Askeleet kuolevat ainiaaksi.
Kuolinrattaat kalisevat Pariisin kaduilla kumeasti ja kamalasti.
Kuudet kuormavankkurit kulettavat päivän viiniä guillotiiniin.
Nuo kuudet rattaat näyttävät pyöriessään kyntävän pitkän, mutkikkaan
vaon kadulla seisovaan kansanjoukkoon. Kasvot muodostivat jonoja,
jotka työntäytyivät molemmin puolin ja vankkurit kulkevat varmasti
eteenpäin. Niin tottuneita ovat talojen asukkaat tähän näytelmään,
että useissa ikkunoissa ei ole ainoatakaan katsojaa ja muutamien
kädet eivät herkeä toimimasta silmien tarkastaessa rattailla olevia
kasvoja. Siellä, täällä on vuokralaisella vieraita näytelmää
katselemassa, sitten osottaa hän sormellaan rattaisiin, kertoen
kuka niissä istui eilen ja kuka toissa päivänä. Jotkut vaunuissa
ajajista katselivat tätä ja paljon muuta tällä viimeisellä tiellään
väliäpitämättömästi, toiset vielä heikosti kiintyneinä elämään ja
ihmisiin. Muutamat istuivat päät painuksissa tai vaipuivat hiljaiseen
epätoivoon, toiset taas heittivät ympärilleen niin tarkkaavaisia
katseita kuin olisivat olleet teatterissa tai katselleet maalauksia.
Muutamat ummistivat silmänsä miettien tai kooten sekanaisia
ajatuksiaan. Yksi ainoa kurja olento, heikon näköinen, oli niin
epätoivoissaan ja kauhun valtaama, että hän lauloi ja koetti
tanssia. Ei yksikään koko joukosta vedonnut liikkeellä tai katseella
kansanjoukon sääliin.
Rattaiden edessä kulkee vartio, johon kuuluu muutamia ratsumiehiä
ja usein kohottaa joku kasvonsa heihin ja tekee heille kysymyksen.
Kysymys näyttää aina olevan sama, sillä vastauksen saatuaan keräytyy
kansa aina kolmannen rattaitten ympäri. Niiden rattaiden vieressä
kulkevat ratsumiehet osottavat usein sapelilla erästä miestä.
Pääasiallisin uteliaisuus haluaisi tietää, kuka hän on; hän seisoo
rattaiden perällä ja on kumarassa puhellen aivan nuoren tyttösen
kanssa, joka istuu rattaiden laiteella ja pitää häntä kädestä. Hän ei
välitä vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän yhä puhuu
tytön kanssa. Siellä täällä pitkällä Saint-Honoré-kadulla kohotetaan
huutoja häntä vastaan. Jos niillä on minkäänlaista vaikutusta häneen,
ilmenee se vain tyynessä hymyssä, puistaissaan tukkaansa enemmän
kasvoille. Hänen ei ole helppo koskettaa kasvojaan, sillä hänen
käsivartensa ovat sidotut.
Erään kirkon rappusilla seisoo vakooja eli vankilalammas ja odottaa
rattaiden tuloa. Hän katsoo ensimmäiseen: ei siinä. Hän katsoo
toiseen: ei siinä. Hän jo kysyy itseltään: Onko hän uhrannut minut?
Silloin selkenee hänen kasvonsa, kun hän katsoo kolmanteen.
"Kuka on Evrémonde?" sanoo eräs mies hänen takanaan.
"Tuo tuossa. Rattaiden perällä."
"Joka pitää tyttöä kädestä?"
"Niin juuri."
Mies huutaa: "Alas Evrémonde! Kaikki ylimykset guillotiinin uhriksi!
Alas Evrémonde!"
"Hiljaa, hiljaa!" pyytää vakooja häntä pelokkaasti. "Hän on menossa
maksamaan velkansa, se on maksettu viiden minuutin kuluttua. Antakaa
hänen olla rauhassa."
Mutta kun mies jatkaa huutoansa: "Alas Evrémonde!" kääntyvät
Evrémonden kasvot hetkeksi häneen. Evrémonde huomaa vakoojan, katsoo
häneen tarkkaavaisesti ja jatkaa matkaansa.
Kellot lyövät kohta kolme ja kansanjoukkoon kynnetty vako tekee
kaaren tullakseen mestauspaikalle ja päättyy. Molemmille sivuille
työnnetyt ihmisjoukot työntäytyvät ja liittyvät yhteen viimeisen
auran jälkeen sen ajettua ohi, sillä kaikki seuraavat guillotiinille.
Vastapäätä istuu tuoleilla muutamia naisia, kuin yleisessä
huvipaikassa ja kutovat ahkeraan. Yhdellä etumaisista tuoleista
seisoo Kosto ja katselee ympärilleen hakien ystävätään.
"Thérèse!" huutaa hän kimakalla äänellä. "Eikö kukaan ole nähnyt
häntä? Thérèse Defarge!"
"Hän ei koskaan ennen ole laiminlyönyt", sanoo eräs neulova sisar.
"Ei, eikä hän nytkään laiminlyö", huutaa Kosto uhitellen. "Thérèse!"
"Kovempaa!" kehoittaa nainen.
"Niin kovemmin, Kosto, paljoa kovemmin, ja sittenkään hän tuskin
sinua kuulee. Vielä kovemmin, ja lisää siihen pieni kirous, mutta
kuitenkaan se tuskin tuo häntä sinne. Lähetä muita naisia häntä
etsimään, jos hän on viipynyt jossakin; mutta vaikka lähetit ovat
aikaansaaneet hirvittäviä urostöitä, on kuitenkin epäiltävää, jos he
vapaaehtoisesti tahtovat mennä niin pitkälle, että he löytävät hänet!"
"Mikä onnettomuus!" huudahti Kosto ja polkee jalkaansa tuoliin.
"Tässä ovat rattaat! Ja Evrémonden mestaus tapahtuu tuossa tuokiossa
ja hän ei ole täällä! Tässä pitelen hänen kudintaan ja hänen
tyhjä tuolinsa seisoo ja odottaa häntä. Itken mielipahasta ja
pettymyksestä!"
Kun kosto laskeutuu alas korkealta paikaltaan tätä tehdäkseen,
alkavat rattaat purkaa kuormaansa. Pyhän Guillotiinin papit ovat
valmiina ja pukeutuneet juhlapukuihinsa. -- Krats! -- Päätä näytetään
ja neulovat naiset, jotka tuskin nostivat silmiään katsoakseen sitä
hetkisen sitten, jolloin se saattoi ajatella ja puhua, lukevat yksi.
Toiset rattaat tyhjennetään ja ajavat pois; kolmannet tulevat esiin.
-- Krats! -- Ja kutovat naiset, jotka eivät koskaan haikaile tai
lakkaa työstään, lukevat: kaksi.
Vale-Evrémonde nousee rattailta ja ompelijatar nostetaan alas heti
hänen jälkeensä. Hän ei ole päästänyt hänen kärsivällistä kättänsä
noustessaan, vaan pitää siitä vielä, kuten hän lupasi. Hän asettaa
hänet varovaisesti selin natisevaan koneeseen, joka alati suristen
kohoaa ja lankee ja hän katsoo hänen kasvoihinsa ja kiittää häntä.
"Ilman teitä, rakas muukalainen, en olisi niin rauhallinen, sillä
luonnostani olen pieni pelkuri sydänraukka; en myöskään olisi voinut
korottaa ajatuksiani Häneen, joka meni kuolemaan, että meillä voisi
olla toivoa ja lohdutusta tänään. Luulen, että taivas on lähettänyt
teidät luokseni."
"Tai teidät minun luokseni", sanoo Sydney Carton. "Katsokaa minuun,
rakas lapsi, älkääkä välittäkö mistään muusta."
"En välitä mistään, niin kauvan kuin pidän teitä kädestä. En välitä
mistään, kun irroitan käteni, kunhan he vain ovat nopeat."
"He kyllä ovat nopeat. Älkää peljätkö!"
He seisovat nopeasti harvenevassa uhrilaumassa, mutta he puhuvat kuin
he olisivat kahdenkesken. Silmä silmää vastaan, ääni ääntä vastaan,
käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan ovat nämät molemmat yhteisen
äidin lapset, niin eriävät ja kaukana toisistaan, tavanneet toisensa
pimeällä maantiellä lähteäkseen yhdessä kotiin lepäämään sen helmaan.
"Jalo ja urhea ystävä, saanko tehdä viimeisen kysymyksen? Olen hyvin
tietämätön ja se tekee minut hiukan levottomaksi."
"Sanokaa mitä se on."
"Minulla on serkku, ainoa sukulaiseni, orpo niinkuin minäkin ja
josta paljon pidän. Hän on minua viisi vuotta nuorempi ja hän on
erään talonpojan luona etelä-Ranskassa. Köyhyys erotti meidät ja hän
ei tiedä mitään kohtalostani, sillä en osaa kirjoittaa -- ja jos
osaisinkin, kuinka voisin sanoa hänelle --! On parempi niinkuin on."
"Mitä ajattelin tänne tullessamme ja mitä vielä nytkin ajattelen
katsellessani teidän ystävällisiin, rohkeihin kasvoihinne, jotka
minua niin tukevat, on, että: jos tasavalta todellakin tekee hyvää
köyhille ja ne kärsivät vähemmän nälkää ja kaikkea muutakin vähemmin,
voihan hän elää kauvemmin; hän ehkä voi tulla vanhaksikin."
"Entä sitten, hyvä sisareni?"
"Uskotteko" -- kärsivälliset silmät, joissa oli niin paljon
mielenlujuutta, täyttyivät kyynelillä ja huulet eroavat enemmän ja
väräjävät -- "että aika tulee tuntumaan minusta pitkältä odottaessani
häntä paremmassa maailmassa, jossa toivon sekä teidän että itseni
saavan armeliaan turvapaikan?"
"Se ei ole mahdollista, lapseni, siellä ei ole mitään aikaa eikä
mitään surujakaan."
"Te lohdutatte minua suuresti! Olen niin tietämätön. Suutelenko teitä
nyt? Onko hetki tullut?"
"On."
Tyttö suutelee häntä suulle, hän suutelee tyttöä ja he siunaavat
toisiaan juhlallisesti. Laiha käsi ei vapise, kun hän irroittaa
sen omastaan, kärsivälliset kasvot eivät ilmaise mitään muuta kuin
lempeätä ja kirkasta mielenlujuutta. Hän on viimeinen hänen edellään
-- nyt on hän poissa; kutovat naiset lukevat kaksikymmentäkaksi.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra, joka uskoo minun
päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja jokainen, joka uskoo
minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."
Monien äänien kahina, monet kohotetut kasvot, monet kiiruhtavat
askeleet kansanjoukossa, jotka ahdistavat sen eteenpäin kuin kuohuvan
hyökylaineen, kaikki katoaa kuin salama. Kaksikymmentäkolme!
* * * * *
Kaupungilla kerrottiin hänestä sinä iltana, että hänen kasvonsa
olivat rauhallisemmat mitä milloinkaan oli siellä nähty. Moni lisäsi,
että hänen ulkomuotonsa oli ylevä ja profeetallinen.
Eräs saman mestauskirveen etevimpiä uhreja -- eräs nainen -- oli
jonkun aikaa sitä ennen saman mestauslavan juurella pyytänyt saada
kirjoittaa muistiin ne ajatukset jotka liikkuvat hänessä. Jos
kaksikymmentäkolme olisi ilmaissut omansa ja ne olisivat olleet
profeetallisia, olisivat ne kuuluneet näin:
"Näen Barsadin ja Clyn, Defargen, Koston, valamiehen ja tuomarin,
suuren joukon uusia sortajia, jotka olivat kohonneet entisten
häviöstä, heittävän henkensä tämän kostokapineen kautta, ennenkuin
se lakkaa toimimasta. Näen kauniin kaupungin ja loistavan kansan
kohoavan tästä syvyydestä ja heidän taisteluissaan todellisen
vapauden puolesta, heidän voitoissaan ja tappioissaan pitkien,
tulevien vuosien kuluessa näen tämän aikuisen ja edellisten aikojen
pahan, josta tämä on luonnollinen jälkeläinen, vähitellen toimittavan
sovintouhreja itsensä puolesta ja häviävän.
"Näen heidät, joiden puolesta olen henkeni uhrannut, jatkavan
rauhallista, hyödyllistä, kukoistavaa ja onnellista elämää
Englannissa, jota en koskaan enää näe. Näen hänet lapsi sylissä,
lapsi, joka kantaa minun nimeni. Näen hänen isänsä, vanhana
ja kumarassa, mutta muutoin toipumassa, uskollisena kaikille
lääkärialallaan ja rauhallisena mieleltään. Näen hyvän vanhuksen,
joka niin kauvan on ollut heidän ystävänsä, kymmenen vuoden kuluttua
antavan heille kaiken omaisuutensa ja rauhallisena menevän pois
palkkansa vastaanottamaan.
"Näen, että minulla on pyhä paikka heidän ynnä heidän jälkeistensä
sydämessä polvesta polveen. Näen hänen vanhana naisena itkevän
kohtaloani tämän päivän vuosipäivänä. Näen hänen miehineen matkansa
määrään päästyään, lepäävän vieretysten viimeisellä maallisella
vuoteellaan, ja tiedän etteivät he toinen toistaan enempi
kunnioittaneet ja pyhänä pitäneet kuin he molemmat minua.
"Näen sen lapsen, joka oli hänen povellaan ja kantoi minun nimeäni,
miehenä edistyvän sillä elämänuralla, joka kerran oli minun. Näen
hänen onnistuvan niin hyvin että minun nimeäni ylistetään hänen
nimensä loisteessa. Näen sen tahran, joka oli sitä himmentänyt,
haihtuvan pois. Näen hänen, etumaisena oikeudellisten tuomarien ja
kunnioitettujen miesten joukossa, vievän tälle paikalle -- joka on
silloin kaunis, ilman merkkiäkään siitä, joka sitä nyt rumentaa --
minun nimisen kultakutrisen pojan, jonka otsassa on ilme, jonka
niin hyvin tunnen ja kuulen hänen kertovan lapselle elämäni tarinan
hellällä ja väräjävällä äänellä."
_Loppu_.