"Parasta on, että itse otatte siitä selvän", vastasi hän
huolettomasti ja otti kynttilän. -- -- -- --
Toinen potilas makasi huoneessa, joka oli toisella puolen eräitä
portaita; ja oli jonkinlainen tallin parvi. Matala kalkittu katto
peitti yhtä osaa huonetta; muu osa oli avonainen aina tiilikaton
harjaan saakka ja palkit kulkivat ristissä sen yli. Heiniä ja olkia
säilytettiin siinä osassa huonetta, sekä polttoaineita ynnä hiekkaan
pantuja omenia. Minun täytyi kulkea sen kautta mennessäni sairaan
luo. Muistini on tarkka ja heikkenemätön. Koettelen sitä näillä
yksityisseikoilla ja minä näen ne kaikki edessäni tässä kopissani
Bastiljissa, vankeuteni kymmenennen vuoden lopulla, sellaisina kuin
ne sinä iltana näin.
Heinänipulla laattialla tyyny pään alla makasi kaunis, noin
seitsemäntoista vuotias talonpojan poika. Hän oli seljällään hampaat
yhteen puristettuina, pitäen oikeaa kättänsä nyrkissä rinnalla ja
kangistuneet silmät tuijottaen kattoon. En saattanut nähdä mihin hän
oli haavoittunut kun laskeusin polvilleni hänen viereensä, mutta
näin, että hän oli kuolemaisillaan jonkun terävän aseen tuottamasta
haavasta.
"Olen lääkäri, ystäväiseni", sanoin. "Anna minun tutkia sitä."
"En tahdo, että sitä tutkitaan", vastasi hän, "antakaa sen olla."
Se oli hänen kätensä alla ja houkuttelemalla sain hänen siirtämään
kätensä. Se oli miekanisku, jonka hän oli saanut noin vuorokausi
sitten, mutta ei mikään taito olisi saattanut häntä pelastaa, vaikka
hän olisikin saanut heti hoitoa. Nyt hän oli kuolemaisillaan. Kun
katsahdin vanhempaan veljeen, näin hänen katselevan kuolevaa poikaa
kuin haavoitettua lintua, jänistä tai kaniinia, eikä niinkuin
kanssaihmistä.
"Kuinka tämä on tapahtunut?" sanoin.
"Hullu koiranpenikka. Orja! Pakotti veljeni tarttumaan aseisiin ja
kaatui veljeni miekkaan -- kuin aatelismies!"
Ei ollut rahtuakaan sääliä, surua tai ihmisrakkautta tässä
vastauksessa. Puhuja näytti myöntävän, että oli sopimatonta, että
noin kurja olento kuolisi siellä ja että olisi ollut parempi hänen
kuolla jossain huomaamattomassa nurkassa kuten muutkin hänen
kaltaisensa elukat. Poika ja hänen kohtalonsa eivät häntä vähääkään
liikuttaneet.
Pojan katse oli hitaasti kohonnut puhujaan, josta se hitaasti siirtyi
minuun.
"Tohtori, he ovat aika ylpeitä nuo aatelismiehet, mutta mekin,
alhaiset koirat, olemme väliin ylpeät. He ryöstävät meitä,
solvaisevat, lyövät, tappavat meitä, mutta välistä on meillä hiukan
ylpeyttä jälellä. Hän -- oletteko nähnyt sen naisen, tohtori?"
Huudot kuuluivat sinne asti, vaikkakin hiljemmin välimatkan vuoksi.
"Olen nähnyt hänet", sanoin.
"Hän on sisareni, tohtori. Noilla aatelismiehillä on kauvan aikaa
ollut häpeälliset oikeutensa sisariemme siveyteen ja hyveisiin, mutta
meidän keskuudessamme on ollut kunniallisiakin tyttöjä. Minä tiedän
sen ja olen kuullut isäni sanovan sitä. Hän oli kelpo tyttö. Hän oli
kihloissa erään kunnon miehen kanssa, joka oli tuon herran vuokraaja.
Me olimme kaikki hänen vuokraajiaan. Toinen on hänen veljensä, kurjin
huonosta suvusta."
Suurimmilla ponnistuksilla kokosi poika ruumiilliset voimansa
puhuakseen, mutta hänen sielunsa puhui hirvittävällä voimalla.
"Tuo mies ryösti meitä, kuten meitä halpoja koiria nuo paremmat
olennot aina ryöstävät, hän verotti meitä ilman sääliä, pakotti
itselleen palkatta työtä tekemään, pakotti jauhattamaan viljamme
omassa myllyssään, pakotti meitä ruokkimaan kymmenittäin hänen
kanojaan kurjalla viljallamme ja kielsi meitä kuoleman uhalla
pitämästä yhtään ainoata kanaa, meitä nylettiin ja ryöstettiin
siihen määrin, että kun meillä sattui olemaan palanenkaan lihaa,
söimme sen pelvolla lukkojen takana, ettei hänen väkensä näkisi ja
riistäisi sitä meiltä -- niin, me olimme niin ryöstettyjä, vainottuja
ja köyhtyneitä, että isämme sanoi, että oli hirveätä saattaa lapsia
maailmaan ja että me ennen kaikkia rukoilisimme että vaimomme
olisivat hedelmättömät, että onneton sukumme kuolisi sukupuuttoon."
En ollut milloinkaan ennen nähnyt sorrontunteen noin purkautuvan,
leimahtavan kuin tulen. Olin otaksunut, että sitä löytyi salassa
kansan keskessä, mutta en ollut ennen nähnyt sen leimahtavan ilmi
ennenkuin tässä kuolevassa pojassa.
"Siitä huolimatta meni sisareni naimisiin. Hänen miehensä oli
sairaaloinen siihen aikaan ja sisareni meni naimisiin saadaksensa
hoitaa armastansa tuvassamme -- koiran kopissamme, kuten tuo mies
sitä nimittäisi. Sisareni ei ollut monta viikkoa naimisissa ennenkuin
tuon miehen veli sattui näkemään hänet ja ihastui häneen ja pyysi
hänen mieheltänsä häntä lainaksi -- sillä mitä merkitsee aviomiehet
meidän keskuudessamme. Mies olisi kyllä suostunut, mutta sisareni oli
kunnollinen ja siveellinen ja vihasi tuon herran veljeä yhtä suuresti
kuin minäkin. Mitä sitten luulette että nuo kaksi tekivät saadakseen
hänen miehensä käyttämään kaiken voitavansa taivuttaakseen sisartani?"
Pojan silmät, jotka hän loi minuun, kääntyivät hitaasti katsojiin ja
minä näin kummankin kasvoista, että hän oli puhunut totta. Molemmat
lajit ylpeyttä, jotka olivat tässä vastakkain, saatan vielä täällä
Bastiljissakin nähdä edessäni, aatelismiehessä se oli huoletonta
väliäpitämättömyyttä, talonpojassa taaskin sorrettua tunnetta ja
intohimoista kostonhalua.
"Tiedätte tohtori, että noilla aatelismiehillä on oikeus valjastaa
meitä kuin koiria vaunujensa eteen ja ajaa meitä. He valjastivat
lankoni ajaen häntä. Tiedätte, että heillä on oikeus pakottaa meitä
öisin vahtimaan heidän tiluksillaan, ettei sammakot heidän jaloa
untansa häiritsisi. He pitivät hänet öisin ulkona epäterveellisessä
sumussa ja päivällä valjastivat hänet vaunujen eteen. Mutta hän
ei antanut houkutella itseään. Ei! Kun hänet kerran puolisten
aikana päästettiin syömään, jos hänellä ruokaa oli -- nyyhkytti hän
kaksitoista kertaa ja kuoli vaimonsa syliin."
Ei mikään muu inhimillinen voima kuin hänen varma päätöksensä kertoa
heidän kärsimänsä vääryydet, olisi saattanut pitää poikaa hengissä.
Hän pakotti kuoleman läheneviä varjoja väistymään samoin kuin hän
pakotti kätensä nyrkkiin ja peittämään haavaa.
"Tuon miehen luvalla ja avulla vei hänen veljensä pois sisareni,
huolimatta siitä mitä sisareni varmaankin hänelle sanoi -- ja jonka
te pian saatte tietää, tohtori, ellette vielä siitä tiedä -- hänen
veljensä vei pois hänet huvikseen ja leikkikalukseen. Näin hänen
ajavan ohitseni tiellä. Kun toin kotia tästä tiedon, murtui isäni
sydän, hän ei virkkanut sanaakaan siitä mikä täytti hänen sydämensä.
Vein nuoremman sisareni (sillä minulla on toinenkin) paikkaan, jonne
tuon miehen käsi ei ulotu, ja jossa hän ei koskaan ainakaan tule
_hänen_ orjattarekseen. Sitten seurasin veljeä tänne ja viime yönä
kiipesin tänne sisään minä -- halpa koira, miekka kädessä. Missä on
se korkea ikkuna? Se oli jossain täällä."
Huone musteni hänen silmissään ja maailma lyykistyi kokoon hänen
ympärillään. Katselin ympärilleni ja huomasin, että heiniä ja olkia
oli poljettu laattialla, kuin siinä olisi oteltu.
"Sisareni kuuli minun ääneni ja ryntäsi sisään. Minä kielsin häntä
tulemasta lähelle ennenkuin olisin surmannut hänen viettelijänsä.
Hän tuli sisään ja heitti minulle ensin muutamia kolikoita, sitten
tavoitti hän minua ruoskallaan. Mutta vaikka olinkin vain halpa
koira, uhkasin häntä miekallani, saadakseni häntä ryhtymään aseihin.
Miekan, jonka hän tahrasi halpaan vereeni saattaa hän katkaista niin
moneen kappaleeseen kuin haluttaa, hän veti sen yhtäkaikki tupestaan
-- ja ahdisteli minua taitonsa takaa, pelastaakseen henkensä."
Silmäni olivat taannoin sattuneet katkenneisiin miekan särpäleihin
heinillä. Ne olivat jäännöksiä aatelismiehen aseesta. Toisella
paikalla oli vanha miekka, joka näytti kuuluneen sotamiehelle.
"Nostakaa minut pystyyn, tohtori, nostakaa minut. Missä hän on?"
"Hän ei ole täällä", sanoin kohottaessani poikaa; luulin hänen
puhuvan veljestä.
"Hän! Kaikessa aatelisylpeydessään pelkää hän nähdä minua. Missä se
mies on, joka oli täällä? Kääntäkää kasvoni häneen."
Tein sen ja nostin nuorukaisen pään polveni varaan. Mutta yhtäkkiä
hän sai erinomaisen voiman, nousi omin voimin pystyyn ja pakotti
minunkin nousemaan, sillä muutoin en olisi voinut häntä tukea.
"Markiisi", sanoi poika kääntyen häneen silmät seljällään ja oikea
käsi koholla, "sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili tehdään,
kutsun teitä ja omaisianne, viimeiseen kurjan sukunne jälkeläiseen
asti vastaamaan tästä. Merkitsen teidät tällä verisellä ristillä
osotteeksi että teen sen. Sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili
on tehtävä, kutsun tästä teidän veljenne, huonon suvun kurjimman,
vastaamaan. Merkitsen hänet tällä verisellä ristillä osotteeksi että
niin teen."
Kahdesti vei hän kätensä haavalle ja teki etusormellaan ristin
ilmaan. Hän seisoi vielä hetkisen sormi ylhäällä, mutta kun se
vaipui, vaipui hänkin ja minä panin hänet maahan kuolleena. -- -- --
Palatessani nuoren naisen vuoteen ääreen, houri hän entiseen
tapaansa. Tiesin, että sitä voisi kestää tuntikausia ja että se
nähtävästi loppui haudan hiljaisuuteen.
Annoin hänelle äskeistä lääkettä ja istuin vuoteen ääressä myöhään
yöhön. Hän ei hillinnyt vihlovia huutojaan, ei epäröinyt sanojensa
selvyyttä eikä järjestystä. Ne olivat aina: "mieheni, isäni ja
veljeni! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän,
kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hiljaa!"
Tätä kesti toista vuorokautta siitä kun hänet ensiksi näin. Olin
mennyt ja tullut kaksi kertaa ja taaskin istuin hänen luonaan, kun
hän rupesi sopertamaan. Tein voitavani käyttääkseni tätä tilaisuutta
ja vähitellen vaipui hän horroksiin ja lepäsi kuin kuollut.
Oli kuin myrsky ja sade olisi vihdoinkin tuuditettu lepoon
pitkällisen ja hirvittävän rajuilman jälkeen.
Irrotin hänen kätensä ja pyysin palvelijatarta avukseni järjestämään
hänen revityitä vaatteitaan ja sotkeutuneita hiuksiaan. Vasta
silloin näin, että hän oli siinä tilassa jolloin ensi toiveet
äidiksi tulemisesta heräävät ja vasta silloin menetin toivoni hänen
parantumisestaan.
"Onko hän kuollut?" kysyi markiisi, jota edelleenkin kutsun
vanhemmaksi veljeksi ja tuli huoneeseen ratsusaappaissa ikäänkuin hän
olisi noussut hevosen selästä.
"Ei kuollut, sanoin, mutta ei kaukana kuolemasta."
"Mikä voima noitten alhaisten ruumiissa!" sanoi hän katsellen
sairasta jonkunlaisella uteliaisuudella.
"Surussa ja epätoivossa on ihmeellinen voima", vastasin.
Hän nauroi ensiksi sanoilleni, sitten rypisti silmäkulmiaan. Hän
siirsi jalallaan tuolin lähelle minua, käski palvelijattaren poistua
ja sanoi matalalla äänellä:
"Tohtori, kun näin veljeni joutuneen vaikeuksiin noiden talonpoikien
tähden, kehotin häntä etsimään teidän apuanne. Te olette arvossa
pidetty ja nuorena miehenä, jolla on hyvä tulevaisuus edessään,
ajattelette kait omaa etuanne. Täällä näkemänne on asioita, joita
nähdään, mutta joista vaietaan."
Kuuntelin sairaan hengitystä ja vältin vastausta.
"Suvaitsetteko kuunnella minua, tohtori?"
"Herrani", sanoin, "minun ammatissani pidämme potilaitten ilmotuksia
aina meidän välisenä asiana." Vastasin varovaisesti, sillä olin
levoton kuulemastani ja näkemästäni.
Sairaan hengitystä oli niin vaikea huomata, että minä tarkalleen
tutkin valtimon ja sydämen. Se eli mutta siinä kaikki. Kun jälleen
asetuin paikalleni ja katselin ympärilleni huomasin molempien
veljesten tarkastavan minua. -- -- --
Kirjoitan niin suurella vaikeudella, pakkanen on niin pureva ja
pelkään joutuvani kiinni ja että minut teljetään maanalaiseen koppiin
ja täydelliseen pimeyteen, että minun täytyy lyhentää kertomukseni.
Muistini ei petä eikä ole hämmentynyt, muistan joka sanan, jonka olen
vaihtanut veljesten kanssa.
Hän oli elossa vielä viikon ajan. Lopulta saatoin panemalla korvani
hänen huuliinsa erottaa muutamia sanoja, joita hän minulle sanoi. Hän
kysyi missä hän oli ja kuka minä olin; sanoin sen hänelle. Turhaan
kysyin hänen sukunimeään. Hän pudisti heikosti päätään ja kätki
salaisuutensa niinkuin hänen veljensäkin.
En saanut tilaisuutta tehdä hänelle mitään kysymyksiä, ennenkuin
olin ilmottanut veljeksille, että hänen voimansa äkkiä vähenivät ja
ettei hän enää päivääkään eläisi. Siihen asti oli aina minun siellä
ollessani toinen epäluuloisena istunut vuoteenuutimien takana sairaan
pään pohjissa, vaikka sairas ei koskaan tiennyt siellä olevan ketään
muuta kuin palvelijattaren ja minun. Mutta kun oltiin niin pitkällä,
näytti heistä yhdentekevältä kuinka paljon minä puhelin sairaalle,
ikäänkuin -- se ajatus tuli mieleeni -- minäkin olisin lähellä
kuolemaa.
Huomasin alituiseen, että heidän ylpeytensä kipeästi kärsi siitä,
että nuorempi veli (kuten häntä kutsun) oli mitellyt miekkojansa
talonpojan ja sen lisäksi poikasen kanssa. Ainoa mikä todella näkyi
heihin vaikuttavan oli ajatus että tämä oli suuresti alentavaa
suvulle ja hyvin naurettavaa. Joka kerran kun kohtasin nuoremman
veljen katseen, huomasin että olin hänelle hyvin vastenmielinen,
kuultuani pojan kertomuksen. Hän oli liukkaampi ja kohteliaampi
minulle kuin vanhempi veli, mutta minulta ei tämä jäänyt huomaamatta.
Näin myöskin, vanhemmasta veljestä, että olin heille vastuksena.
Sairaani kuoli kohta tuntia ennen puoliyötä -- melkein minuutilleen
samaan aikaan, jolloin näin hänet ensi kerran. Olin yksin hänen
kanssaan, kun hänen voimaton nuori päänsä hiljaa vaipui toiselle
sivulle ja kaikki hänen maalliset kärsimyksensä ja surunsa loppuivat.
Eräässä alikerran huoneessa odottivat veljekset kärsimättöminä
päästäkseen ratsastamaan. Yksinäni istuessani vuoteen ääressä kuulin
heidän kulkevan edestakasin lyöden ratsuruoskalla saappaihinsa.
"Onko hän lopultakin kuollut?" sanoi vanhempi astuessani huoneeseen.
"Hän on kuollut, sanoin."
"Onnittelen sinua, veljeni", sanoi hän kääntyen.
Hän oli jo ennen tarjonnut rahaa, mutta olin viivytellyt sen
vastaanottamista. Nyt hän antoi minulle kääryn kultarahaa. Otin sen
vastaan, mutta laskin sen pöydälle. Olin punninnut asiaa ja päättänyt
etten ottaisi vastaan mitään.
"Anteeksi", sanoin, "mutta ei näissä olosuhteissa."
He vaihtoivat katseen, mutta kumarsivat minulle samoin kuin minäkin
heille ja me erosimme sanaakaan vaihtamatta. -- -- --
Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt -- uupunut kurjuudesta. En voi lukea
mitä olen kirjoittanut kuihtuneella kädelläni. -- -- --
Aikaseen aamulla jätettiin oveni eteen kultarahakääry minun
nimikirjoituksellani. Olin jo alussa tarkoin miettinyt mitä tekisin.
Päätin sinä päivänä yksityisesti kirjoittaa ministerille ja ilmottaa
hänelle kummankin sairaustapauksen laadun, ja missä olin ollut,
sanalla sanoen, kaikki olosuhteet. Tiesin mitä vaikutusvalta hovissa
merkitsi ja mitkä vapaudet aatelistolla oli, enkä uskonut että
koskaan kuulisin enempää tästä asiasta, mutta tahdoin keventää
sydäntäni. Olin pitänyt asian kokonaan salassa, yksin vaimoltanikin
ja siitäkin päätin mainita kirjeessäni. En peljännyt omasta
puolestani, mutta tiesin muutamien toisten joutuvan vaaranalaisiksi
jos ilmottaisin mitä minä tiesin.
Minulla oli paljon työtä sinä päivänä enkä voinut valmistaa
kirjettäni illalla. Nousin tavallista aikasemmin seuraavana aamuna
kirjoittaakseni sen valmiiksi. Oli vuoden viimeinen päivä. Kirje oli
juuri lopetettuna edessäni, kun minulle ilmotettiin, että eräs nainen
tahtoi minua puhutella. -- --
Tunnen itseni yhä enemmän ja enemmän voimattomaksi täyttämään
tehtävää, johon olen ryhtynyt. On niin kylmä ja pimeä, aistini ovat
niin turtuneet ja surumielisyyteni on ääretön.
Nainen oli nuori, miellyttävä ja kaunis, mutta ei näyttänyt
pitkäikäiseltä. Hän oli hyvin liikutettu. Hän esitteli itsensä
markiisi S:t Evrémonden vaimoksi. Liitin arvonimen, jolla poika
puhutteli vanhempaa veljeä, vyöhön ommeltuun alkukirjaimeen ja
tein helposti sen johtopäätöksen, että olin hiljan nähnyt sen
aatelismiehen.
Muistini on yhä varma, mutta en saata kirjoittaa niitä sanoja joita
vaihdoimme. Epäilen että minua valvotaan ankarammin kuin ennen, enkä
tiedä milloin minua vakoillaan. Hän oli osaksi arvannut ja osaksi
huomannut pääasiallisimmat seikat siinä hirvittävässä tapauksessa,
hänen miehensä osuuden siinä, ja että he olivat kääntyneet minun
puoleeni. Hän ei tiennyt, että se nuori nainen oli kuollut. Hänen
toivonsa, sanoi hän, oli suuressa tuskassaan saada salaisesti osottaa
hänelle naisellista osanottoa. Hänen toivonsa oli ollut torjua
taivaan viha suvulta, joka kauvan oli ollut suuren, kärsivän joukon
vihaama. Hänellä oli syytä uskoa, että löytyi nuori sisar, ja hänen
hartain toivonsa oli saada auttaa tätä sisarta. En voinut hänelle
muuta sanoa kuin että sellainen sisar oli olemassa, enempää en
tiennyt. Luottaen vaitiolooni, oli hän tullut luokseni toivossa että
voisin sanoa nimen ja olinpaikan. Mutta tähän onnettomaan hetkeen
asti olen tietämätön kummastakin. -- -- --
Paperi rupeaa loppumaan. Muudan lappu otettiin minulta eilen
varoituksella. Minun täytyy tänään lopettaa kertomukseni.
Hän oli hyvä, sääliväinen nainen eikä onnellinen avioliitossaan.
Kuinka hän olisikaan ollut? Veli epäili ja vihasi häntä, ja kohdisti
koko vaikutusvaltansa häntä vastaan, markiisitar pelkäsi häntä ja
samoin miestään. Kun saatoin häntä portille, istui lapsi, kaunis
kahden, kolmen vuoden vanha poika hänen vaunuissaan.
"Hänen tähtensä, tohtori", sanoi hän ja osotti itkien poikaansa,
"tahtoisin koettaa parhaimpani mukaan sovittaa. Muutoin ei
milloinkaan onni seuraa hänen perintöänsä. Aavistan, että ellei
mitään toista syytöntä uhria sovitukseksi anneta, vaaditaan se kerran
häneltä. Mitä vielä voin omakseni kutsua -- ainoastaan muutamia
koristeita -- tahdon panna hänen elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi
lahjoittaa sille vääryyttä kärsineelle perheelle, jos sisaresta
saadaan selvä, kuolleen äitinsä osanoton ja säälin keralla."
Hän suuteli poikaa ja sanoi häntä hyväillen: "Sen teen sinun tähtesi,
kultaseni. Tuleehan sinusta uskollinen, pikku Charles?" Lapsi
vastasi: "Tulee!" Suutelin hänen kättänsä, hän otti poikansa syliinsä
ja ajoi häntä hyväillen pois. En nähnyt häntä koskaan enää.
Koska hän oli maininnut miehensä nimen siinä uskossa että sen tiesin,
en maininnut sitä kirjeessä. Suljin sinetillä kirjeeni ja koska en
uskaltanut jättää sitä kenenkään toisen huostaan, vein itse sen
samana päivänä perille.
Samana iltana, vuoden viimeisenä, kello yhdeksän tienoissa
mustapukuinen mies soitti kelloani, pyysi saada puhutella minua ja
seurasi ääneti nuorta palvelijaani Ernest Defargea, portaita ylös.
Kun palvelijani tuli huoneeseeni, jossa istuin vaimoni kanssa --
oi vaimoni, sydämeni armas! Nuori kaunis englantilainen vaimoni --
näimme miehen, jonka olimme luulleet jääneen portille, seisovan
ääneti hänen takanansa.
Vaikea sairauskohtaus S:t Honoré kadun varrella. Se ei veisi paljon
aikaa; vaunut odottivat alhaalla.
Ne veivät minut tänne, ne veivät minut hautaani. Kun tulin ulos
rakennuksesta, pantiin takaapäin musta side kireästi suuni eteen,
ja käteni kiinnitettiin taapäin. Molemmat veljet tulivat yli kadun
pimeästä nurkasta ja ilmaisivat käden liikkeillä että olin oikea.
Markiisi otti taskustaan kirjeen, jonka olin kirjoittanut, näytti
sen minulle, poltti sen lyhdyssä olevaan kynttilään ja polki tuhan
murskaksi jalallaan. Ei sanaakaan vaihdettu. Minut vietiin tänne
elävään hautaani.
Jos Jumala armossaan olisi taivuttanut noiden kovasydämisten veljien
mielen antamaan jonkinlaisia tietoja rakkaasta vaimostani -- yhden
ainoan sanankaan, että olisin saanut tietää elikö hän vai oliko
kuollut -- uskoisin, ettei Jumala kokonaan ole heitä hyljännyt.
Mutta nyt uskon, että punasen ristin merkki tuottaa heille turman
ja ettei heillä ole mitään osaa Jumalan armoon. Ja heitä ja heidän
jälkeisiään, sukunsa viimeiseen jälkeläiseen asti kutsun minä,
Alexandre Manette onneton vanki, tänä vuoden 1767 viimeisenä iltana,
sietämättömässä tuskassani edesvastuulle niinä päivinä, jolloin tili
on tehtävä kaikesta tästä. Minä kutsun heidät edesvastuuseen taivaan
ja maan eteen.
* * * * *
Tämän todistuskappaleen luettua nousi hirveä melu. Kiihkeän himon
synnyttämä meteli, josta saattoi erottaa ainoastaan sanan: "veri".
Turha oli tälle tuomioistuimelle ja kuulijakunnalle toteen näyttää
ettei Defarge ollut julkaissut mainittua asiakirjaa Bastiljista
saatujen muistiinpanojen kanssa, jotka kannettiin juhlakulussa,
vaan että hän oli kätkenyt ne ja odottanut aikaansa. Turhaa oli
huomauttaa, että tuon kammotun sukunimen oli jo aikoja sitten
Saint-Antoine julistanut pannaan ja merkinnyt tuhoavaan luetteloon.
Se mies ei ollut koskaan maata polkenut, jonka hyveet ja ansiot
tänä päivänä ja tässä tilaisuudessa olisivat voineet hänet pelastaa
sellaisesta syytteestä.
Ja sen pahempi oli syytetylle, että syyttäjä oli tunnettu
kansalainen, hänen harras ystävänsä, hänen vaimonsa isä. Kansanjoukon
mielettömiä haluja oli matkia muinaisajan epäiltäviä yleisiä
hyveitä ja uhrata itsensä ja muut kansan alttarilla. Kun siis
puheenjohtaja sanoi (muuten hänen päänsä olisi ollut löyhässä),
että tasavallan oivallinen lääkäri ansaitsisi vieläkin suuremmassa
määrässä tasavallan kiitollisuutta hävittämällä vihatun ylimyssuvun
ja epäilemättä tuntisi hän pyhää iloa ja riemua saattaessaan
tyttärensä leskeksi ja lapsen isättömäksi, nousi raju ihastus,
isänmaallinen innostus, ilman vähintäkään inhimillistä osanottoa.
"Suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", mutisi rouva Defarge hymyillen
Kostolle. "Pelastakaa hänet nyt, tohtori, pelastakaa?"
Jokaisen valamiehen ääni otettiin kiljumalla vastaan. Vielä yksi ja
vieläkin yksi. Melua ja kiljunaa.
Yksimielinen tuomio. Sydämeltään ja syntyperältään ylimys, tasavallan
vihollinen, yleisesti tunnettu kansan sortaja. Takasin Conciergeriaan
ja kuolema vuorokauden sisään!