Viisikymmentäkaksi.
Conciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa
tuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja.
Viisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa
myöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät
koppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän
verensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri
sekotettaisiin heidän vereensä huomenna.
Kaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta
veronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla
rikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys
ja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.
Charles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut
turhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä
kertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut
tuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään
persoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet
todenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet
olla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään
ei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän
oli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä
erota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä
kohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen
ajatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli
levottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan.
Jos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä
vaimo ja lapsi sitä vastustavan.
Mutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus,
ettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti
ja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana
astua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen
mieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä
tulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen
levollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja
tuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle
ja saada lohdutusta ylhäältä.
Ennen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt
pitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli
saanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän
kirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.
Hän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän
ollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli
sen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin
isänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen
asti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että
jättämänsä nimen salaaminen oli ainoa -- nyt aivan ymmärrettävä --
ehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka
hän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi
hänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville,
oliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko
(satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle
mieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos
hänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän
luuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä
mainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli
löytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti
vaimoaan -- vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta --
lohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän
ollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan
että hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä
sitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja
rakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa
antautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin
totta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan
isäänsä.
Vaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta
hän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa
hänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen
siten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta
taipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat
hänessä vallan.
Herra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle
taloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta
kiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki
valmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti
niin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.
Hän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista.
Paneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän
maailman kanssa.
Mutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle
häikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän
kepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa
(vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy
sanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan
ollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja
tullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan
ei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta
ja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä
oli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: "tänään on
kuolinpäiväni!"
Siten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne
viisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni
ja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat
hänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea
hillitä.
Hän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen
elämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta
siinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään,
ovatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän
suunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä
viimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja
hänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään
liittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut.
Ne ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun
tietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli
äärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden
ympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä
olevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.
Tunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät
lyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt
ainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi,
kaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän
kiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet
aivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin
ja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli
ohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä
vaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.
Kaksitoista hävinnyt ainiaaksi.
Hänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi
että häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat
vierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi
ajatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään
voidakseen sitten vahvistaa muita.
Hän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan
toisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja
kuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli
ollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta
takasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:
"Nyt ei ole enää kuin tunti", ja alkoi taaskin kävellä.
Askeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.
Avain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai
juuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin
kielellä:
"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää
sisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö."
Ovi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja
varoittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja
katseli häntä tyynesti.
Hänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi
hetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui
ja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen
kädenpuristuksensa.
"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte
saavanne nähdä?" sanoi hän.
"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään
uskoa. Ette mahtane olla --" tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen
-- "vankina?"
"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen
vanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison
edessänne. Tulen hänen luotaan -- vaimonne, rakas Darnay."
Vanki puristi hänen kättään.
"Minulla on pyyntö häneltä teille."
"Mikä niin?"
"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä
liikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin
hyvin muistatte."
Vanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.
"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se
merkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa
sitä -- vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun."
Vangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin,
oli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi
hänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.
"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa,
tahtonne tarmoa. Pian!"
"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain
kuolette kanssani. Se on mielettömyyttä."
"Olisi mielettömyyttä, jos käskisin teitä pakenemaan, mutta teenkö
sitä? Kun käsken teidän menemään tuosta ovesta, sanokaa silloin
minulle että se on mielettömyyttä ja jääkää tänne. Muuttakaa
kaulaliinaa ja takkia kanssani. Teidän sitä tehdessänne, irrotan
tämän nauhan tukastanne ja levitän tukkanne samalla lailla kuin
omani."
Kummastuttavalla nopeudella ja sellaisella tahdon ja toiminnan
voimalla, joka tuntui aivan yliluonnolliselta, pakotti hän hänen
tekemään nämät muutokset. Vanki oli kuin lapsi hänen käsissään.
"Carton! Hyvä Carton! Tämä on mieletöntä. Sitä ei voi toteuttaa,
se ei saata käydä päinsä, sitä on koetettu, mutta se on aina
epäonnistunut. Pyydän, ettette lisää kuolemani katkeruutta omalla
kuolemallanne."
"Rakas Darnay, kehotanko teitä menemään ulos ovesta? Kun teen sitä,
niin kieltäytykää. Kynä, mustetta ja paperia on teidän pöydällänne.
Onko kätenne niin varma että voitte kirjoittaa."
"Oli ainakin teidän tullessanne."
"Tehkää se varmaksi taaskin ja kirjoittakaa mitä sanelen. Pian,
ystävä, pian!"
Darnay painoi kädellänsä sekaista päätänsä ja istuutui pöydän ääreen.
Carton seisoi ihan hänen vieressään oikea käsi takin sisässä.
"Kirjoittakaa aivan sanojeni mukaisesti."
"Kenelle osotan sen."
"Ei kellenkään." Carton piti vielä kättään takkinsa alla.
"Päiväänkö sen?"
"Ei ole tarpeen." Vanki katsoi ylös joka kysymyksen jälkeen. Carton
kumartui hänen ylitsensä ja pitäen kättään takin sisässä katsoi
häneen.
"Jos muistatte", saneli Carton, "ne sanat, jotka vaihdoimme
keskenämme kauvan sitten, ymmärrätte helposti tämän, sen nähdessänne.
Tiedän teidän muistavan niitä. Ei olisi teidän kaltaistanne unohtaa
niitä."
Hän aikoi vetää pois kätensä, mutta kun vanki hämmästyksissään
kirjeen sisällyksestä sattui katsomaan ylös, pysähtyi käsi ja ympäröi
jotakin.
"Oletteko kirjoittanut: unohtaa niitä?" kysyi Carton.
"Olen. Aseko teillä on kädessänne?"
"Ei, en ole aseellinen."
"Mikä teillä on kädessänne?"
"Saatte sen pian tietää. Kirjoittakaa; on jälellä vain muutamia
sanoja." Hän saneli taaskin. "Olen kiitollinen siitä, että se hetki
on tullut, jolloin voin ne todistaa. Että teen sen, ei anna aihetta
mihinkään suruun eikä sääliin." Tätä sanoessaan ja katsellessaan
kirjoittajaan, antoi hän kätensä hitaasti ja varovaisesti vaipua alas
tämän kasvojen läheisyyteen.
Kynä putosi Darnayn kädestä pöydälle ja hän katseli tylsästi
ympärilleen.
"Mikä haju se on?" kysyi hän.
"Hajuko?"
"Jotakin luikahti ohitseni."
"Sitä en tiedä, täällä ei voi olla mitään. Ottakaa kynä ja
lopettakaa. Joutukaa, joutukaa!"
Vanki koetti terottaa huomiotaan, ikäänkuin hänen muistinsa olisi
tylsistynyt ja hänen sielunkykynsä eivät olisi toiminneet. Hänen
katsellessaan Cartoniin tylsästi ja aivan muuttuneella hengityksellä,
katsoi tämä häneen terävästi, käsi taaskin nutun alla.
"Joutukaa, joutukaa!"
Vanki kumartui taaskin paperin yli.
"Jos olisi ollut toisin" -- Cartonin käsi solui taas varovasti ja
hiljaa alas -- "en koskaan olisi käyttänyt hitaampaa keinoa. Jos
olisi ollut toisin --" käsi oli nyt vangin kasvojen luona -- "olisi
minulla ollut vain sitä enemmän vastattavaa. Jos olisi ollut toisin
--" Carton katsoi kynään ja huomasi että se juoksi vaivaloisesti ja
muodosti vain epäselviä koukeroita.
Cartonin käsi ei enää siirtynyt takin alle. Vanki hyppäsi pystyyn
katsellen nuhtelevaisesti ystävätään, mutta Carton pani kätensä
lujasti ja varmasti hänen sieramilleen ja tarttui vasemmalla kädellä
häntä vyötäisiin. Hän paini heikosti muutamia silmänräpäyksiä sen
miehen kanssa, joka oli tullut uhraamaan elämänsä hänen edestään,
mutta hetken perästä makasi hän tajutonna laattialla.
Ripeästi ja yhtä päättäväisin käsin, kuin sydämin, pukeutui Carton
niihin vaatteisiin, jotka vanki oli riisunut päältään, kampasi
tukkansa taaksepäin ja sitoi sen nauhalla, jota vanki oli käyttänyt.
Sitten hän huusi hiljaa: "tulkaa sisään!" ja vakooja näyttäytyi.
"Näettekö?" sanoi Carton ja katsahti häneen polvistuessaan
tainnoksissa olevan viereen ja pistäessään paperin hänen takkinsa
sisään. "Oletteko suuressakin vaarassa?"
"_Tämä_ ei saata minua suureen vaaraan täällä vallitsevan kiireen
aikana, jos vaan rehellisesti pysytte sopimuksessamme."
"Älkää minun tähteni peljätkö. Olen uskollinen kuolemaan saakka."
"Niin teidän on oleminen, herra Carton, että luku viisikymmentäkaksi
täyttyy. Jos te tuossa puvussa täytätte lukumäärän ei minun tarvitse
peljätä."
"Älkää peljätkö mitään! Minä olen kohta kykenemätön teitä
vahingoittamaan ja ne toiset, Jumalan kiitos ovat pian täältä
kaukana. Hakekaa apua ja kantakaa minut alas vaunuihin!"
"Teidätkö?" sanoi vakooja levottomasti.
"Hänet, jonka kanssa olen osaa vaihtanut. Menettekö ulos samasta
portista, josta toitte minut tänne?"
"Tietysti."
"Olin heikko ja väsynyt kun toitte minut sisään ja olen vieläkin
väsyneempi nyt kun viette minut ulos. Jäähyväispuhelu on vallannut
minut. Sellaista tapahtuu täällä usein, niin aivan liian usein.
Elämänne on omissa käsissänne. Pian! Huutakaa apua!"
"Vannotteko ettette petä minua?" sanoi vapiseva vakooja ja viipyi
vielä hetkisen.
"Ihminen!" vastasi Carton ja polki jalkaa. "Enkö jo ole vannonut
vakavaa valaa saattaa tämä asia loppuun, koska nyt tuhlaatte kalliita
hetkiä? Viekää hänet itse sille pihalle, jonka tiedätte, pankaa itse
hänet vaunuihin, näyttäkää hänet itse herra Lorrylle, pyytäkää ettei
hän antaisi hänelle muuta lääkettä kuin raitista ilmaa ja että hän
muistaisi eilisiltaiset sanani ja lupauksensa minulle -- ja lähtekää
matkaan nyt!"
Vakooja meni ja Carton istuutui pöydän ääreen nojaten päätänsä
käteensä. Vakooja palasi heti kahden miehen seurassa.
"Mitä nyt?" sanoi toinen heistä ja katsahti laattialla makaavaan
olentoon. "Paniko hän noin pahaksi sen, että hänen ystävänsä voitti
Pyhän Guillotiinin arpajaisissa?"
"Hyvä isänmaanystävä", sanoi toinen, "olisi tuskin pahastunut enemmän
jos ylimys olisi vetänyt tyhjän arpalipun."
He nostivat pyörtyneen, laskivat hänet paareille, jotka he olivat
asettaneet oven ulkopuolelle ja valmistausivat kantamaan sitä pois.
"Aika on lyhyt, Evrémonde", sanoi vakooja varoittavalla äänellä.
"Tiedän sen", sanoi Carton. "Pitäkää huolta ystävästäni, sitä pyydän
teiltä, ja menkää nyt."
"Tulkaa siis, pojat", sanoi Barsad. "Nostakaa hänet ja seuratkaa."
Ovi suljettiin ja Carton oli yksin. Pinnistäen kuuloansa
äärimmäisyyteen asti, kuunteli hän jokaista ääntä, joka saattaisi
merkitä epäilystä tai levottomuutta. Ei kuulunut mitään. Avaimia
väännettiin, ovia kolisi, askelia kaikui etäisissä käytävissä,
mutta ei mitään huutoa kuulunut, ei mitään outoa kiirettä huomattu.
Hetkisen kuluttua hän hengitti helpommin, istuutui pöydän ääreen ja
kuunteli taaskin, kunnes kello löi kaksi.
Silloin hän alkoi kuulla ääniä, joita hän ei peljännyt, sillä hän
aavisti niiden merkityksen. Useita ovia avattiin perätysten ja
viimein hänen ovensa. Vanginvartija, luettelo kädessä kurkisti sisään
ja sanoi vain:
"Seuratkaa minua Evrémonde", ja hän seurasi häntä suureen pimeään
huoneeseen, joka oli etäämpänä. Oli pimeä talvipäivä ja sekä ulkona
että sisällä olevan pimeän tähden saattoi hän vain epäselvästi
erottaa toisia, joita oli sinne kuletettu käsien sitomista varten.
Muutamat seisoivat, toiset istuivat. Muutamat vaikeroivat ja olivat
alituisessa liikkeessä, mutta ne olivat harvat. Useimmat olivat vaiti
ja hiljaa ja katsoivat alas suoraan eteensä.
Hänen seisoessaan seinän vieressä pimeässä nurkassa, kun muutamia
viiteenkymmeneenkahteen kuuluvia yhä tuotiin sisään hänen jälkeensä,
pysähtyi eräs mies ohimennessään syleilemään häntä, ikäänkuin hän
olisi ollut tuttu. Hän värisi pelosta että hänet saataisiin ilmi,
mutta mies meni eteenpäin. Hetkisen perästä nousi penkiltä, jolla hän
oli nähnyt hänen istuvan, nuori nainen, joka ruumiiltaan oli hento ja
tyttömäinen, kasvot laihat ja värittömät ja silmät suuret, avoimet ja
kärsivälliset. Hän tuli puhuttelemaan häntä.
"Kansalainen Evrémonde", sanoi hän ja kosketti häneen kylmällä
kädellään. "Olen köyhä pieni ompelijatar, joka olin kanssanne La
Forcessa."
Hän mutisi vastaukseksi:
"Niinpä olette. Olen unohtanut mistä teitä syytettiin?"
"Salaliitosta. Vaikka Jumala tietää, että olen syytön sellaisiin.
Onko se todennäköistä? Kenelle nyt saattaisi pistää päähän ruveta
salaliittoon minunkaltaiseni pienen heikon olento pahaisen kanssa?"
Avuton hymy, jolla hän tämän sanoi, liikutti Cartonia niin että hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"En pelkää kuolemaa, kansalainen Evrémonde, mutta en ole mitään
tehnyt. Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan, jos tasavallalle,
joka tulee tekemään niin paljon hyvää meille köyhille, on siitä
mitään hyötyä, mutta en tiedä, miten se voi olla mahdollista,
kansalainen Evrémonde." Pieni heikko raukka!
Viimeiseksi täällä maan päällä, lämmitti ja pehmitti hänen sydämensä
tämä säälittävä tyttö.
"Kuulin, että teidät vapautettiin, kansalainen Evrémonde. Toivoin,
että niin oli."
"Niin olikin. Mutta minut vangittiin uudestaan ja tuomittiin
kuolemaan."
"Jos saan ajaa kanssanne, kansalainen Evrémonde, annatteko minun
pitää teitä kädestä? En pelkää, mutta olen pieni ja hento ja se
antaisi minulle enemmän uskallusta."
Kun nuo kärsivälliset silmät kohosivat hänen kasvoihinsa, näki hän
niissä äkillisen epäilyksen ja sitten hämmästyksen. Carton puristi
rasittuneita, riutuneita nuoria sormia ja vei ne huulilleen.
"Aiotteko kuolla hänen tähtensä?" kuiskasi tyttö.
"Ja hänen vaimonsa ja lapsensa tähden. Hiljaa! Aion."
"Oi muukalainen, annatteko minun pitää teidän urhoollisesta
kädestänne?"
"Hiljaa! Annan, sisarparkani; viimeiseen asti."
* * * * *
Samat varjot, jotka lankeevat vankilan yli, lankeevat samana aikasena
iltapäivänä kaupunginportin edustalla seisovan kansanjoukon yli, kun
vaunut, jotka aikovat jättää Pariisin, ajavat esiin tutkittaviksi.
"Kuka tässä tulee? Kuka siinä on? Paperit!"
Ojennetaan paperit ja ne luetaan.
"Alexandre Manette. Lääkäri. Ranskalainen. Kuka hän on?"
"Tämä." Osotetaan tuota avutonta, houraavaa vanhusta, joka höpisee
epäselviä sanoja.
"Kansalainen tohtori ei nähtävästi ole aivan järjissään?
Vallankumouskuume on tainnut olla liian kova hänelle?"
"Aivan liian kova."
"Niin, monta se vahingoittaa. Lucy. Hänen tyttärensä. Ranskalainen.
Kuka se on?"
"Tämä se on!"
"Niinpä niinkin. Lucy, Evrémonden vaimo, eikö niin?"
"Niin on!"
"Hm, Evrémonde kuluttaa aikaa toisaalla. Lucy, hänen tyttärensä.
Englantilainen. Hänkö se on?"
"Juuri hän."
"Suutele minua, Evrémonden lapsi. Nyt olet suudellut kelpo
tasavaltalaista ja se on jotain uutta sinun perheessäsi, muistappas
se! Sydney Carton. Asianajaja. Englantilainen. Kuka se on?"
"Hän lepää täällä, täällä vaunun nurkassa." Häntäkin osotetaan.
"Englantilainen asianajaja on nähtävästi pyörtynyt?"
Toivotaan että hän tointuu raittiissa ilmassa. Selitetään, että hän
on terveydeltään heikko ja että hän on eronnut ystävästä, joka on
joutunut tasavallan epäsuosioon.
"Siinäkö kaikki? Eipä se ole paljon! Monet ovat joutuneet tasavallan
epäsuosioon ja heidän on täytynyt pistää päänsä sisään pienestä
aukosta. -- Jarvis Lorry. Pankkiiri. Englantilainen. Kuka se on?"
"Se olen minä. Tietysti, koska olen viimeinen."
Jarvis Lorry vastasi kaikkiin edellisiin kysymyksiin. Jarvis Lorry on
astunut alas vaunuista ja käsi vaununovella vastaa virkamiesjoukolle.
He kulkevat hyvin verkalleen vaunujen ympäri ja nousevat hyvin
verkalleen ajurin penkille katsoakseen siitä vähäisiä matkakapineita
vaunujen katolla; maalaiskansa, joka siinä seisoa töllistelee,
tunkeutuu lähemmä vaununovea ja kurkistaa uteliaasti sisään; pieni
lapsi äitinsä sylissä ojentaa pienen kätensä saadakseen koskea
ylimysrouvaan, jonka mies on tehnyt tuttavuutta guillotiinin kanssa.
"Tässä ovat, Jarvis Lorry, paperinne merkittyinä."
"Voimmeko siis lähteä liikkeelle?"
"Voitte sen tehdä. Eteenpäin, postiljoonit! Onnea matkalle!"
"Terve teille, kansalaiset. -- Ensimmäinen vaara siis ohi!"
Näin puhuu Jarvis Lorry pannessaan kätensä ristiin ja katsellen
taivaaseen. Vaunuissa vallitsee kauhu, siellä itketään ja tajuton
matkamies hengittää raskaasti.
"Emmekö aja liian hitaasti! Eikö heitä saataisi ajamaan kovempaa?"
kysyy Lucy ja nojautuu vanhusta vastaan.
"Se näyttäisi paolta, kultaseni. En saa kiiruhtaa heitä liiaksi; se
herättäisi epäluuloa."
"Katsokaa ulos, katsokaa taakse, ajetaanko meitä takaa?"
"Tie on vapaa, rakas pieni ystäväni. Ei meitä vielä takaa ajeta."
Pari, kolme taloa kerrassaan soluu ohitsemme, yksinäisiä
maalaistaloja, rappeutuneita rakennuksia, värjäyslaitoksia,
nahkurintehtaita ja muuta senkaltaista, aukeita kenttiä, lehdettömiä
lehtokujia. Kova, epätasainen kivitys on allamme, pehmeä, syvä
lieju molemmilla puolillamme. Väliin ajamme reunalla olevaan
liejuun välttääksemme kiviä, jotka saavat meidät tärähtämään ja
väliin tartumme aukkoihin ja kuoppiin. Meidän kärsimättömyytemme
ja kuolintuskamme ovat silloin niin suuret, että me rajussa
levottomuudessamme ja kiireessämme tahdomme nousta vaunuista ja
juosta -- piiloutua -- tehdä mitä tahansa, vaan ei pysähtyä.
Pois aukealta kentältä ja taaskin rappeutuneitten rakennusten sekaan,
yksinäisten talonpoikaistalojen, värjäyslaitosten, nahkuritehtaiden
ja senkaltaisten keskelle, tupien ohi, joita oli kaksi ja kolme
ryhmässä, lehdettömien lehtokujien keskuuteen. Ovatko miehet
pettäneet meidät ja vieneet meidät takasin toista tietä? Eikö tämä
ole uudestaan sama seutu? Ei, taivas olkoon kiitetty. Katsokaa
taaksenne, katsokaa, ajetaanko meitä takaa. Hiljaa, postitalo.
Verkkaisesti riisutaan neljä hevostamme, mukavasti seisovat
vaunut kapealla kadulla ilman hevosia tai toiveita päästä
jälleen liikkeelle; verkalleen tulevat uudet hevoset ulos,
yksitellen, verkalleen tulevat uudet postiljoonit jälestä punoen
ruoskansiimojaan; verkkaisesti lukevat entiset postiljoonit rahojaan,
laskevat väärin eivätkä tule tyydyttäviin tuloksiin. Koko ajan sykkii
täysi sydämemme niin nopeaan, että se voittaa nopeimpien hevosten
nopeimman laukan.
Viimein istuvat uudet postiljoonit satuloissaan ja entiset jäävät
jälkeen. Me ajamme kylän läpi, mäkeä ylös, mäkeä alas vesiperäistä
maata myöten. Äkkiä alkavat postiljoonit puhella vilkkailla
liikkeillä ja hevoset pysäytetään niin äkkiä, että ne melkein
nousevat pystyyn. Meitä ajetaan takaa!
"Kuulkaa, te siellä vaunuissa!"
"Mitä nyt?" kysyy herra Lorry ja katsoo ulos ikkunasta.
"Kuinka monta sanoivat he niitä olevan?"
"En teitä ymmärrä."
"-- -- viime postiasemalla. Kuinka monta vietiin mestattavaksi
tänään?"
"Viisikymmentäkaksi."
"Sanoinhan sen! Kaunis joukko. Tämä toverini väitti että niitä oli
neljäkymmentäkaksi; kymmentä päätä enemmän on jotain. Guillotiini
työskentelee kelpolailla. Se on minulle mieleen. Hei! eteenpäin.
Hopp!"
Pimeä yö lähenee. Sairas liikkuu yhä enemmän, alkaa herätä ja
puhua ymmärrettävästi; hän luulee heidän vielä olevan yhdessä; hän
mainitsee hänen nimensä ja kysyy mitä hänellä on kädessä. Oi, laupias
Jumala, armahda meitä! Katsokaa ulos, katsokaa, ajetaanko meitä takaa.
Tuuli kiitää jälessämme, pilvet lentävät jälessämme ja kuu kierii
jälessämme ja koko hurja yö seuraa meitä; mutta vielä ei meitä aja
takaa kukaan muu.