Maalarin vaimo.
Vapautettu.
Isänmaa.
Synnin tuoksu.
Punakaarttipäällikön muistelmia.
Ryssä on ryssä.
Kahdesti kuolemaan tuomittu.
Tuomion jälkeen.
Syyttömät.
Pataljoonan päällikkö.
Aatteen puolesta.
Sovinto.
Maalarin vaimo.
Olin sattumalta tutustunut häneen. Ja vaikka heitä oli siellä
Söörnäisten perukoilla satoja, jotka surun ja puutteen näännyttäminä
taistelivat epätoivoisesti turvattomaksi jääneen perheensä olemassaolon
puolesta, kumminkin oli hän minua ikäänkuin lähempänä ja hänen
kohtalonsa painoi minua raskaammin kuin muiden.
Usein istuimme yhdessä päättyneen päivätyön jälkeen.
— Olettehan pohjalainen — sanoin kerran.
Hän katsoi minuun ilostuen.
»Olen, pohjalainen minä olen — mistä sen tiesitte?
— Huomasin sen jo ensinäkemältä, tunnenhan nuo piirteet.
»Sieltäkö tekin?»
— Siellähän minä nyt viimeksi...
»Voi sentään, kumpa olisimmekin jääneet sinne!»
— Todellakin! mutta ehkäpä vielä joskus...
»Ei minulla ole enää sinne menoa, vieraat ihmiset, niin siellä kun
täälläkin, toisin olisi, ellen olisi sieltä lähtenytkään.
— Mikä teidät taikaan tänne?
»Minä kerron nyt kerran kaikki, alusta alkaen, oikeassa järjestyksessä,
— ellei teitä vain pitkästytä.»
— Istun mielelläni vaikka puoleen yöhön.
* * * * *
»Ei tämä Juha-vainaa — taas sanoin vainaa, vaikka se tuntuu niin
kamalalle — niin, ei hän ollutkaan minun ensimäinen mieheni, olin jo
leski kun hänelle tulin.
Minä jouduinkin perin nuorena ensikerran naimisiin, se oli vanhempieni
tahto. Mies, jolle he minut naittivat, omisti torpan, mutta sairasti
rintatautia. Oli meillä lapsiakin, oli kaksi poikaa, mutta ne potivat
isänsä perintötautia kumpainenkin.
Niin oli se minun silloinen elämäni, kuin on kulku kautta savikon,
niljaisen tien, raskaanharmajana syyspäivänä, ilman ainoatakaan
ilonhetkeä. Sängyssä ryiskeli Matti-vainaja kaiket päivät ja pojat
kalpeina, kituvina ympärilläni kitisivät. — Sellaista oli se elämä.
Sitte tuli tuoni ja korjasi niiden isän ja on kuin kuolema ensin
opittuaan taloihin tien, löytäisi sinne kerkeämmin jo toisen ja
kolmannennenkin kerran, niin kävi nytkin — ja eräänä päivänä olin minä
torpassa — yksin.
Kolkollehan se tuntui senjälkeen, mutta olihan se siltä, kuin kuorma
olisi harteilta pudonnut.
Paikka jäi minulle ja siinä aijoin yksinäni vanhentua.
Mutta toisin kävi.
Seuraavana kesänä tuli tämä Juha Kanervo kylään töihin, se oli nuori
maalari ja koria poika olikin siiloin.
Usein tuli se sinne minun mökilleni, istui kanssani pitkät illat ja
jo minä joskus ihmettelin, että miksi se siellä, olisihan sillä ollut
iloisempaakin seuraa, paljon siitä tytöt pitivät, sievempi oli kuin
kylän pojista kukaan.
Kerran taas, se oli ensimäisenä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen.
Kaunis oli ilta silloin, voi minä muistan sen vielä, niin kuin eilisen
päivän...
Istuin siinä porraspuulla ja katselin sitä ihanata maailmaa, — toisella
puolen meren tyyni ulappa, toisella avarat viljavainiot ja pihakoivut
tuoreimmassa vihreydessään.
Kylältä kuului iloinen polkantahti.
Siinä minä sitä soittoa kuuntelin, kuuntelin ja mietiskelin, miten se
minun elämäni oli sivuuttanut sen nuoruusajan, ilman, että sen iloista
ollenkaan olin osalliseksi tullut, oli kuin olisivat ne riemut vaan
muita varten, — ei minua.
Silloin näin minä jonkun tulevan pellon pientareita pitkin ja sitte
kun minä tunsin, että se todella oli hän, Juha, piti minun kätkeä
punastuneet kasvoni ja sydämeni löi, kuin pyrkien rinnasta pakoon — nyt
minä jo arvasin, mitä sillä oli mielessä, kun se näin kesken kisojen
minun luokseni lähti.
Kuulin askelten lähenevän, tunsin että se istui vierelleni siihen
porraspuulle ja kun minä yhä peitin kasvojani virkkoi hän:
— Taidan tulla liian usein, Elina.
— Et toki, et sinä liian usein — luulen vastanneeni, mutta hän otti
minun molemmat käteni ja katsoi kasvoihini: — Entä jos jäisinkin tänne,
ellen menisikään enää pois, mitä sinä silloin sanoisit, Elina?
— Ei, et sinä jää, et voi jäädä. Ei minusta ole sinulle, vanha olen,
paljoissa kärsimyksissä kulunut. Ota itsellesi kaltaisesi, nuori ja
kaunis, — niin sanoin, mutta se vaan naurahtaen virkkoi:
— Mikä minun on, se on minun. — Eikä siinä auttanut mikään.
Niin se oli, tiedättekö, ei mene mielestäni se ilta, elikkä yö se jo
oli, — nehän ovat siellä pohjoisessa niin valoisat ne kesäiset yöt,
aivankuin päivät, tiedättehän.
Siinä me istuimme kauvan äänettöminä, käsi kädessä. — Sen käsi oli niin
pehmeä ja kaunismuotoinen, en ole kellään nähnyt sellaista kättä, —
ja minä mielessäni ihmettelin sitä minun kevättäni, kun se tuli juuri
silloin, kun vasta olin sitä mielessäni kaipaellut.
Siitä sitte se eläminen ulotettiin, minä nuorenin aivan, olin kuin uusi
ihminen, — ne entiset surut ja kestetyt kärsimykset olivat kuin paha,
ilkeä unennäkö, joka aamuntullessa haihtuu, jättäen jälkeensä vaan
hämärän muiston.
Silloin sitä tehtiin työtä ja mistä lienee se voimakin tullut, mutta
väsymystä en tuntenut siihen aikaan.
Juha toivoi lasta, poikaa se odotti — piti sille toisinaan nauraa, niin
oli vielä lapsellinen itsekin, tietäähän sen, kun siinä vasta oli,
neljänkolmatta ikäinen, mikäs se oli muu kuin lapsi vielä itsekin.»
Minä katselin vanhinta poikaa, joka lepäsi siinä risaisella
leposohvalla. Lapsen kasvot olivat laihat ja kalpeat, peite hänen
päällään oli repaleinen, kaikki mitä ehjää huoneessa löytyi oli leivän
eteen myyty ja pantattu.
Osoitin lasta ja lausuin: — Pojan sai ja vielä näköisensä — luulen minä.
»No aivan se on sen näköinen, ellei vaan olisi noin laiha — kyllä se
Juha oli siitä iloinen, itse se sitä yötkin hoiteli, minun ei tarvinnut
muuta kun rintaa vaan annoin, kyllä se oli siitä niin hyvä.»
* * * * *
Hän vaikeni, viivähtäen noissa rakkaissa muistoissaan. Istuin hiljaa ja
odotin, kunnes hän taas jatkoi:
* * * * *
»Parin vuoden perästä syntyi tuo toinen poika ja kolmen vuoden kuluttua
tyttö, josta tuli vasta oikea isän silmäterä.
Mutta ne maat olivat pienet ja karunlaiset, jos niitä vaikka kuinka
hyvin hoiteli, eivät antaneet ne näin monelle hengelle vuotuista
elämää, vaan piti Juhan talvisin käydä työansiolla Oulussa ja
Torniossa. — Ne olivat pitkiä ja ikäviä ne erossa-oloajat. Tuumailtiin
ja mietittiin, miten järjestää se elämä, että saataisiin olla kaikki
yhdessä.
Ja kerran kun Juha taas palasi matkoilta oli hän sen päättänyt: — Me
myymme tämän torpan ja perustamme kodin Helsingissä, ei luulisi siinä
kylässä kunnon työmieheltä työn puuttuvan — hän puheli, eikä minulla
ollut mitään sitä muuttoa vastaan, koska hän sen kerran niin oli
harkinnut.
Hyvin se luontuikin alussa. Ansiot olivat täällä paremmat kuin siellä
pohjoisessa. Juhakin sai kulkea paremmin puettuna. — Lysti sitä olikin
katsella, komiammaksi se vaan kävi, niin oli pyhäpukeissa kun herra,
en tahtonut iletä sen rinnalla kävellä, tällainen kun olen, vanha,
ruma akka. Mutta siitä en koskaan saanut sanaakaan hiiskua, suuttui,
nähkääs, jos jotakin vaan sanoin sinnepäin.
Olivat ne sunnuntaipäivät meidän elämässämme sellaiset juhlahetket,
pyhäpäivää ne lapsetkin aina viikonvarrella odottivat. Oli meillä
silloin aina tapana lähteä yhdessä kaupungille, se oli niistä niin
hauskaa — paljonhan sitä nähtävää täällä olikin meille jotka sieltä
kaukaiselta maaseudulta olimme tulleet.
Mutia ei tätä onnea kestänyt kauvan, viime kesä vielä jotenkuten kului,
vaikka kallis aika jo alkoikin ahdistella, mutta syksyllä loppuivat
maalarien työt tavallista aikasempaan, syynä lienee ollut nuo ainaiset
lakotkin — kunnan töihin oli turvattava.
Kerran tuli Juha kotia keskellä päivää, istui pöydänpäässä äänettömänä,
synkän näköisenä. En kysynyt mitään, huomasin kaikesta, että tosi nyt
oli edessä, sillä en ollut sitä koskaan sellaisena nähnyt.
Kunnan työt olivat lopetetut.
Kului taas muutamia päiviä. Juha oleskeli paljon poissa, minä tiesin,
että se turhaan oli etsinyt työtä, vaikka ei puhunut mitään, aina se
koetti minua suruilta säästää.
Oltiin jo helmikuun puolella ja sotaa käytiin parhaillaan.
Seisoin tuossa hellin ääressä ja sekotin vellikattilaan sen viimeisen
jauhontuoksun, mitä koko tässä taloudessa löytyi. Mitään muillakaan
ei enää ollut, lukuunottamatta muutamia silakoita, joita vielä oli
jäljellä — viimeinen ateria, eikä mistään tuloista tietoakaan. — Siinä
hämmensin kiehuvaa kattilaa ja mielessäni mietin, että tällälaillako
siitä meidän elämästämme nyt tulee loppu.
Juha tulee sisälle, laskee puusylyyksen uunineteen ja sanoo:
— Kaikki ovat.
Minä säikähdin tuota kolkkoa ääntä, vaikka omakin mieleni oli musta.
Olin hiljaa ja odotin hänen lisäävän, koska kasvoistansa näin, että hän
vihdoinkin alkoi puhua.
— Kävin Rantalankin puheilla, — alotti harvakseen Juha, — ajattelin,
että jos suurimmassa hädässä olisi tahtonut vanhaa tuttavaa auttaa,
— ei muuta kun huusi ja haukkui, — komea nuori mies olet, siellä
sisällä vaan happanet ja akkasi turvissa piileksit, lähde kaarttiin,
niin pelastat mukulasi nälkäkuolemasta, vai luuletko sinä olevasi sen
kummempi kuin muutkaan työläiset. Vaikka kuka sun tietää, jos lahtari
lienetkin, koska et ole yhdistykseenkään ruvennut. Sellainen lohdutus
siltä Rautalalta tuli.
— Sellainenko sekin nyt.
— Niin sanoi.
Taas vaikeni hän hetkeksi...ja minä tiesin, että nyt tullaan siihen,
mitä hän oli aikonut sanoa. .
— Hyvää palkkaa ovat luvanneet, viisitoistamarkkaa päivällä ja kaartin
ruoka, ei tarvitsisi tehdä muuta kuin vartiopalvelusta, rintamalle meno
on vapaaehtoinen — mitähän tekisin?
— Sinunko pitäisi ruveta punakaarttiin! — eikö mikään muu nyt
nälkäkuolemasta pelasta! — huusin minä.
— Muuta pelastusta ei näy, — vastaa hän.
— Kunpa päästäisiin täältä takaisin sinne — huokasin minä ja meidän
mieleemme muistui se entinen koti siellä kaukana, jonka olimme jättäneet.
Lapset leikkivät lattialla. Olin niitä viimeaikoina usein seurannut
ja huomannut, miten niiden leikit nykyisin aina koskivat ruokaa.
Se suretti ja kidutti minua kovin. Nytkin niillä oli ruokakauppa
ovensuunurkassa, niissä vuorotellen kävivät ostoksilla. Siellä löytyi
leipää, perunoita ja makkaraa. Siellä pieni Laila-tyttökin täytti tyhjän
kuppinsa mielikuvituksensa makealla maidolla.
Juha huomasi ne myös ja katsoi minuun:
— Niiden on nälkä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät ja murtuneella äänellä hän lausui:
— Minä menen kaarttiin, Elina, minun _täytyy!_
Enkä minä enää vastustellut, vaikka sydämeni oli tuhkasta pakahtua.
Juha ilmottautui vartiopalvelukseen, mutta kolmen päivän kuluttua
lähettivät he hänet rintamalle, Länkipohjaan.
Siitä alkoi minulle vaikea aika. Pojilla oli nyt kyllältä ruokaa, minä
ja pikku Laila emme sitä juuri tarvinneet, tyttö sairastui ankarasti
rokkoon ja minä hänen vierellään en muuta kun itkin yöt ja päivät. Olin
aivankuin sekaisin. Jos hetkeksi torkahdin, ilmestyivät silmieni eteen
kamalat kuvat, luulin, että toisinaan uneksin valveillakin ollen.
Täyttä kahta viikkoa ei vielä ollut Juhan lähdöstä kulunut, kun
eräänä päivänä minun tuuditellessani sairasta lasta, ilmestyy hän
äkkiarvaamatta eteeni. Äänettömästi oli hän aukaissut oven ja
ensihetkessä niinä kovasti säikähdin, luullen taas näkyjä näkeväni.
Mutta kun tulin vakuutetuksi siitä, että se todella oli Juha,
ilmielävänä ja vahingoittumattomana, syöksyin hänen syliinsä ja minua
ihan pyörrytti se ilo, että olin saanut hänet takaisin — mitään muuta
ei sillä hetkellä mieleeni tullut.
Hänpä ei iloinnut. Synkkänä jurotti, ei sanallakaan selittänyt pikaisen
paluunsa syytä, vaikeni vaan ja mietiskeli, — en kysynyt minäkään, vaan
jäin odottamaan kunnes se itse sen ilmoittaisi.
Oli lauvantai ilta. Tyttö oli jo hiukan toipumaan päin ja nukkui
rauhallisesti, kun minä sanoin Juhalle:
— Pitäisi minun mennä kylvettämään nuo pojat, tulethan, isä, Lailan
kanssa toimeen, vaikka tuosta heräisikin.
— Kyllä, — mihin saunaan menet?
— Tuohon vaan lähimpään, toisessa kadunkulmauksessa, — eihän täällä nyt
silläaikaa mitään hätää, koetan joutua pian.
— Voisihan sattua jotakin-,
Häneltä jäi se kuin kesken sanomatta. Se teki minut levottomaksi.
* * * * *
Pojat olivat vallattomia ja leikkivät vesisotaa keskenään, sillä aikaa,
kun minä jotain tuntematonta pahaa peläten vartioin mustunutta saunan
ovea, jonka jokaista avausta säpsähdin: — Jokohan hakevat minua?
En ollut vielä ehtinyt peseytyä, kun pukemahuoneesta kuului vieras
miehen ääni: — Onko Kanervoska täällä?
— Nyt se tulee! — sanoin itselleni, en tietänyt itsekään mitä odotin,
mutta mielessäni oli tuntematon kauhistus.
Käteni vapisivat, enkä ilman kylvettäjän apua olisi saanut vaatteita
poikien päälle. Itse sain hädintuskin ylleni verhot, kun tuo samainen
ääni jo toistamiseen minua kiirehti.
Tulin ulos ja siellä näin minä Juhan, asestetun punakaartilaisen
vartioimana.
— Minua tultiin hakemaan, kiiruhda kotiin Lailan luo.
Hänen hyvästelevä kätensä oli kylmänkostea, sen puristus oli lyhyt,
multa luja.
Kadulla vartoili toinen vartija hevosen reessä, sinne väliinsä ne
istuttivat Juhan, kadoten illan pimeyteen.
Silloin ymmärsin minä sen viimepäivien painostuksen ja sen raskaan
äänettömyyden merkityksen.
Kului vaivoin viikko, niin tuli naapurin mies pohjoiselta rintamalta,
tuomisensa toi ja kertomisensa kertoi...»
Elina nousi, etsi vanhan sikaarilaatikon jossa muistoesineitään
säilytti. Sieltä etsi hän jotakin kirjeiden ja valokuvien alta.
Hopiamarkka tuli käteen.
»Kas, tuota Juha säilytti kukkarossaan, saa olla muistona, viimeinen, —
sanoi. — Olen jo monta kertaa ollut ilman kaikkea minäkin, mutta tuota
olen vaan säilyttänyt, ajatellen, että ei siitäkään enää nelihenkinen
perhe paljoakaan kostu, — olkoon vaan tuolla tallessa» — puhelee hän ja
etsii edelleen.
Viimein se löytyi, Tummunut kiväärin kuula. Hän piteli sitä hellävaroen
sormissaan.
»Tämän toi minulle se naapurin mies — Juha lähetti sen sinulle
muistoksi, sanoi, tämä on lävistänyt hänen rintansa vasemmalta puolen,
likellä oli, että ei sydämeen ottanut — puheli se toveri. Tämän kuulan
olivat he löytäneet hänen liivinsä vuorista.
* * * * *
Minä näin, että se tummunut kuula oli hänelle kallis aarre, jota hän
säilytti niin kuin pyhäin jäännöstä säilytetään, kätkien sen jälleen
sikaarilaatikkoonsa, pohjimmaiseksi, muiden muistojen alle.
* * * * *
Kun sain siltä toverilta kuulla, että Juha nyt makasi haavoitettuna
Tampereen sairaalassa, tuli minulle hätä käteen, miten pääsisin hänen
luokseen. Eihän ollut ketään, kenen vastukseksi jättää nuo lapset,
onhan kaikilla kylläksi omistaan.
Aina sitä kumminkin jostain apu ilmestyy, silloin, kun oikein
on tarvis, niinpä nytkin tuli kuin sattumalta puheisiin erään
kahvinkeittäjän kanssa, jolla on pieni myymäläkoju tuolla mäellä ja
hän, vieras ihminen, kun kuuli asiani sanoi, mene sinä vaan miestäsi
katsomaan, kyllä minä hoidan lapsia sillä aikaa, — sellaisiakin,
näettekös, tapaa täällä sentään joskus.
Minä lähdin Tampereelle ja saavuin sinne keskellä yötä. Silloin oli
vielä paha sää ja tuisku tukkii kaduille lunta. Sain oppaakseni
ensimäisen miliisin, minkä asemalta lähdettyäni löysin ja pyysin hänen
johdattamaan minut sotilassairaalaan. .
— Kyllä minä teidän sairaalaan saatan, — puheli se miliisi, — mutta
eivät ne teitä sinne ennen aamua sisälle laske, vaikka voittehan
koettaa kumminkin.
Ja niin oli minun sydämeni surua täynnä, että aloin kohtalostani
kertoa sillekin, tuolle vieraalle miehelle, ikäänkuin se siitä olisi
välittänyt, olihan niitä nyt satoja saman kaltaisia.
Tulimme sen kansakoulun portille, mihin sairaala oli sijoitettu. —
Tulkaa takaisin, elleivät laske sinne sisälle, niin vien teidät yöksi
katon alle — kuulin sen huutavan jälkeeni, mutta minä riensin jo ylös,
noita leveitä, autioita portaita pitkin.
Vasta toisessa kerroksessa pysäytti minut muuan säikähtynyt
yöhoitajatar.
— Miten olette päässeet tänne, ja mitä te täältä haette?
Pyysin, että hän ei pahastuisi, enhän ollut tavannut portilla ketään,
siksi tulin tänne asti. _Ilmoitin_ myös asiani ja pyysin, että hän
saattaisi minut mieheni luokse.
— Nytkö, keskellä yötä, johan siitä toisetkin sairaat häiriytyisivät!
Nyt huomasin itsekin että olin tehnyt tyhmän pyynnön.
Sattui siihen sitte sanitäärikin, joka kuuli keskustelumme, hän tuli
luokseni ja tuntui ymmärtävän minua.
— Voittehan odottaa täällä aamuun ‒ hän sanoi, — laitan teille tilan
tuohon käytävän rahille, olettepahan silloin jo saman katon alla, onhan
sekin jo hiukan hauskempi, — se sanoi, haki tyynyn ja huovan, kääri
vielä peitettäkin ympärilleni, sanoen samalla. — Tunnen Kanervon,
kunnon mies, miten se punaiseen kaarttiin sotkeutui — puuteko pakoitti?
— Työt loppuivat, vähäiset säästöt olivat pian kulutetut, eikä se olisi
tahtonut antaa lastensa nälkää nähdä.
— Syvään huokasi se sanitääri ja katosi pitkään käytävään. Minä
puolestani taas ihmettelin, mitkä syyt olivat _hänet_ tänne saattaneet.
Mutta uupunut kun olin, nukuin pian sikeään uneen ja heräsin vasta
silloin, kun hoitajatar ilmoitti, että saan tulla sisälle.
Suuri luokkahuone oli sairaalaksi sisustettu, siinä oli vuode vuoteen
vieressä, eikä yhtäkään tilaa ollut tyhjäksi jäänyt. Näin vaan
sidottuja käsiä, jalkoja, käärittyjä päitä ja vartoavia katseita, jotka
kiinnittyivät minuun, näkyi, että omiaan odotti kukin.
Huoneen perimmässä nurkassa makasi Juha.
Hänen silmänsä olivat puoliavoimet, kasvonsa valjut, vain vasamassa
poskessa hehkui punainen täplä.
Polveni vapisivat, minä jaksoin tuskin liikkua, vaivalla laahustin minä
lattian yli hänen vuoteensa viereen.
Ei hän huomannut tuloani, tuntui kuin ei hän olisi tietänyt, mitä
ympärillä tapahtui. Vasta kun istuin vuoteen laidalle ja otin hänen
kätensä omaani, havahtui hän kuin unesta, silmänsä kirkastuivat ja
huulensa hymyilivät heikosti.
Siinä istuin kauvan ja pidin kädessäni tuota laihtunutta kättä ja minä
tunsin, että hän on minulle kaikki, että ilman häntä ei minulle elämä
merkitse mitään.
Juha toipui huomattavasti noina parina päivänä, kuume oli laskenut
paljon ja hän jaksoi jo hiukan puhuakin. Kun lähdin pois, lähetti hän
terveisensä lapsille ja lupasi pian tulla takaisin kotiin.
Hyvillä toiveilla palasin minä Helsinkiin. Olin alkanut uskoa, että
saan hänet takaisin, en tiedä, mistä johtui, mutta pelkoni oli nyt
poissa, minä vaan toivoin ja odotin.
Huolestuttavia tietoja tuli rintamalta, suurista tappioista kertovat
huhut. — Tampere vallattu, paluutie punasilta poikki, — minä en
välittänyt, en kuunnellut niitä, vaan elin kuin unessa, josta en
tahtonut herätä.
Joka aamu siistin huolellisesti tämän huoneen, pidin puhtaissa pukeissa
lapset ja mielessäni oli vaan aina se ajatus, — ehkä jo tänään tulee
Juha.
Saksan liput liehuivat jo Helsingissä, poistettujen punalippujen
paikalla, minun elämäni tuli yhä tukalammaksi, kun punakaartin kanslia
jätti viimeisen tilinsä maksamatta.
Päiväkaudet kuljeksin kaupungilla etsien työtä, mutta se näytti kaikki
olevan turhaa.
Koetin syödä mahdollisimman vähän, että lapsille olisi säästynyt, siitä
lienee johtunut, että päästäni pyörrytti usein.
Viikot kuluivat.
Olin kantanut jo panttilaitokseen suurimman osan tämän huoneen
sisällyksestä, olin myynyt jo monta Juhan maalaamaa tauluakin, vaikka
raskasta oli minun niistä luopua, kun kuhunkin niistä liittyi jonkun
onnellisen päivän muisto, mutta lasten tähden oli niistäkin luovuttava.
Oltiin jo kesäkuussa, kun vihdoinkin tuli kirje, jonka päällekirjoitus
oli Juhan omaa käsialaa.
Minulla onkin se täällä laatikossa tallella, haen sen, niin saatte
lukea.»
Sieltä löytyikin se pehmennyt, käsissä kulunut paperiarkki, josta
sensuurin mustaamien rivien välistä kokosin seuraavan sisällön.
Rakas, oma Elinani ja pienet lapseni.
Pane siihen kapsäkkiin ne uudet, vaaleat vaatteet, samoin harja, kampa
ja peili. Ottaisin ne työvaatteetkin, minä tarvitsen niitä. Lähetä
kaikki tänne kiireellä, panisit vielä 10:— rahaakin.
Kyllä sinun osasi nyt on ollut kova, kun jouduit yksin niiden
lasten kanssa, mutta kohta tulee taas kaikki hyväksi, kun minä,
tulen tekemään työtä ja ansaitsemaan teille elatuksen, kunhan vaan
jaksaisitte vielä vähän aikaa.
Lähetä heti mitä pyysin, pane paistetuita silakoita myös pakettiin.
Veikko ja Laila juoksevat lattialla, se kuuluu tänne, joskus ne itkien
pyytelevät leipää.
Kestäkää vielä vähän aikaa, minun rakkaimpani.