Hämärä.
Viattoman ja kuolemaan tuomitun miehen onneton vaimo vaipui alas
tuomion julistettua, ikäänkuin häntä olisi kohdannut kuolettava
isku. Mutta hän ei äännähtänytkään ja niin voimakas oli se ääni
hänessä, joka sanoi että hänen ennen kaikkia tuli tukea miestänsä
onnettomuudessa eikä sitä lisätä, että se äkkiä oikasi hänet suoraksi
tämänkin iskun jälkeen.
Koska tuomarin piti ottaa osaa yleiseen mielenosotukseen kaupungilla,
keskeytettiin istunto. Melu ja vilkas liike salin tyhjentyessä ei
ollut vielä loppunut, kun Lucy nousi ja ojensi kätensä miestänsä
vastaan kasvojen kuvastaessa vain rakkautta ja lohdutusta.
"Jos saisin koskettaa häntä! Jos saisin syleillä häntä ainoan kerran!
Oi, kansalaiset, jos teillä olisi niin paljon sääliä meitä kohtaan!"
Jälellä oli enää vain yksi vanginvartija ja kaksi niistä neljästä,
jotka olivat hänet vanginneet edellisenä iltana ja Barsad. Kaikki muu
väki oli kiiruhtanut katsomaan mielenosotusta. Barsad sanoi toisille:
"antakaa heidän syleillä toisiaan, sehän on silmänräpäyksen työ". He
suostuivat ääneti ja veivät hänen penkkien ohi korotetulle paikalle,
josta hän nojautumalla yli aitauksen saattoi sulkea vaimonsa syliinsä.
"Hyvästi, armaani! Viimeinen siunaus sinulle, rakkaani. Tapaamme
jälleen toisemme siellä missä uupuneet saavat levähtää."
Ne olivat hänen miehensä sanat vaimolleen, sulkiessaan hänet syliinsä.
"Voin tämän kantaa, rakas Charles. Olen saanut voimaa korkeudesta,
älä sure minun tähteni. Viimeinen siunaus lapsellemme!"
"Lähetän sen hänelle sinun kauttasi. Suutelen häntä sinun kauttasi.
Sanon hänelle hyvästi sinun kauttasi!"
"Mieheni! Ei, silmänräpäys!" Mies tahtoi irrottautua vaimostaan.
"Emme ole kauvan erillämme. Tunnen että tämä vähitellen murtaa
sydämeni, mutta olen täyttävä velvollisuuteni niin kauvan kuin voin
ja kun jätän hänet, on Jumala lähettävä hänelle ystäviä, niinkuin Hän
teki minullekin."
Hänen isänsä oli seurannut häntä ja olisi langennut polvilleen heidän
eteensä, ellei Darnay olisi ojentanut kättänsä ja estänyt häntä siitä
huudahtaen:
"Ei, ei! Mitä olisitte tehnyt, että polvistuisitte meidän edessämme.
Tiedämme nyt minkä taistelun olette muinoin kestänyt. Tiedämme nyt,
mitä te kestitte, kun te epäilitte minun syntyperääni ja kun saitte
sen tietää. Tiedämme nyt, mitä luonnollista vastenmielisyyttä vastaan
te taistelitte ja minkä voititte tyttärenne tähden. Me teitä kiitämme
sydämestämme kaikella rakkaudellamme ja kunnioituksellamme. Taivas
olkoon kanssanne!"
Vastaukseksi isä repi valkeata tukkaansa ja väänteli käsiään
huudahtaen tuskallisesti.
"Ei saata olla toisin", sanoi vanki. "Kaikki on yhteisesti
vaikuttanut tällaisen lopun. Aivan turha koetus täyttää äiti parkani
tehtävää saattoi teidät ensiksi onnettomaan yhteyteeni. Mitään hyvää
ei voinut seurata niin paljosta pahasta, eikä onnellisempaa loppua
niin onnettomalle alulle. Rohkaiskaa itsenne ja antakaa minulle
anteeksi! Taivas teitä siunatkoon!"
Hän vietiin pois, hänen vaimonsa päästi hänet irti ja jäi seisomaan
katsoen hänen jälkeensä kädet ristissä kuin rukouksessa ja loistavin
kasvoin, joilla asui lohdutuksen hymyilykin. Kun hänen miehensä
poistui vankien oven kautta, kääntyi Lucy, pani hellästi päänsä
isänsä rinnalle, koetti puhua hänelle ja vaipui tiedottomana hänen
jalkoihinsa.
Silloin astui Sydney Carton esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli
koko ajan seisonut ja nosti hänet ylös. Ainoastaan hänen isänsä ja
herra Lorry olivat saapuvilla. Cartonin käsivarsi vapisi nostaessaan
häntä ja tukiessaan hänen päätään. Hänessä oli ilme, joka ei ollut
ainoastaan sääliä, siinä oli ylpeyttäkin.
"Kannanko hänet vaunuihin? Hän ei ollenkaan paina käsivarrellani."
Hän kantoi hänen kepeästi portille ja laski hänet hellästi vaunuihin.
Hänen isänsä ja heidän vanha ystävänsä nousivat niihin ja Carton
istui kuskin viereen.
Heidän tultua portille, jossa hän muutamia tuntia sitten oli seisonut
pimeässä laskien mille rosoisille katukiville hänen jalkansa oli
mahtanut astua, nosti hän hänet vaunuista ja kantoi hänet portaita
ylös heidän huoneeseensa. Siellä hän laski hänet sohvalle, jossa
hänen lapsensa ja neiti Pross itkivät hänen rinnallaan.
"Älkää herättäkö häntä", kuiskasi Carton viimemainitulle, "hänelle on
parempi näin, älkää saattako häntä tietoisuuteen, hänen ollessa näin
tainnuksissa."
"Oi Carton, Carton, rakas Carton!" huusi pikku Lucy tuskan valtaamana
-- nousten ja kiihkeästi häntä syleillen. "Nyt olette täällä, luulen
teidän tekevän jotain äidin avuksi ja isän pelastamiseksi. Katsokaa
häntä, rakas Carton! Voitteko te, joka pidätte hänestä yhtä paljon
kuin mekin, nähdä häntä tuossa tilassa?"
Hän kumartui lapsen yli ja painoi hänen kukoistavan poskensa
kasvojaan vasten. Sitten hän siirsi hänen tainnuksissa olevaa
äitiänsä.
"Saanko", hän keskeytti, "saanko suudella häntä ennenkuin menen?"
He muistivat sittemmin hänen sopertaneen muutamia sanoja
kumartuessaan ja huulillaan koskettaessaan makaavan kasvoja. Tyttö,
joka seisoi häntä lähinnä, kertoi ne sitten ja kertoi ne lastensa
lapsilleen tultuaan kauniiksi vanhaksi rouvaksi, että hän oli kuullut
hänen sanovan: "elämä, jota rakastat".
Tultuaan viereiseen huoneeseen kääntyi hän herra Lorryn ja tohtori
Manetten puoleen, jotka häntä seurasivat ja sanoi viimemainitulle:
"Vielä eilen oli teillä tohtori Manette paljon vaikutusvaltaa;
koettakaa edes sitä vielä käyttää. Tuomarit ja kaikki vallanpitäjät
ovat teille hyvin myötätuntoisia ja kiitollisia palveluksestanne,
eikö niin?"
"Ei mitään Charlesta koskevaa salattu minulta. Minulle vakuutettiin
vahvasti että hänet pelastaisin; ja sen tein." Hän lausui tämän
vastauksen hyvin hitaasti ja suuresti liikutettuna.
"Koettakaa uudestaan. Aika huomisiltaan on lyhyt, mutta koettakaa."
"Aion koettaa, en lepää, hetkeäkään."
"Sepä hyvä, tiedän teidän ennenkin osottaneen lujuutta ja tarmoa
suurissa asioissa, -- vaikka ei koskaan", lisäsi hän hymyillen ja
huokaillen, "näin suuressa asiassa."
"Menen heti paikalla", sanoi tohtori Manette, "yleisen syyttäjän
ja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on
parasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös -- ei sittenkään, on
katujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä."
"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe,
eikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin
mielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo
mitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia
vallanpitäjiä?"
"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä."
"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai
pari. -- Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin
tietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä
itseltänne?"
"Saatte."
"Jospa onnistuisitte!"
Herra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen
juuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.
"Minulla ei ole toivoa", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti
kuiskaten.
"Ei minullakaan."
"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa
-- joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai
muidenkaan henki? -- epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa
äskeisen metelin jälkeen."
"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä."
Herra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.
"Älkää joutuko epätoivoon", sanoi Carton lempeästi, "älkää surko.
Minä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli
kerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän
ajatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se
saattaisi kalvaa häntä."
"Niin, niin", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, "olette
oikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole."
"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa", toisti Carton ja meni
varmoin askelin portaita alas.