Pimeyttä.
Sydney Carton pysähtyi kadulle epäröiden minne mennä.
"Tellsonin pankkiin kello yhdeksän", sanoi hän miettivän näköisenä.
"Lieköhän oikein näyttäytyä sillä välin? Parasta on että nuo ihmiset
saavat tietää, että täällä on minunlaiseni mies; se on viisas
varokeino ja ehkäpä välttämätön valmistus. Mutta hiljaa, hiljaa,
hiljaa! Minun pitää katsoa eteeni."
Hiljentäen askeleitaan, jotka olivat alkaneet pyrkiä erästä päämaalia
kohti, kulki hän kahteen kertaan edestakasin jo pimeää katua ja
seurasi mielessään olevaa ajatusta sen äärimmäisiin seurauksiin asti.
Hänen ensimmäinen vaikutuksensa osottautui todeksi.
"Parasta on", sanoi hän vihdoinkin ja teki päätöksensä, "että nuo
ihmiset saavat tietää että täällä on minunlaiseni mies."
Ja hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoineen. Defarge oli tänään sanonut
omistavansa viinipuodin Saint-Antoinen esikaupungissa. Sille, joka
tunsi kaupungin hyvin ei ollut vaikea kysymättä löytää hänen taloaan.
Hankittuaan varman tiedon paikasta, jätti hän nuo kapeat kadut, söi
päivällistä eräässä ravintolassa ja vaipui aterian päälle sikeään
uneen. Ensi kertaa moneen vuoteen ei hän ollut nauttinut väkeviä.
Kello oli seitsemän kun hän heräsi virkistynein voimin ja meni ulos
kaduille jälleen. Kulkiessaan Saint-Antoineen päin, pysähtyi hän
erään puodin ikkunan eteen, jossa oli peili, ja harjaili hiukan
kaulahuiviaan, kaulustaan ja pörröistä tukkaansa. Tämän tehtyään
lähti hän oitis Defargen asunnolle ja kävi sisään.
Viinipuodissa ei sattunut olemaan muita ostajia kuin Jaakko kolmas
levottomine sormineen ja vaakuvine äänineen. Tämä mies, jonka hän oli
nähnyt valamiehistössä, seisoi juoden pienen tiskin ääressä puhellen
Defargen pariskunnan kanssa. Kosto otti keskusteluun osaa, ikäänkuin
hän olisi ollut siellä kotonaan.
Kun Carton tuli sisään, istuutui ja (hyvin keskinkertaisella
ranskalla) pyysi pientä mitallista viiniä, heitti rouva Defarge
väliäpitämättömän silmäyksen häneen mutta sitten terävämmän ja yhä
terävämmän; sitten hän itse meni Cartonin luokse ja kysyi mitä tämä
oli tilannut.
Carton toisti mitä hän jo oli sanonut.
"Englantilainenko?" tiedusti rouva Defarge kohottaen kysyväisesti
tummia kulmakarvojaan.
Katsottuaan häneen ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea
ymmärtää ainoatakaan ranskalaista sanaa, vastasi Carton yhtä
vieraanvoittoisesti kuin äskenkin:
"Olen, rouva. Olen englantilainen."
Rouva Defarge meni takasin tiskin luo hakemaan viiniä.
Ottaessaan jakobiinilaisen sanomalehden ja ollen sitä vaivoin
tavailevinaan, kuuli Carton hänen sanovan:
"Vannon, että hän on Evrémonden näköinen."
Defarge toi hänelle viiniä ja toivotti hyvää iltaa.
"Kuinka sanoitte?"
"Hyvää iltaa."
"Oi, hyvää iltaa, kansalainen." Hän täytti lasinsa. "Ah, hyvää
viiniä. Tasavallan malja!"
Defarge palasi tiskin luo ja sanoi:
"Hän on todellakin hiukan Evrémonden näköinen."
Rouva vastasi tuikeasti:
"Paljon, sanon minä."
Jaakko kolmas muistutti rauhallisesti:
"Katsokaa, rouva, te ajattelette häntä niin paljon."
Rakastettava Kosto lisäsi nauraen:
"Totta tosiaan! Ja te haluatte niin hartaasti nähdä häntä vielä
kerran huomenna."
Carton seurasi rivejä ja sanoja sanomalehdessään hitaasti
etusormellaan totisen ja hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Kaikki
seisoivat tiskin nojassa päät lähekkäin ja puhelivat hiljaa. Hetken
vaitiolon jälkeen, jonka aikana he kaikki katsoivat häneen voimatta,
kuten näytti, häiritä häntä jakobiinilehden innokkaassa lukemisessa,
alkoivat he uudelleen puhella.
"Totta on mitä rouva sanoo", sanoi Jaakko kolmas. "Miksi pysähtyä?
Siinä on suuri voima siinä. Miksi pysähtyä?"
"Niin, niin", muistutti Defarge, "mutta johonkinhan sitä on
pysähdyttävä. Kysymys on vain, mihin?"
"Perinpohjaiseen hävitykseen", sanoi rouva.
"Erinomaista!" vaakui Jaakko kolmas. Kostokin osotti innokasta
mieltymystään.
"Hävitys on hyvä oppi ylimalkaan otettuna, vaimoni", sanoi Defarge
hiukan levottomana; "en sano mitään sitä vastaan. Mutta tuo tohtori
on kärsinyt paljon; te olette nähneet hänet tänään, te näitte hänen
kasvonsa kirjoitusta luettaissa."
"Näin hänen kasvonsa", toisti rouva närkästyksellä ja ylenkatseella.
"Näin että hänen kasvonsa eivät olleet uskollisen tasavallan ystävän.
Varokoon hän kasvojaan!"
"Ja sinä näit myöskin hänen tyttärensä tuskan, vaimoni", sanoi
Defarge lepyttäen; "se tuottanee hirveätä tuskaa hänelle itselleen!"
"Näin hänen tyttärensä!" toisti rouva. "Näin hänet useita kertoja.
Näin hänet tänään ja olen nähnyt hänet muina päivinä. Näin hänet
tuomiosalissa ja olen nähnyt hänet kadulla vankilan edustalla.
Antakaas kun minä nostan vain sormeni --!" Hän näytti nostavan sitä
(kuulijan silmät olivat yhä kiinnitetyt sanomalehteen) ja äänekkäästi
läimäyttävän sitä tiskille, kuin mestauskirves olisi langennut.
"Kansalainen, te olette suurenmoinen!" vaakui valamiehistön jäsen.
"Hän on enkeli", sanoi Kosto syleillen häntä.
"Mitä sinuun tulee", jatkoi rouva leppymättömällä äänellä kääntyen
mieheensä, "vapauttaisit vielä tuon miehen, jos se sinusta
riippuisi, jota se onneksi ei tee."
"Enkä", vakuutti Defarge, "en vaikka voisin sen tehdä vain
kohottamalla tätä lasia! Mutta minä antaisin asian loppua siihen.
Sanon, seis siihen!"
"Kuulkaa tuota, Jaakko", sanoi rouva Defarge suuttuneena, "ja
kuulkaa tekin, pikku Kostoni! Ei vain tyranniudesta ja sorrosta,
vaan muistakin rikoksista on minulla kauvan aikaa ollut tämä suku
listassani tuomittuna häviöön ja perikatoon. Kysykää mieheltäni, onko
niin."
"Niin on", sanoi Defarge kenenkään kysymättä.
"Suurten päivien alkaessa, kun Bastilji kaatui, löysi mieheni sen
paperin ja toi sen mukanaan kotiin, ja keskellä yötä, kun täällä on
tyhjää ja ovet suljettuina, luimme sen, tällä paikalla, tämän lampun
valossa. Kysykää häneltä onko asia niin."
"Niin on", myönsi Defarge.
"Sinä yönä, jolloin kirjoitus oli luettu ja lamppu palanut sammuksiin
ja päivä häämöitti noiden ikkunaluukkujen yläpuolelta ja tuon
rautaristikon läpi, sanoin hänelle että minulla oli ilmotettavana
hänelle salaisuus. Kysykää häneltä, onko niin."
"Niin on", myönsi taaskin Defarge.
"Ilmotin hänelle sen salaisuuden. Löin molemmin käsin rintaani,
niinkuin nytkin, ja sanoin hänelle: 'Defarge, minut kasvatettiin
kalastajien keskuudessa rannikolla ja se talonpoikaissuku, jota
Evrémonden veljekset sortivat, kuten tuo kirje Bastiljista kuvaa, oli
minun sukuni. Kuoliaaksi haavoitetun pojan sisar oli minun sisareni,
mies oli sisareni mies, syntymätön lapsi oli heidän lapsensa, veli
oli minun veljeni, isä minun isäni, kuolleet minun kuolleitani
ja tämä edesvastuun vaatimus kaikesta tästä on mennyt perintönä
minulle!' Kysykää häneltä, onko niin."
"Niin on", myönsi Defarge vielä kerran.
"Käske sitten myrskyn ja tulen asettua", vastasi rouva, "mutta älä
minun."
Molemmille kuulijoille tuotti rouva Defargen verenhimoinen suuttumus
julmaa iloa ja molemmat kiittivät häntä ihastuneina. Defarge
-- heikko vähemmistö -- muistutti muutamalla sanalla markiisin
sääliväistä vaimoa, mutta siitä oli vain seurauksena, että hänen
oma vaimonsa toisti viimeisen vastauksensa: "käske myrskyn ja tulen
asettua, mutta älä minun!"
Puotiin tuli vieraita ja ryhmä hajaantui. Englantilainen ostaja
maksoi mitä hän oli nauttinut, luki vaivaloisesti takasin
saamansa pikkurahat ja kysyi kuten muukalainen ainakin tietä
Kansallispalatsille. Rouva Defarge seurasi häntä ovelle ja pani
käsivartensa hänen käsivarrelleen osottaessaan tietä. Eipä paljon
puuttunut, ettei englantilaisen ostajan mieleen johtunut ajatus että
se, joka kohottaisi tämän käsivarren ja tähtäisi siihen terävän ja
syvän iskun tekisi hyväntyön.
Mutta hän meni menojaan ja hävisi vankilan seinän varjoon.
Määräaikana hän hiipi esille lähteäkseen uudelleen herra Lorryn
asunnolle, jossa hän tapasi vanhuksen kävelemässä edestakasin
tuskallisessa levottomuudessa. Hän sanoi olleensa Lucyn kanssa tähän
asti ja eronneensa hänestä ainoastaan hetkiseksi, ettei jäisi pois
sovitusta yhtymisestä. Lucyn isää ei ollut näkynyt sittenkuin hän oli
lähtenyt pankista kello neljän tienoissa. Hänellä oli hiukan toivoa,
että hänen välityksensä pelastaisi Charlesin, mutta se toivo oli
hyvin heikko. Hän oli ollut poissa kuudetta tuntia; missä hän saattoi
olla?
Herra Lorry odotti kymmeneen, mutta kun tohtori Manettea ei kuulunut
ja hän ei tahtonut jättää Lucyä enää yksin, sovittiin että hän
palaisi Lucyn luo ja tulisi pankkiin puoliyön aikaan. Sillä välin
Carton istuisi yksin takan ääressä odottamassa tohtoria.
Hän odotti ja odotti, ja kello löi kaksitoista, mutta tohtori
Manettea ei vaan kuulunut. Herra Lorry tuli takasin, mutta ei saanut
mitään tietoja hänestä eikä tuonut niitä itsekkään. Missä hän saattoi
olla?
He keskustelivat juuri tästä asiasta ja tämä pitkällinen poissaolo
herätti heissä hieman toivoa, kun he kuulivat tohtorin tulevan
portaissa. Hänen astuessaan huoneeseen selvisi että kaikki oli
hukassa.
Oliko hän todellakin käynyt jonkun luona tai oliko hän koko ajan
kuljeksinut katuja, ei koskaan saatu tietää. Hänen seisoessaan heihin
tuijottamassa, eivät he mitään häneltä kysyneet, sillä hänen kasvonsa
ilmaisivat kaiken.
"En voi löytää sitä", sanoi hän, "ja minun pitää päästä selville
siitä. Missä se on?"
Hänen päänsä ja kaulansa olivat paljastetut ja tätä sanoessaan ja
katsellessaan ympärilleen avuttoman näköisenä, riisui hän takkinsa ja
antoi sen pudota laattialle.
"Missä on rahini? Olen etsinyt rahiani kaikkialta, mutta en sitä
löydä. Minne he ovat panneet työni? Aika kuluu; minun täytyy lopettaa
nuo kengät."
He katsoivat toisiinsa ja heidän verensä jähmettyi.
"Tulkaa, tulkaa", sanoi hän valittaen surkealla äänellä, "antakaa
minun mennä työhöni. Antakaa minulle työni."
Kun hän ei saanut vastausta, repi hän tukkaansa ja polki jalkaa kuin
ärsytetty lapsi.
"Älkää kiusatko kadotettua ihmisparkaa", rukoili hän kauheasti
valittaen, "vaan antakaa minulle työni! Miten meidän käy, elleivät ne
kengät valmistu tänä yönä? -- Hukassa, auttamattomasti hukassa!"
Silminnähtävästi oli niin toivotonta keskustella hänen kanssaan tai
koettaa saada häntä tajuihinsa, että he -- ikäänkuin sopimuksesta --
panivat kätensä hänen olalleen ja pyysivät häntä istumaan tulen eteen
ja lupasivat että hän kohta saisi työnsä. Hän vaipui tuolille, tuumi
ja itki hiipuvan takan ääressä. Ikäänkuin kaikki mitä oli tapahtunut
ullakkokamarin ajoilta, olisi ollut vain kadonnut haave tai uni, näki
herra Lorry hänen vajoovan kokoon, aivan samaksi olennoksi, joka oli
ollut Defargen hoitolaisena.
Niin hämmästyneet ja kauhistuneet kuin he molemmat olivatkin tämän
hävityksen nähdessään, ei ollut aikaa antautua sellaisten tunteiden
valtaan. Hänen yksinäinen tyttärensä, jolta viimeinen toivo ja turva
oli riistetty, oli heidän sydäntään liian lähellä. Carton sanoi
ensiksi:
"Viimeinen toivo on mennyt; se ei ollut suuri. Niin, parasta on että
hän viedään tyttärensä luo. Mutta tahdotteko, ennenkuin menette,
kuulla minua tarkasti? Älkää kysykö, miksi teen ne ehdot, joita aion
teille asettaa ja vaadin lupausta, jota aion pyytää; minulla on
siihen syy -- tärkeä syy."
"Sitä en epäile", vastasi herra Lorry. "Sanokaa pois."
Heidän edessään oleva olento huojui koko ajan ähkien yksitoikkoisesti
edestakasin. He puhuivat niin hiljaa kuin olisivat yöllä valvoneet
sairasvuoteen ääressä.
Carton kumartui nostamaan laattiasta nutun, joka oli melkein
kietoutunut hänen jalkoihinsa. Silloin putosi siitä pieni rasia,
jossa tohtorin oli tapana pitää luetteloa päivän toimituksista.
Carton otti sen laattialta ja siinä oli kokoon käännetty paperi.
"Tutkikaamme tätä?" sanoi hän. Herra Lorry nyykäytti myöntäväisesti
päätään. Carton aukasi sen ja huudahti: "Jumalan kiitos!"
"Mitä se on?" kysyi herra Lorry kiihkeästi.
"Odottakaa hetkinen, puhun siitä sitten. Ensi aluksi", hän pisti
kätensä takkiinsa ja otti esille toisen paperin, "tämä on todistus,
joka oikeuttaa minua lähtemään tästä kaupungista. Katsokaa sitä. Te
näette -- Sydney Carton, englantilainen?"
Herra Lorry piti sitä kädessään ja katseli hänen vakaviin kasvoihinsa.
"Säilyttäkää se minulle huomiseen. Minä menen tapaamaan häntä
huomenna, kuten muistatte ja on parasta, etten ota sitä mukaani
vankilaan."
"Miksikä ei?"
"Enpä tiedä, mutta jätän sen mieluummin tänne. Ottakaa nyt tämä
paperi, jota tohtori Manette on pitänyt taskussaan. Samanlainen
todistus oikeuttaa hänet, hänen tyttärensä ja tämän lapsen milloin
hyvänsä kulkemaan kaupunginporteista ja rajan yli. Näettehän?"
"Näen."
"Hän hankki sen ehkä eilen viimeiseksi varokeinoksi onnettomuutta
vastaan. Milloinka se on päivätty? Mutta se on yhdentekevää, älkää
viipykö sitä tarkastaessa, vaan piilottakaa se tarkasti yhdessä
minun ja omanne kanssa. Kuulkaa nyt tarkasti. Vielä pari tuntia
sitten en epäillyt, että hänellä olisi tai että hän voisi itselleen
hankkia sellaista paperia. Se kelpaa kunnes se peruutetaan. Mutta
peruuttaminen saattaa tapahtua pian ja minulla on omat syyni uskoa,
että niin käy."
"Eihän heitä vain uhkaa vaara?"
"Heitä uhkaa suuri vaara. Vaara on siinä että rouva Defarge ilmiantaa
heidät, olen kuullut sen hänen omilta huuliltaan. Tänä iltana kuulin
siltä naiselta sellaisia sanoja, jotka kuvasivat heidän vaaransa
minulle räikeissä väreissä. En ole hukannut aikaa ja senjälkeen olen
tavannut vakoojan. Hän todisti pelkoni oikeaksi. Hän tietää, että
eräs puunhakkaaja, joka asuu vankilamuurien vieressä, on rouva ja
herra Defargen käskyläinen ja on rouva Defargelle kertonut, että
hän on nähnyt 'hänen', hän ei milloinkaan maininnut Lucyn nimeä
-- antavan merkkejä vangeille. On helppoa arvata, että he tulevat
käyttämään tavallista tekosyytä, salaliittoa vankilassa ja että se
uhkaa 'hänen' elämätänsä -- ehkäpä hänen lapsensakin -- ja vielä
hänen isänsäkin -- sillä molempia on nähty siellä yhdessä hänen
kanssaan. Älkää näyttäkö niin kauhistuneelta. Te pelastatte heidät
kaikki."
"Suokoon Jumala että voisin sen, Carton. Mutta kuinka?"
"Sanon sen nyt teille. Se riippuu teistä eikä se voisi riippua
kenestäkään paremmasta. Tätä kannetta ei varmaankaan tehdä ennenkuin
huomispäivän jälkeen, luultavasti ei ennenkuin parin kolmen päivän
perästä, luultavasti ei ennenkuin viikon kuluttua. Tiedättehän, että
pidetään valtiorikoksena jos joku suree tai osottaa myötätuntoa
jollekkin guillotiinin uhrille. Hän ja hänen isänsä tekevät
epäilemättä itsensä syypäiksi siihen rikokseen ja tuo nainen jonka
pinttynyt viha on selittämätön, on odottava lisätäkseen asiansa
voimaa ja varmistuakseen itse. Seuraatteko puhettani?"
"Niin tarkasti ja niin suurella luottamuksella sanoihinne että tällä
hetkellä olen unohtanut", hän kosketteli tohtorin tuolin nojaa,
"tämänkin kurjuuden."
"Onhan teillä rahaa ja saatatte hankkia varoja matkustaaksenne
rannikolle niin pian kuin sen matkan saattaa tehdä. Pitäkää huomenna
aikasin hevoset valmiina että ne voivat lähteä liikkeelle kello kaksi
päivällä."
"Se on tapahtuva." Hänen käytöksensä oli niin kiihkeä ja virkistävä,
että herra Lorry innostui ja vilkastui kuin nuorukainen.
"Te olette jalo sydän. Sanoinhan, että emme voisi turvautua
kehenkään parempaan. Sanokaa 'hänelle' tänä iltana, mitä tiedätte
hänen vaarastaan, joka myöskin uhkaa hänen lastaan ja isäänsä.
Huomauttakaa tästä, sillä hän laskisi ilolla kauniin päänsä miehensä
pään viereen." Hän vaikeni hetkeksi; sitten hän jatkoi kuin ennen:
"kuvailkaa hänelle, kuinka välttämätöntä on hänen lapsensa ja isänsä
tähden lähteä Pariisista teidän kanssanne sillä tunnilla. Sanokaa
hänelle että se oli hänen miehensä viimeinen säädös. Sanokaa hänelle,
että siitä riippuu enemmän kuin hän uskaltaa uskoa ja toivoakkaan.
Ettekö luule, että hänen isänsä, tässä surullisessa tilassaankin
noudattaa häntä?"
"Siitä olen varma."
"Otaksuin niin. Toimittakaa niin että kaikki nämät säädökset
tapahtuvat rauhallisesti ja hiljaa täällä pihalla ja istukaa itsekin
vaunuihin. Samassa silmänräpäyksessä kun tulen, antakaa minun nousta
vaunuihin ja heti ajaa pois täältä."
"Ymmärrän, että minun tulee odottaa teitä kaikissa olosuhteissa?"
"Teillähän on minun passini tallessa muiden muassa ja teidän tulee
varata minulle paikka. Odottakaa vain että minun paikkani täytetään
ja sitten matkalle Englantiin!"
"Niin", sanoi herra Lorry ja tarttui hänen innokkaaseen, mutta lujaan
ja vakavaan käteensä, "silloinhan ei kaikki riipu vanhasta miehestä,
vaan minulla on nuori ja voimakas mies rinnallani."
"Niin, Jumalan avulla. Luvatkaa minulle juhlallisesti, ettei
mikään saata teitä muuttamaan tätä sopimusta, jonka olemme tehneet
keskenämme."
"Ei mikään, Carton."
"Muistakaa näitä sanoja huomenna, jos muutatte suunnitelman tai --
syystä tai toisesta -- viivyttelette, niin ehkei voida yhtäkään
henkeä pelastaa ja silloin täytyy välttämättä uhrata monta henkeä."
"Olen muistava niitä. Toivon uskollisesti toimittavani osani."
"Ja minä toivon toimittavani omani. Hyvästi nyt."
Vaikka hän sanoi tämän vakavasti hymyillen ja vieläpä vei vanhuksen
kädenkin huulilleen, ei hän kuitenkaan jättänyt häntä oitis. Hän
auttoi häntä herättämään tuon huojuvan olennon hiipuvan hiiloksen
edestä, panemaan hänen päälleen hatun ja viitan ja houkuttelemaan
häntä mukaansa koettamaan ottaa selkoa rahista ja työstä, jota
hän edelleenkin pyysi surkealla äänellä. Carton kulki tohtori
Manetten toisella sivulla ja seurasi häntä pihaan siihen taloon,
jossa surullinen sydän -- niin onnellinen siihen aikaan jolloin hän
avasi oman surullisen sydämensä sille -- valvoi tämän hirmuisen
yön. Hän meni pihalle, jäi sinne hetkiseksi yksikseen ja katseli
ylös valaistuun ikkunaan _hänen_ huoneessaan. Ennenkuin hän lähti,
kuiskasi hän siunauksen ja hyvästit.