Kutominen päättyy.
Samaan aikaan kuin nuo viisikymmentäkaksi odottivat kohtaloansa,
piti rouva Defarge turmiotatietävää neuvottelua Koston ja Jaakko
kolmannen kanssa, joka kuului vallankumoukselliseen valamiehistöön.
Rouva Defarge ei keskustellut viinipuodissa näiden kätyriensä kanssa,
vaan puunsahaajan, entisen tientekijän, majassa. Puunsahaaja ei
itse ottanut osaa neuvotteluun, vaan odotti syrjempänä kuten alempi
orja, joka ei saanut puhua, ennenkuin häneltä kysyttiin, tai sanoa
mielipidettään, ennenkuin häntä siihen kehoitettiin.
"Mutta Defargemme", sanoi Jaakko kolmas, "on epäilemättä kunnon
tasavaltalainen? Mitä?"
"Ei ole Ranskassa parempaa", vakuutti puhelias Kosto kimakalla
äänellään.
"Hiljaa, pikku Kosto", sanoi rouva Defarge ja pani hiukan otsaansa
rypistäen kätensä ystävänsä huulille, "ja, kuuntele mitä sanon.
Mieheni, kansalainen, on kunnon tasavaltalainen ja reima mies, hän
ansaitsee tasavallan kiitollisuutta ja luottamusta. Mutta miehelläni
on heikkoutensa ja hän on kyllin heikko tunteakseen sääliä tuota
tohtoria kohtaan."
"Se on suuri vahinko", vaakui Jaakko kolmas ja puisti epäilevästi
päätään hänen julmien sormiensa hapuillessa ahnaan suun ympärillä,
"se ei ole ihan omiaan hyvälle kansalaiselle, se on valitettava
asianhaara."
"Katsokaa", sanoi rouva, "minä en välitä vähääkään siitä tohtorista.
Minusta nähden hän pitäköön päänsä tai menettäköön sen; se on minulle
yhdentekevää. Mutta Evrémondet ovat hävitettävät ja vaimon ja lapsen
pitää seurata miestä ja isää."
"Rouva Darnaylla on kaunis pää siihen tarkotukseen", vaakui Jaakko
kolmas. "Olen nähnyt siellä sinisiä silmiä ja kultaisia kutria ja ne
olivat viehättäviä Simsonin niitä näyttäessä." Niin peto kuin hän
olikin, puhui hän kuin hekkumoitsija.
Rouva Defarge katsoi alas eteensä ja tuumi hiukan.
"Lapsella myöskin", muistutti Jaakko kolmas miettiväisenä ja nauttien
omista sanoistaan, "on kultainen tukka ja siniset silmät. Ja meillä
on harvoin lapsia siellä. Mikä ihana näky."
"Sanalla sanoen", sanoi rouva Defarge ja heräsi ajatuksistaan, "en
voi luottaa mieheeni siinä asiassa. Eilisillasta asti tunnen etten
voi uskoa hänelle suunnitelmieni yksityisseikkoja, tunnen myöskin,
että jos viivyttelen on pelättävä että hän varoittaa heitä, jotta he
pääsevät pakoon."
"Se ei saa tapahtua", vaakui Jaakko kolmas, "ei kukaan saa päästä
pakoon. Meillä ei ole puoliakaan siitä määrästä, joka olisi suotavaa.
Meillä pitäisi olla kuusi tiuvia päivässä."
"Sanalla sanoen", jatkoi rouva Defarge, "miehelläni ei ole syytä tuon
perheen täydelliseen hävittämiseen eikä minulla ole syytä osottaa
sääliä tuota tohtoria kohtaan. Minun täytyy siis toimia omin päin.
Tulkaa tänne, pikku kansalainen."
Puunsahaaja, joka pelkäsi häntä ja kuoleman kammosta palveli häntä,
astui esiin käsi punasella lakillaan.
"Pikku kansalainen, oletteko valmis todistamaan vielä tänä päivänä
sitä merkkien antamista", sanoi rouva Defarge ankarasti.
"Jo, miksikä en?" virkkoi puunsahaaja. "Joka päivä, vaikka missä
ilmassa, kolmen ja neljän välillä, aina hän teki merkkejä ja joskus
oli hänellä tyttö mukana, väliin ei. Tiedän, mitä tiedän. Olen nähnyt
sen omin silmin."
Puhuessaan teki hän kaikenlaisia liikkeitä ikäänkuin hän tietämättään
olisi matkinut muutamia niistä eri merkeistä, joita hän ei ollut
koskaan nähnyt.
"Selvästi salaliitto", sanoi Jaakko kolmas. "Selvä kuin päivä!"
"Eikö meidän tarvitse epäillä valamiehistöä?" kysyi rouva Defarge ja
käänsi silmänsä häneen tuimasti hymyillen.
"Luottakaa isänmaalliseen valamiehistöön, rakas kansalainen. Vastaan
tovereistani."
"Antakaa kun ajattelen", sanoi rouva Defarge ja tuumi taaskin. "No
niin -- voinko säästää tohtoria mieheni tähden? Minulla ei ole mitään
tunnetta siinä suhteessa. Voinko säästää hänet?"
"Hän on aina laskettava yhdeksi pääksi", muistutti Jaakko kolmas
matalalla äänellä. "Meillä ei todellakaan ole tarpeeksi päitä; olisi
mielestäni vahinko."
"Hän viittoi samoin kuin tyttärensäkin, kun näin hänet", todisti
rouva Defarge; "en voi puhua toisesta ilmaisematta toista; en saata
vaieta jättäen koko asian tämän pikku kansalaisen huostaan. Sillä
minäpä en ole mikään huono todistaja."
Kosto ja Jaakko kolmas vakuuttivat kilvan innolla, että hän oli
ihailtavin ja erinomaisin todistaja mitä saattoi ajatella. Ettei
hän jäisi alakynteen ylisti pikku kansalainen häntä taivaalliseksi
todistajaksi.
"Hän vastatkoon puolestaan", sanoi rouva Defarge. "En voi häntä
armahtaa. Te olette toimessa kello kolme, menettehän katsomaan kuinka
tänään tuomitut mestataan. -- Entä te?"
Kysymys tehtiin puunsahaajalle, joka kiireesti vastasi myöntämällä,
hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lisäsi että hän oli innokkain
tasavaltalainen ja että hän totisesti olisi tasavaltalaisista
onnettomin, jos jokin estäisi häntä polttamasta iltapäiväpiippuansa,
katsellessaan kansallista parturiveitikkaa. Hän esitti tätä niin
kaunopuheisesti, että olisi saattanut epäillä (ehkä nuo mustat
silmät, joilla rouva Defarge halveksien häntä katseli, niin
tekivätkin) että hän alituisesti hiukan pelkäsi omaa persoonallista
turvallisuuttaan.
"Aion minäkin sinne", sanoi rouva. "Kun se on ohi -- sanokaamme kello
kahdeksan -- niin tulkaa luokseni Saint-Antoineen ja me ilmiannamme
nuo ihmiset minun osastolleni."
Halonhakkaaja sanoi olevansa ylpeä ja hyvillään saadessaan auttaa
rouva kansalaista. Tämän katsoessa häneen, tuli hän hämilleen,
karttoi sitä katsetta kuin pieni koira, meni halkojensa luo ja peitti
hämmästyksensä sahan kahvan taa.
Rouva Defarge viittasi valamiestä ja Kostoa tulemaan lähemmä ovea,
jossa hän selitti heille muut aikeensa seuraavasti:
"Nyt on hän luultavasti kotona ja odottaa miehensä kuolinhetkeä. Hän
suree ja vaikeroi. Hän on sellaisessa mielentilassa, että hän epäilee
tasavallan oikeutta. Hän on täynnä sääliä sen vihollisia kohtaan.
Menen hänen luokseen."
"Mikä ihailtava nainen, mikä jumaloittava nainen!" huudahti Jaakko
kolmas ihastuksissaan.
"Oi rakkaani", huudahti Kosto syleillen häntä.
"Ota sinä kutimeni", sanoi rouva Defarge ja pani sen auttajattarensa
käteen, "ja pidä sitä valmiina minua varten tavallisella paikallani.
Varaa tavallinen tuolini minulle, mene heti sinne, sillä sinne
luultavasti keräytyy tänään enemmän väkeä kuin tavallisesti."
"Tottelen mielelläni päällikköni käskyjä", sanoi Kosto tulisesti ja
suuteli häntä poskelle. "Ethän tule liian myöhään?"
"Olen siellä ennen alkamista."
"Ja ennenkuin rattaat tulevat. Ole siellä kaikella muotoa, sieluni
lemmitty, ennenkuin rattaat tulevat!" huusi Kosto hänen jälkeensä,
sillä hän oli jo päässyt vähän matkan päähän kadulle.
Rouva Defarge viittasi kädellään osotteeksi, että hän oli kuullut ja
että hän aivan varmaan tulisi ajoissa ja kulki jo loassa ohi kulman,
jonka vankilamuuri muodosti. Kosto ja valamies katsoivat hänen
jälkeensä hänen edetessään ja ylistivät hänen kaunista vartaloansa ja
suurenmoisia henkisiä lahjojaan.
Siihen aikaan painoi aika moneen naiseen kamalan ja rumentavan
leiman, mutta ei kukaan heistä ollut niin hirvittävä, kuin tämä
julkea nainen, joka nyt katuja kulki. Luonteeltaan oli hän rohkea ja
luja, teräväjärkinen, neuvokas, päättäväinen ja hänen kauneutensa oli
sitä laatua että se tuntui antavan omistajattarelleen vaan lujuutta
ja tulisuutta ja saattavan muut vaistomaisesti tunnustamaan nämät
ominaisuudet. Nämät levottomat ajat olisivat missä olosuhteissa
tahansa nostaneet hänet korkealle. Mutta koska häneen lapsuudesta
asti oli pinttynyt kalvava sorrontunne ja juurtunut viha erästä
kansanluokkaa kohtaan, olivat olosuhteet tehneet hänestä
naarastiikerin. Hän oli aivan sääliä vailla. Jos hänessä joskus
olisikin asunut tämä hyve, oli se nyt hänestä kokonaan hävinnyt.
Hänestä ei ollut mitään jos viaton mies kuoli esi-isiensä syntien
tähden, hän ei nähnyt häntä, vaan heitä. Hänestä ei merkinnyt
mitään jos hänen vaimonsa jäi leskeksi ja tytär orvoksi, tämä
oli riittämätön rangaistus, sillä he olivat hänen luonnollisia
vihollisiaan ja hänen saaliinsa, ja niinmuodoin heillä ei ollut
oikeutta elämiseen. Vedota häneen oli toivotonta, sillä hänellä ei
ollut säälin tunnetta ei itseäänkään kohtaan. Jos hän olisi kaatunut
kadulle niissä monissa kahakoissa, joihin hän otti osaa, hän ei olisi
säälinyt itseään, ja jos hänet olisi tuomittu piiluttavaksi huomenna,
olisi hän mennyt, eikä hänen sielussaan olisi asunut hellempää
tunnetta, vain raivokas halu vaihtaa paikkaa ihmisen kanssa, joka
hänet sinne lähetti. Sellainen sydän sykki rouva Defargen karkean
puvun alla. Kuinka huolimattomasti hän sitä kantoikin, koristi se
häntä kuitenkin jonkinlaisella daimoonisella kauneudella ja hänen
tumma tukkansa näytti upealta karkean punasen päähineen alla. Hänellä
oli poveen kätkettynä ladattu pistooli. Vyössään oli hänellä terävä
tikari. Siten varustettuna ja astuen luonteensa mukaisilla varmoilla
askelilla ja naisen notkealla joustavuudella, joka lapsuudessaan oli
tottunut kulkemaan avojaloin ja -säärin ruskealla rantahiekalla,
kulki rouva Defarge pitkin katuja.
Edellisenä iltana suunnitellessa lähtöä matkavaunuissa, jotka tällä
hetkellä odottivat matkustajamääränsä täyttymistä, oli neiti Prossin
mukaan ottaminen saattanut herra Lorrylle suurta päänvaivaa. Oli
tärkeätä että vaunujen liiallista sälyttämistä vältettiin, mutta
vielä tärkeämpää oli että aikaa, joka meni vaunujen ja matkustajien
tarkastamiseen, lyhennettiin mahdollisimman mukaan, koska heidän
pelastuksensa ehkä riippui muutamien sekuntien säästämisestä siellä
ja täällä. Hän ehdotti viimein asiaa tunnollisesti punnittuaan että
neiti Pross ja Jerry, jotka olivat esteettömiä lähtemään kaupungista,
matkustaisivat sieltä kello kolme kepeimmillä ajoneuvoilla, mitä
siihen aikaan tunnettiin. Koska heillä ei ollut mitään matkatavaroita
eikä kuormaa, saavuttaisivat he pian vaunut, ajaisivat niistä sivu,
tilaisivat edeltäkäsin hevosia ja suuresti helpottaisivat vaunujen
kulkua yön kalleina hetkinä, jolloin viivytystä oli pahimmin
peljättävä.
Koska neiti Pross näki tämän ehdotuksen mukaan voivansa olla tosi
hyödyksi näissä vaarallisissa oloissa, suostui hän siihen ilolla.
Hän ja Jerry olivat nähneet vaunujen lähtevän sieltä, olivat
tienneet kenen Solomon sinne toi, olivat olleet kymmenen minuuttia
tuskallisessa jännityksessä ja olivat nyt lopettaneet valmistuksensa
seuratakseen vaunuja, samaan aikaan kuin rouva Defarge katuja kulkien
yhä läheni muuten tyhjää asuntoa, jossa he olivat neuvotelleet.
"No, mitä ajattelette nyt, herra Cruncher?" sanoi neiti Pross, joka
oli niin levoton että hän tuskin saattoi puhua, liikkua tai elää.
"Ajatelkaa, jos emme lähtisikään tästä talosta? Yhdet vaunut ovat jo
lähteneet täältä ja se saattaisi herättää epäluuloa."
"Mielipiteeni neiti", vastasi herra Cruncher, "on, että te olette
oikeassa ja että minä jään teidän luoksenne, olittepa te sitten
oikeassa eli ette."
"Pääni on niin sekasin pelosta ja toivosta rakkaitten ystäviemme
tähden", sanoi neiti Pross kiihkeästi itkien, "etten voi tehdä mitään
suunnitelmaa. Voitteko _te_ keksiä jotain, rakas hyvä herra Cruncher?"
"Tulevaisuuteen nähden, neiti", vastasi herra Cruncher, "toivon että
voin. Mutta siunattu vanha pääni ei keksi mitään nykyhetkeä varten.
Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, neiti, että otatte huomioon
kaksi lupausta, jotka toivon voivani tehdä tänä vaikeana hetkenä?"
"Otan, otan, Jumalan tähden", huudahti neiti Pross yhä valtavasti
itkien, "tehkää ne heti ja vapautukaa niistä heti, niin olette kelpo
mies!"
"Ensiksikin", sanoi herra Cruncher, koko ruumiiltaan vapisten ja
puhuen tuhkanharmain ja juhlallisin kasvoin, "jos nämät ihmisraukat
onnellisesti ja hyvin pääsevät tästä pulasta, en enää koskaan tee
sitä, en koskaan?"
"Olen aivan varma siitä, herra Cruncher", vastasi neiti Pross,
"ettette koskaan enää tee sitä, mitä ikinä se lieneekin ja pyydän
teitä, ettette pidä välttämättömänä lähemmin selittää mitä se on."
"En, neiti", vastasi Jerry, "en sano sitä teille. Toiseksi, jos nämät
ihmisraukat suoriutuvat onnellisesti ja hyvin tästä, en enää koskaan
sekaannu rouva Cruncherin moksahtamisiin, en koskaan!"
"Mikä kotoinen asia tämä lieneekin", sanoi neiti Pross, joka koetteli
pyyhkiä silmiään ja tyyntyä, "en epäile olevan parasta, että rouva
Cruncher hoitaa sen asian aivan omin päin. -- Oi poloiset lemmikkini!"
"Menenpä niinkin pitkälle, neiti", jatkoi herra Cruncher, osottaen
huolestuttavaa taipumusta jatkamiseen, ikäänkuin hän olisi seisonut
saarnastuolissa, "ja voitte kernaasti painaa sanani mieleenne
ja viedä ne perille rouva Cruncherille -- että mielipiteeni
hänen moksahtamisistaan ovat muuttuneet ja että toivon kaikesta
sydämestäni, että rouva Cruncher jatkaisi moksahtamistaan tällä
hetkellä."
"Niin, niin, niin, toivon hänen sitä tekevän", huudahti ymmälle
joutunut neiti Pross, "ja toivon, että se vastaa hänen toiveitaan."
"Jumala varjelkoon", jatkoi herra Cruncher hitaammin ja
juhlallisemmin ja yhä suuremmalla taipumuksella jatkaa ja pitkittää,
"minkään, jota koskaan olen sanonut tai tehnyt pilaamasta
sydämellisiä onnentoivotuksiani noille ihmispolosille nyt! Jumala
paratkoon emmekö kaikki moksahtaisi maahan (jos siitä jollakin lailla
olisi hyötyä) saattaaksemme heidät tästä onnettomasta pulmasta.
Jumala paratkoon, neiti! Niin sen sanon, Jumala paratkoon!" Se oli
herra Cruncherin loppulause kauvan, mutta turhaan koetettuaan keksiä
jotain parempaa.
Ja yhä jatkoi rouva Defarge matkaansa katuja pitkin ja tuli yhä
lähemmäksi.
"Jos koskaan palaamme isänmaahamme", sanoi neiti Pross, "voitte
luottaa siihen, että kerron rouva Cruncherille niin paljon kuin
muistan ja ymmärrän siitä mitä nyt niin liikuttavasti olette puhunut
ja joka tapauksessa voitte olla varma, että todistan teidän ottaneen
asian oikein toden kannalta tänä kauheana hetkenä. Mutta tuumikaamme
nyt kaikella muotoa! Kunnioitettava herra Cruncher, tuumikaamme!"
Yhä jatkoi rouva Defarge kulkuaan katuja pitkin ja tuli yhä
lähemmäksi.
"Jos te menisitte edeltäpäin", sanoi neiti Pross, "ja pidättäisitte
hevosia ja vaunuja tulemasta tänne ja odottaisitte minua jossakin,
eikö olisi parasta niin?"
Herra Cruncherin mielestä se oli ehkä parasta niin.
"Missä voisitte minua odottaa?" kysyi neiti Pross.
Herra Cruncher oli niin pyörällä päästään ettei hän voinut muistaa
mitään muuta paikkaa kuin Temple Barin. Valitettavasti, Temple Bar
oli satojen peninkulmien päässä, ja rouva Defarge oli nyt jo ehtinyt
hyvin lähelle.
"Tuomiokirkon portilla", sanoi neiti Pross. "Olisiko hyvin suuri
mutka ottaa minut tuomiokirkon suuren portin luota, molempien tornien
välistä?"
"Ei, neiti", vastasi herra Cruncher.
"Olkaa sitten niin erinomaisen kiltti ja menkää heti postiin ja
tehkää se muutos."
"Nähkääs, epäilen", sanoi herra Cruncher viipyen ja pudistaen
päätään, "jättää teitä. Emme tiedä, mitä saattaa tapahtua!"
"Ei, sen Jumala tietää", vastasi neiti Pross, "mutta älkää olko
levoton minun puolestani. Noutakaa minut tuomiokirkon luota kello
kolme tai niillä tienoin, niin olen varma että se on parempi kuin jos
lähtisimme täältä. Siitä olen vakuutettu. No, niin, Jumala olkoon
kanssamme, Cruncher! -- Älkää ajatelko minua, vaan niitä ihmisiä,
jotka ehkä ovat riippuvaisia meistä!"
Tämä puhe ja neiti Prossin molemmat kädet, jotka rukoilevalla
tuskalla tarttuivat hänen käsiinsä, ratkaisivat herra Cruncherin
päätöksen. Parilla rohkaisevalla nyökäyksellä meni hän heti
toimittamaan muutokset ja jätti neiti Prossin tulemaan jälestäpäin
ehdotuksensa mukaan.
Oli suuri helpotus neiti Prossille, että hän oli keksinyt varokeinon,
jota jo oltiin käytäntöön panemassa. Välttämättömyys pukeutua niin,
ettei hänen ulkomuotonsa herättäisi mitään erityistä huomiota
kaduilla, huojensi häntä myöskin. Hän katsoi kelloaan ja se oli
kaksikymmentä yli kahden. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä, vaan
hänen täytyi heti valmistautua.
Ylenmääräisessä huumauksessaan pelkäsi neiti Pross yksinäisyyttä
tyhjissä huoneissa ja kuvitteli, että häneen joku tirkisteli kaikista
avonaisista ovista. Hän otti maljan kylmää vettä ja alkoi pestä
silmiään, jotka olivat turvoksissa ja punaset. Tuon kuumeentapaisen
pelkonsa ahdistamana ei hän saattanut pitää silmiään minuuttiakaan
yhtä mittaa suljettuina, vaan keskeytti valelemistaan tuon tuostakin
ja katseli ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan
vakoillut häntä. Tuollaisen väliajan kestäessä säpsähti hän ja
huudahti, sillä hän näki olennon seisovan huoneessa.
Malja putosi laattiaan ja särkyi ja vesi juoksi rouva Defargen
jalkoihin. Omituisia ja kamalia teitä ja suuren verenvuodatuksen
kautta olivat nämät jalat tulleet tuon veden yhteyteen.
Rouva Defarge katseli häntä kylmästi ja sanoi:
"Missä on Evrémonden vaimo?"
Salamana lensi neiti Prossin ajatuksien läpi, että kaikki ovet olivat
auki ja kertoivat paosta. Hänen ensimmäinen tekonsa oli niitten
sulkeminen. Huoneessa oli niitä neljä ja hän sulki ne kaikki. Sitten
asettui hän sen huoneen oven eteen, jossa Lucy oli asunut.
Rouva Defargen tummat silmät seurasivat hänen nopeita liikkeitään ja
katselivat häntä yhä hänen lopetettuaan. Neiti Pross ei ollut kaunis,
vuodet eivät olleet kesyttäneet hänen rajua luonnettaan, eivätkä
pehmittäneet hänen jolsaa ulkomuotoaan, mutta hänkin oli päättäväinen
nainen omalla tavallaan ja hän mittasi rouva Defargea silmillään.
"Ulkomuodostasi päättäen voisit olla Luciferin vaimo", sopersi
neiti Pross itsekseen. "Mutta minua et siltä saa taipumaan, olen
englantilaisnainen."
Rouva Defarge katseli häntä halveksien, mutta halveksimiseen liittyi
aavistus, että he kaksi nyt taistelivat kovan taistelun. Hän näki
edessään karkean, luisevan, jäntevän naisen, kuten herra Lorry monta
vuotta sitten oli hänessä nähnyt lujakätisen naisen. Hän tiesi
vallan hyvin että neiti Pross oli perheen uskollinen ystävä; neiti
Pross tiesi vallan hyvin, että rouva Defarge oli perheen pahansuopa
vihollinen.
"Matkallani tuonne", sanoi rouva Defarge osottaen turmiollista
paikkaa, "jossa he varaavat minulle tuolini ja kutimeni, tahdoin
tervehtiä häntä ohimennessäni. Haluan tavata häntä."
"Tiedän, että aikeesi ovat pahat", sanoi neiti Pross, "ja voit olla
varma, että vastustan niitä."
Kumpikin puhui omaa kieltään, ei kumpikaan toistaan ymmärtänyt, mutta
molemmat olivat hyvin valppaat ja kiihkeät kasvonilmeistä pääsemään
selville mitä käsittämättömät sanat merkitsivät.
"Häntä ei hyödytä, että hän tällä hetkellä minulta kätkeytyy", sanoi
rouva Defarge. "Kunnon isänmaanystävät ymmärtävät mitä se merkitsee.
Sallikaa minun tavata häntä. Menkää hänelle sanomaan, että tahdon
tavata häntä, kuuletteko?"
"Jos silmäsi olisivat ruuvimeisseliä", vastasi neiti Pross, "ja minä
olisin englantilainen imperiaalisänky, eivät ne voisi saada minusta
naulaakaan irti. Ei, sinä ilkeä ulkomaalainen nainen, pidän kyllä
puoleni."
Rouva Defarge ei uutterasti voinut seurata näitä omituisia
huomautuksia yksityisseikkoja myöten, mutta hän ymmärsi niin paljon
että hän huomasi itseään ylenkatsottavan.
"Kaistapäinen imisä!" virkkoi rouva Defarge rypistäen otsaansa. "En
paljon piittaa vastauksestasi. Tahdon tavata häntä. Joko sanokaa
hänelle, että pyydän tavata häntä tai menkää pois edestäni ja antakaa
minun mennä sisään hänen luokseen." Samassa hän teki vihastuneen
liikkeen oikealla käsivarrellaan.
"En koskaan uskonut", sanoi neiti Pross, "että haluaisin ymmärtää
tyhmää kieltäsi, mutta tahtoisin antaa kaiken omaisuuteni,
vaatteetkin päältäni, tietääkseni, epäiletkö totuutta tai kulkevatko
ajatuksesi sinnepäinkään."
Ei kumpikaan kääntänyt sekunniksikaan silmiään toisesta. Rouva
Defarge ei ollut liikahtanut hitustakaan paikaltaan missä neiti Pross
hänet ensin näki, mutta nyt hän otti askeleen eteenpäin.
"Olen englantilainen", sanoi neiti Pross, "olen pois suunniltani.
En välitä itsestäni kahden pencen vertaakaan. Tiedän, että mitä
kauvemmin pidän teitä täällä, sitä enemmän toivoa on lintuneidilläni
pelastua. En jätä päähäsi töyhtöäkään mustasta tukastasi, jos kosket
minua sormellakaan."
Niin puhui neiti Pross pudistaen päätään ja silmät salamoivina
jokaisen pikaisen lauseen välillä ja jokainen pikainen lause
sanottuna yhdessä hengenvedossa. Niin puhui neiti Pross, joka ei
koskaan eläessään ollut ketään lyönyt.
Mutta hänen rakkautensa oli tuota järisyttävää laatua, joka pusertaa
vastustamatta kyyneleitä silmiin. Se oli rohkeutta, jota rouva
Defarge niin vähän ymmärsi, että hän piti sitä heikkoutena. --
"Hahaa!" nauroi hän, "sinä hupakko rukka. Mitä sinä mahdat, käännyn
tuon tohtorin puoleen." Hän korotti äänensä ja huusi:
"Kansalainen tohtori! Evrémonden vaimo! Evrémonden lapsi! Kuka
tahansa muu, kuin tämä kurja hupakko, vastatkaa kansalaiselle
Defargelle!"
Ehkä se oli tätä seuraava hiljaisuus tai ehkäpä jotain neiti
Prossin kasvojenilmeessä, ehkäpä äkillinen kaikista ulkonaisista
vaikutuksista riippumaton aavistus, joka kuiskasi rouva Defargelle,
että he olivat poissa. Hän avasi äkkiä kolme ovea ja katsoi sisään.
"Kaikki huoneet ovat epäjärjestyksessä, on pakattu kiireessä,
kaikenlaista rojua on laattialla sikin sokin. Ei ole ketään tuolla
takananne olevassa huoneessa. Antakaas minun katsoa."
"En koskaan", sanoi neiti Pross, joka ymmärsi hänen pyyntönsä yhtä
hyvin kuin rouva Defarge ymmärsi vastauksen.
"Elleivät he ole tuossa huoneessa, ovat he poissa ja heitä voidaan
ajaa takaa ja palauttaa", sanoi rouva Defarge itsekseen.
"Olemme yksin aution pihan varrella olevassa korkeassa talossa, ei
ole luultavaa että kukaan meitä kuulee ja rukoilen ruumiillista
voimaa pitääkseni sinua kiinni täällä, koska joka hetki, jonka olet
täällä, on sadantuhannen guinean arvoinen lemmitylleni", sanoi neiti
Pross.
Rouva Defarge meni ovea kohti. Mutta äkillisen mielijohteen
vaikutuksesta tarttui neiti Pross molemmin käsin häntä vyötäisistä ja
piti häntä kiinni. Turhaan ponnisti rouva Defarge vastaan ja koetti
päästä häntä lyömään; rakkauden voimakkaalla itsepintaisuudella, joka
aina on voimakkaampi vihaa, piti neiti Pross hänestä kiinni, nostipa
hänet painiskelun kestäessä ylös laattialtakin. Rouva Defargen
molemmat kädet löivät ja kynsivät hänen kasvojaan, mutta neiti Pross
kumartui, piti häntä vyötäisistä ja tarttui häneen lujemmin kuin
hukkuva nainen.
Kohta lakkasivat rouva Defargen kädet lyömästä ja kopeloivat sen
sijaan vyötäisiä, jotka olivat ruuvipenkissä.
"Se on käsivarteni alla", sanoi neiti Pross tukahutetulla äänellä;
"et saa sitä käsiisi. Olen sinua väkevämpi, kiitos taivaan. Pidän
sinusta kiinni kunnes jompikumpi meistä pyörtyy tai kuolee."
Rouva Defarge tapaili jotain rinnaltaan. Neiti Pross näki sen,
huomasi mitä hän tapaili, löi sitä niin, että siitä lähti salama ja
pamaus, ja hän seisoi yksin savun sokaisemana.
Tämä kaikki tapahtui sekunnissa. Kun savu hälveni, jättäen jälkeensä
kamalan hiljaisuuden, leijaili se ilmaan kuin raivoavan naisen sielu,
jonka ruumis makasi hengettömänä laattialla.
Ensi silmänräpäyksessä meni neiti Pross ruumiin ohi niin kauvas kuin
saattoi ja ryntäsi portaita myöten huutamaan hyödytöntä apua. Onneksi
tuli hän niin hyvissä ajoin ajatelleeksi tekonsa seurauksia, että
hän vaikeni ja kääntyi takasin. Oli hirveätä palata siitä ovesta,
mutta hän meni sisään ja menipä vielä lähelle ruumistakin ottaakseen
hattunsa ja muita tavaroita, joita hänen täytyi panna yllensä.
Hän puki yllensä portaissa, suljettuaan ensin oven ja otettuaan
avaimen suulta. Sitten hän istuutui muutamiksi hetkiksi portaisiin
hengittämään ja itkemään, nousi sitten ja kiiruhti pois.
Onneksi oli hänellä huntu hatussaan, muuten hän tuskin olisi voinut
kulkea kaduilla pysäyttämättä. Onneksi oli hänellä luonnostaankin
niin omituinen ulkomuoto, ettei hän nyt näyttänyt yhtä rumalta kuin
joku toinen nainen hänen sijassaan. Molemmat edut olivat hänelle
tarpeen, sillä raatelevat sormet olivat jättäneet syviä jälkiä hänen
kasvoihinsa ja hänen hiuksensa olivat revityt ja hänen pukunsa oli
riistetty ja raastettu pahanpäiväisesti.
Kulkiessaan sillan yli heitti hän huoneen avaimen jokeen. Hän tuli
tuomiokirkolle muutamia minuuttia ennen seuralaistaan ja odottaessaan
siellä, ajatteli hän, että avain jo saattoi olla verkkoon tarttunut
ja tunnettu, ovi saattoi olla avattu ja ruumis löydetty, hänet
ehkä pysäytettäisiin kaupunginportilla, pantaisiin vankeuteen ja
syytettäisiin murhasta! Kesken näitä levottomia ajatuksia tuli hänen
seuralaisensa, antoi hänen nousta vaunuihin ja ajoi pois hänen
kanssaan.
"Onko mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross.
"Tavallista touhua", vastasi herra Cruncher ja näytti hämmästyvän
kysymystä ja neiti Prossin ulkomuotoa.
"En kuule mitä sanotte", sanoi neiti Pross. "Mitä te sanotte?"
Turhaan toisti herra Cruncher sanansa; neiti Pross ei voinut
kuulla häntä. "Minäpäs nyökäytän päätäni", ajatteli herra Cruncher
kummissaan, "sen hän nyt ainakin näkee." Ja sen hän näki.
"Onko nyt mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross uudelleen.
Herra Cruncher nyökäytti taaskin päätään.
"En kuule."
"Hän on tullut kuuroksi yhdessä tunnissa", sanoi herra Cruncher
miettien ja hyvin pelästyksissään. "Mitä hänelle on tapahtunut?"
"Tuntuu", sanoi neiti Pross, "kuin olisi käynyt salama ja pamaus ja
kuin se pamaus olisi viimeinen mitä kuulen tässä elämässä."
"Hän juonittelee, pahuus vieköön", sanoi herra Cruncher, yhä enemmän
ja enemmän ihmeissään. "Mitä hän lienee juonut rohkaistakseen
itseään? Hiljaa! Siinä kuuluu kamalien rattaiden kolina. Kuuletteko
sitä, neiti?"
"En kuule mitään", sanoi neiti Pross, joka huomasi että hän puhui
hänelle. "Oi, kunnon ystäväni, ensiksi kuului hirveä pamaus ja sitten
syntyi syvä hiljaisuus ja se hiljaisuus tuntuu muuttumattomana
jatkuvan eikä lopu elämäni aikana!"
"Jos ei hän kuule noiden kamalien rattaiden kolinaa nyt, kun ne ovat
niin lähellä päämääräänsä", sanoi herra Cruncher katsoen taaksensa,
"niin luulen, ettei hän milloinkaan tule kuulemaan muutakaan tässä
maailmassa."
Eikä hän muuta kuullutkaan.