle vähemmän ystävällisiä, mikä muuten olikin aivan
oikein, koska minä, ikäni sellissä istunut, olin pysynyt tietämättömänä
heidän riidoistaan. Ystäviä olivat siis minulle kumpaisetkin.
Se kumminkin jäi ikipäiviksi mieleeni, miten raivokkaasti taistelivat
punaiset naiset. Kun oli lähdettävä Töölööseen saksalaista vastaan,
niin naiset olivat ensimäisinä valmiit. Pyydellen, uhaten koettivat
he saada mukaansa miehiä, joiden rohkeus oli jo lannistunut, jotka
pakoillen piilopaikkoja etsiskelivät. Pahasti kuuluikin se akka-armeija
saksalaista perjantai-iltana häirinneen.
Sunnuntai-iltana söin minä kauravelliä valkoisten kanssa, muuta ei
niillä raukoilla itselläänkään ollut. Ja minä söin. Pistelin kymmenen
lautasellista yhteen menoon ja sanoin itselleni: syö, syö, Ville
velliä, on se taas tälläkerralla vapautesi viimeinen velli!
Siinä sitte sotilasten kanssa tupakoiden iltaa istuskeltiin ja pojat
vaan tuumailivat, että kaippa sinun Ville, nyt on otettava taas ne
entinen kortteeripaikkasi siellä tiilitalossa — niin, mikäpäs siinä
muu, tuumasin minä, johan sitä nyt taas istuskeleekin, kun on välillä
vähäsen tuuleentunut.
Sehän se tässä vankilaelämässä on ikävintä kun täällä ei koskaan tule
mitään vaihtelua, vaan on uusi päivä aina juuri edellisensä kaltainen.
Ei täällä ikinä _tapahdu_ mitään.
Isänmaa.
— »Se on isänmaamme, missä kulloin olemme, kuuli usein sosialistien
kesken puhuttavan», — sanoi kansanedustaja kerran, kun istuimme siellä
kuritushuoneen ristikkoikkunaisessa kansliahuoneessa, — »on satoja
kertoja huudettu, että ei ole eroa värin eikä rodun välillä, että
yhtäläisiä tovereita ja veljiä ollaan kaikki, ja että koko maailma on
meille isänmaa, — mutta se ei ole totta. Vaikkakin pyrimme yleiseen
veljeyteen, on kullakin ihmisellä oma maansa ja oma kansansa, joka on
hänelle muita lähempänä. Ainakin suomalainen on syvimmässään lujasti
synnyinmaahansa sidottu, sen näki kyllä niistä pakolaisista, jotka
kapinan kukistuessa etsivät turvaa Venäjän puolelta, sen tunsin myös
omassa itsessänikin, sillä rauhaa en saanut, ennenkuin päätin, että
takaisin Suomeen palaan ja kärsin rangaistuksen, mikä minulle määrätään.
Ikäni muistan sen pakomatkan, kun me huhtikuun viidentenäkolmatta,
viisilaivaisena matkueena lähdimme Viipurista painumaan Pietaria kohti.
Tuuli oli myrskyksi kiihtymässä, ajojäät tukkivat reitin ja takanamme
jyskivät tykit.
Kulku oli hidasta, mutta edettiin sitä sentään ja kohta häämötti
kotomaan manner vaan tummana viiruna taivaanrantaa vasten ja silloin
tällöin leimahti vielä kanuunan kidasta syöksyvä tuli.
Laivalla olijat olivat vaiti ja luulen heidän tunteneen samoin kuin
minäkin, että pohja jalkojen alta oli poissa, oltiin tuuliajolla, —
matkalla maanpakolaisuutta kohti. Silloin jo moni, joka isänmaan oli
kieltänyt, tiesi mitä se hänellä maksoi.
Ja kun jonkun aikaa olimme oleskelleet Pietarissa, silloin sen jo
peittelemättä kukin tunnusti, kenen tahansa tapasikaan, aina samaan
kohtaan päättyi puhe »kun vaan pääsisi täältä takaisin Suomeen».
Mutta voimakkaammin kuin missään muualla, ilmeni koti-ikävä
siirtolaisparakeissa. Pakolaisemme olivat sijoitetut noin 750 km.
etäisyyteen Pietarista, Siperian radan varrella olevan Buin kaupungin
läheisyyteen. Tämä paikka on Kostroman ja Veksan joen yhtymäkohdassa,
suurien soiden ja rämeiden ympäröimänä, — sinne, äsken tyhjenneissä,
itävaltalais-saksalaisissa sotavankiparakeissa saivat suomalaiset nyt
koteutua.
Minä matkustin sinne elokuulla. Lähestyessäni siirtolaa näin jo
kaukaa, miten lukuisa lapsiparvi juoksenteli parakkien välisiä,
kapeita kujasia. Leikkien, temmeltäen touhusivat nämä pellavapäiset
suomalaisvesat ja raikkaana kaikui kotoinen kieli, johon toisinaan
sekaantui jo joku venäläinenkin sana, jota he useimmiten merkitystä
ymmärtämättä käyttelivät.
Kumman kaihoisaksi kävi mieli tätä pakolaislapsilaumaa katsellessa:
Mitähän heistäkin mahtanee tulla ja mikä on heidän osansa oleva,
heidän, jotka kohtalon aalto tänne kauvas, vieraalle maalle viskasi.
Mutta iloisia he vaan olivat, kuin konsanaan kotomaansa kamaralla.
Siirryin sitte parakkien suuriin suojiin.
Ne olivat rakennetut kuin mahdottoman tilavat tuvat. Ylhäältä oli
huoneen ilma yhteinen, mutta alaosa oli laudoilla aidattu eri
karsinoihin, joten jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkansa jossa
asusti ja säilytti vähäisen, mukana tuomansa omaisuuden.
Mikä on kiireellä kyhännyt laudoista makuulavitsan, toiset taas
levittäneet lattialle vähäiset ryysynsä. — Kukin pesä oli sen näköinen,
kuin aikoisivat sen asukkaat kenties jo huomenna koota kasaan kaikki ja
vaeltaa edelleen, — minne? — Luoja sen tiesi.
Muutamankin karsinan lattialla istui kalpea, nuori vaimo, sylissään
ryysyihin kääritty lapsi, vasta muutaman päivän vanha.
Kamala epätoivo kuvastui äidin kasvoilla ja silmissä paloi kuin
kuumeinen kiilto.
Kun hän kuuli suomenkielisen tervehdykseni, ilostui hän ensi
hetkessä, mutta pian oli se ohi ja raskaasti huo'aten hän vastaa: —
Jumal’antakoon.
En oikein tietänyt mitä sanoisin, olimme ääneti hetken, kunnes hän taas
kohotti katseensa ylös ja silmät kyynelissä sanoi:
— Niin, täällä sitä nyt ollaan.
— Niin, niin, — täällähän me nyt olemme.
— Onko miehenne elossa? kysyin hetken kuluttua.
— Elossa oli vielä tänä aamuna, — tuollahan se on sairaalan puolella
— ankara malaariakuume raivoaa näillä suoseuduilla se vei jo
minunkin kaksi poikaani tuonne vierasuskolaisten hautausmaalle. —
nyt ei minulla enää ole muuta kuin tämä pieni raukka tässä, — täällä
parakissa syntynyt. — puheli vaimo, ja lienee niitä ollut täällä satoja
samanlaatuisia tapauksia.
Puhuttelin vielä muitakin ja sain hiukan käsitystä siirtolan elämästä.
— Miehet käyvät töissä, perheet saavat hakea ruoka-annoksensa
yhteisestä keittiöstä. Vaatetuksen apua ovat paikkakuntalaiset
jonkunverran vapaaehtoisina lahjoina antaneet, — kertoivat parakkien
asukkaat ja loppusanat olivat kaikki samat: — pahin täällä on se
kalvava koti-ikävä.
Niin sanoi munankin mies, että olisipa vaikka kuinka kurjasti asiat,
vaikka ei muuta näkisi kuin vilua ja nälkää, kunhan vielä kerran
oltaisiin _kotona_.
Kuuli täällä joskus vielä kirouksenkin ja jonkun käheän uhkauksen, että
vielä mennään ja näytetään — mutta se oli kumminkin harvinaista, mielet
olivat sulaneet, vihat lauhtuneet ja väkevänä nousi kunkin lautakopin
sisästä yksi ainoa toivomus, päästä takaisin kotimaahan. Se tunne oli
niin suuri ja voimakas, että sen rinnalla kaikki muut äänet vaimenivat.
Vähänmatkan päässä parakeista oli vierasuskolaisten hautausmaa. Sinne
lähdin minä iltahämyssä, jolloin sakeat usvat nousevat vesiperäisistä
maista täyttäen koko tienon. Oli niin hiljaista ja yksinäistä. Kuului
vaan suolintujen haikeamieliset huudahdukset.
Puisia ristiä näkyi yksinomaan tällä hautausmaalla. Niistä toiset
olivat jo kaatuneet, mutta muutamien päällä näkyi vielä kuivunut
kukkaseppelekin.
Nämä sadat harmaantuneet ristit tällä avaralla suoniityllä olivat
itävaltalais-saksalaisten sotavankien, jotka kuolema oli vapauttanut,
mutta nuo kymmenet uudet, valkeat suomalaisilla nimillä varustetut
ristit tekivät minun mieleni niin haikeaksi, kuljin niiden kunkin
luona ja luin puukon kärellä piirretyt nimikirjoitukset.
Laitumella kotiutuva karja kulki tämän kalmiston yli. Mikä tuuppasi
sarvillaan kumoon jo kallistuneen ristin, mikä kahmasi suuhunsa vielä
tuoreen puolukanvarsiseppeleen.
Oli jo yö, kun sieltä lähdin. Soilta kuului lintujen valittavat äänet
ja valkeat usvat leijailivat kuin levottomat henget vierasuskolaisten
hautuumaalla.
Nyt olin päättänyt palata takasin Suomeen, maksoi mitä maksoi.
Eihän se ollut niinkään helppoa tietoisesti antaa vapauttansa ja
ruveta vankeuteen, ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun oli nyt
mahdotonta jäädä enää tänne, olin kuin sairas ainaisesta koti-ikävästä.
Bolshevikkien, — ryssien, enempää kuin omienkaan kanssa, en tahtonut
enää olla missään tekemisessä.
Ja niin minä eräänä sateisena syyskuun päivänä lähdin pyrkimään
Rajajoen yli.
Kuljin oppaani perässä näitä metsäisiä, asumattomia seutuja ja minun
mieleni oli niin kevyt, aivan kuin taakka olisi hartioiltani poistettu.
Opas, liukaskielinen inkeriläinen, kulkee edellä, vetää päänsä syvälle
pystyyn nostetun kauluksen suojaan ja puhuu, puhuu, taukoamatta ja
vaikka hän elättää itseänsä tällaisella salakuljetuksella, kieltää hän
minua lähtemästä varottaen kaiken aikaa. »A' älä sie Suomeen mene, älä
mene, veli hyvä, paha siel' on olla punasten, — vangiks' siun ottavat,
kuka tietää kuinka käy.» — rupattelee hän, edeten rämeikköä jokivartta
kohti.
— Käyköön nyt kuinka tahansa. Niin tuiki kyllästynyt olen tähän
sotkuiseen sekaiseen ryssänmaahan. Pois täältä täytyy ihmisen päästä
vaikka henki menisi, parempi siellä on kuollakin kun täällä, — sanoin
minä.
Inkeriläinen punoo päätään ja varottaa, samalla antaa hän ohjeita
ylimenoa varten, vakuuttaen veden tälläkohdalla olevan niin matalalla,
että vaaraa ei ole.
— Tämä ilma on sopivin, — selittää hän. Tämmöisessä kylmässä
tihkusateessa eivät ryssän patrullit viitsi ulkona kävellä, tuvissa
istuvat tshaijua juoden ja tupakoiden, eivät ne sinua huomaa, rauhassa
saat mennä, — lohdutteli hän minua. Mutta kun joen ranta aukeni, ei hän
enää itse tohtinutkaan edetä, vaan sinne rytäikköön nysähti ja saatuaan
sovitun summan, sataviisikymmentä ruplaa, vilisti kiireellä takaisin
metsään.
* * * * *
Kun sitte yksin seisoin sen harmaan liejuisen veden rannalla riisuutuen
viskautumaan tuohon kylmään kylpyyn, niin kolkolle se hiukan tuntui,
tuli mieleeni sekin, että jos saisin suonenvedon ja jäisin sinne, enhän
ole enää nuori ja muutenkin aivan harjaantumaton sellaiseen urheiluun,
mutta minä purin yhteen loukkua, lyövät hampaani, käärin vaatemytyn
selkääni ja sanoin itselleni, että parempi on tuolla virrassa, kun sen
_itäisellä_ rannalla.
Onnellisesti kumminkin pääsin Suomen puoleiselle rannalle ja niin
ajattelin minä kotomaan mantereelle astuessani, että olkoonpa nyt
edessäni mitä vaikeuksia tahansa, niin taakseni jäi kumminkin pahin.
Vartiopatrulli pidätti minut heti ja kuljetti vääpelinsä eteen. He
olivat hauskoja, ystävällisiä miehiä, jotka kohtelivat vankiaan
ihmisellisesti ja kun minä ensimäisenä iltana, niiden kamalien
kuukausien jälkeen, panin levolle suomalaisten ihmisten kanssa,
suomalaisessa talossa, oli mielessäni omituinen onnen tunne ja minä
sanoinkin niille sotamiehille, jotka minua vartioivat, että sen olen
ainakin tällämatkalla tullut tietämään, miten kallis on ihmiselle
_isänmaa_.
Synnin tuoksu.
— Katsokaas pojat! Siinä nyt on piru itse, — sanoivat asemalla N:n
kaupungin katupojat, kun se musta ryssänupseeri astui rautatievaunusta
ulos.
— Piru se on! Näetkös tuota korkeata kyömynokkaa ja noita silmiä, jotka
hehkuvat kuin kekäleet. Noin musta ei ihminen voi milloinkaan olla, —
vakuuttelivat he toinen toisilleen.
— Ruhtinas! — kuiskasi toverilleen »Grand Cafe'n ruotsinmaalainen
tarjoilijatar ja levitti työtoverinsa eteen kokonaisen satasen, jonka
tämä uusi »kundi» oli hänelle antanut yhdestä olutpuolikkaasta ja
kahdesta voileivästä. Sellaista juomarahaa yhdestä pivosta ei hän tässä
viheliäisessä pikkukaupungissa ollut vielä koskaan saanut.
* * * * *
Mutta kun »espiä» astelevan tyttöparin silmiin äkkiä ilmestyi tämä
muukalainen, nyyhkäsi vanhempi heistä valkokutrista toveriaan takin
hihasta, hänen korvaansa kuiskaten; — Mefisto!
Vaan pieni kaunotar oli jo ennemmin huomannut nuo sinervänmustat,
pitkät kiharat tummien silmien kumman katseen ja hänen nuori, herkkä
sydämensä sanoi: — valtias!
Senjälkeen se valkotukkatyttönen valmistautui huolellisesti niille
tavallisille kävelytunneilleen ja pian huomasi vierellä toveri, että
Mefiston katseet kohdistuivat kiinteästi hänen nuoreen ystävättäreensä:
»Älä viitsi sitä vilkaistakaan» — sanoi hän tälle, mutta samassa
huomasikin miten hohtava punerrus hänen hienoja poskipäitään somisti.
Asia oli selvä; Yhteiset iltakävelyt tuntuivat toisesta siitälähtien
vastenmielisille ja hän etsi syyn jäädäkseen seuraavina iltoina kotiin.
Ero ystävättärestä, oli puuseppä Salosen sinisilmä tyttärelle suuri
suru. Seuraavina iltoina istui hän kotona, kyynelissä silmät, poskilla
hehkuva puna ja povessa outo polte.
Mutta eräänä aamuna hänen tullessaan työpaikkaansa, Paulamäki K:in
konttoriin löysi hän pulpetiltaan kimpun mitä ihanimpia tummanpunaisia
ruusuja.
Kukkien keskessä oli kultareunakortti, kortilla tuntemattomalla
käsialalla piirretyt sanat:
»Ihanimmalle Suomen Immelle!»
Hitaasti kuluvat hetket. Konttorikellon kullatut osoittimet siirtyvät
niin verkkaan, että tuskin eroittaa odottava silmä niiden paikaltaan
liikahtaneen.
On sekaisin silmissä sarakkeet ja leikkiälyöden karkeloivat numeroiden
valtaisat rivit, tanssien, hyppien ylös ja alas, harhaisen katseen
tieltä.
Hän ei jaksa jatkaa, hän heittää kesken työnsä ja lähtee ulos.
Kuin kuumeisena hän kotiansa kohti kulkee, puristellen valkeata
vitilunta pienissä polttavissa käsissään. — On, kuin alati näkisi
edessään ruusujen hehkuvan punan, on kuin mustien silmien katse lepäisi
hellittämättä hänen päällään ja outo aavistus sielussa kuiskaa, että
jotakin nyt tapahtuu, jotain outoa, ihmeellistä, ihanaa.
* * * * *
Hän oli jo kerinnyt kotinsa kynnykselle kun kaukaa näki tuulessa
heiluvan halatin. Vavahti immellä sydän, värähti välillä riemun
ja pelon: Hän se on! — Tulee! — Tuo tullessaan sen tuntemattoman,
ihmeellisen osani. —
* * * * *
Vihaisesti viskasi uusi konttorineiti ne kuihtuneet ruusut pöydältään,
heitti no palavaan uuniin ja pesi pois sen vihertävän liman, joka
niiden lionneista varsista oli hänen käsiinsä tarttunut.