Varjon aihe.
Minä, Alexandre Manette, onneton lääkäri, joka synnyin Beauvaisissa
ja sittemmin oleskelin Pariisissa, kirjoitan tämän surullisen tarinan
synkässä kopissani Bastiljissä vuoden 1767 viimeisenä kuukautena.
Olen kirjoittanut sen salaa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Aion
kätkeä sen uuninpiippuun, johon hitaasti ja suurella vaivalla olen
hankkinut sille piilopaikan. Jokin armahtavainen käsi sen sieltä ehkä
löytää, kun minä suruineni jo olen tomua.
Nämät sanat muodostan ruosteisella rautakivellä, jota kastan
uunista raavittuun ja verellä sekoitettuun nokeen ja hiiliin,
vankeuteni kymmenennen vuoden viimeisenä kuukautena. Kaikki toivo on
kadonnut sydämestäni. Hirvittävistä enteistä, joita olen itsessäni
huomannut, arvaan ettei ymmärrykseni enää kauvan pysy selvänä, mutta
juhlallisesti vakuutan, että nyt olen täydessä järjessäni -- että
muistini on tarkka yksityisseikkoihin asti ja että kirjoitan totuuden
niin totta kuin minun tuomioistuimen edessä on vastattava näistä
minun viimeisistä kirjoitetuista sanoistani, lukipa ihmiset niitä eli
ei.
Eräänä pilvisenä kuutamoiltana joulukuun kolmannella viikolla vuonna
1757 luullakseni toisenakolmatta päivänä, kävelin rantakadun etäistä
osaa Seinen rantaa pitkin virkistääkseni itseäni raittiissa ilmassa
tunnin matkan päässä asunnostani École de Medecine-kadun varrella,
kun vaunut tulivat kovalla vauhdilla takaapäin. Kun vetäysin syrjään
antaakseni vaunujen mennä ohi, sillä pelkäsin niiden muuten ajavan
ylitseni, katseli pää ulos ikkunasta ja ääni käski ajajan pysähtyä.
Vaunut seisahtuivat heti kun ajaja sai hevoset pysähtymään ja sama
ääni mainitsi nimeni. Vastasin siihen. Vaunut olivat ehtineet siksi
etäälle, että kaksi herraa ehti avata oven ja astua alas ennenkuin
minä ehdin luo. Huomasin että kumpasetkin olivat viittoihin
kääriytyneet ja näyttivät haluavan pysyä piilossa. Siinä heidän
seisoessaan vaunun ovella, huomasin myöskin, että molemmat saattoivat
olla minun ikäisiäni, mieluummin nuorempia ja että he olivat
samannäköiset kasvultaan, ääneltään ja (kuten saatoin nähdä) myöskin
kasvoiltaan.
"Oletteko tohtori Manette?" sanoi toinen.
"Olen."
"Tohtori Manette, joka ennen asui Beauvaisissa", sanoi toinen, "nuori
lääkäri, alkujaan taitava kirurgi, joka viime vuosina on saavuttanut
kasvavaa mainetta Pariisissa?"
"Hyvät herrat", sanoin, "olen se tohtori Manette, josta puhutte niin
mairittelevasti."
"Kävimme kotonanne", sanoi ensimmäinen, "ja koska emme sattuneet
tapaamaan teitä siellä ja koska meille sanottiin, että luultavasti
olisitte tällä suunnalla kävelemässä, lähdimme jälkeenne toivossa
että tapaamme teidät. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?"
Molempien käytös oli käskevä ja viimeisiä sanoja puhuessaan
asettuivat he niin, että minä jouduin vaunun oven ja heidän väliinsä.
He olivat aseelliset. Minä en.
"Anteeksi, hyvät herrat", sanoin, "mutta tapani on kysyä,
kuka kunnioittaa minua hakemalla apuani ja mitä laatua on se
sairauskohtaus, jonka tähden apuani tarvitaan?"
Tähän vastasi toiseksi puhunut: "Apuanne tarvitsevat ovat ylhäistä
säätyä. Mitä sairauden laatuun tulee, sanoo luottamuksemme teidän
taitoonne, että te omin neuvoin voitte saada siitä selvää, paljon
paremmin kuin mitä voimme selittää. Tahdotteko olla hyvä ja astua
vaunuihin?"
Minun ei auttanut muu kuin totella ja istuuduin ääneti. He nousivat
jälestäni vaunuihin, viimeinen hyppäsi ylös nostettuaan astuimen.
Vaunut kääntyivät ja vierivät samalla vauhdilla kuin ennenkin.
Toistan tämän keskustelun aivan niinkuin se tapahtui. Olen aivan
varma että se sanasta sanaan vastaa sitä. Kerron kaikki aivan
totuuden mukaisesti ja pakotan ajatukseni pysymään aineessa. Siinä
kohden missä ajatusviivat seuraavat, keskeytän tällä kertaa ja pistän
paperin piilopaikkaansa. -- -- -- --
Vaunut jättivät taaksensa kadut, kulkivat läpi pohjoisen
kaupunginportin ja vierivät maantielle. Kaksikolmatta osaa
peninkulmaa kaupunginportista -- en arvioinnut välimatkaa silloin,
vaan myöhemmin -- erosi se valtatieltä ja pysähtyi yksinäisen
rakennuksen eteen. Nousimme pois vaunuista ja kuljimme rakennuksen
ovelle pitkin pehmeätä ja kosteata käytävää läpi puutarhan, jossa
rappeutunut suihkukaivo oli vuotanut yli äyräittensä. Ovea ei avattu
heti soitettua ja toinen seuralaisistani löi avaamaan tullutta
palvelijaa raskaalla ratsaskintaallaan vasten kasvoja.
Tässä teossa ei ollut mitään, joka erikoisesti kiinnitti huomiotani,
sillä olin nähnyt alhaisia ihmisiä lyötävän useimmin kuin koiria.
Mutta toinenkin, joka myös oli suutuksissaan, löi palvelijaa samalla
lailla käsivarrellaan; veljesten ulkomuoto ja ryhti muistuttivat niin
toisistaan ja vasta silloin huomasin heidän olevan kaksoisveljeksiä.
Siitä asti, kun astuimme alas vaunuista ulkoportin edustalla (joka
oli suljettu ja jonka toinen veljeksistä aukasi ja jälleen sulki)
olin kuullut huutoa yläkerroksesta. Minut vietiin heti sinne, huudot
tulivat kovemmiksi noustessamme portaita ja tapasin potilaan vuoteen
omana kovassa aivokuumeessa.
Potilas oli hyvin kaunis nuori nainen, ei varmaankaan paljon
yli kahdenkymmenen. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja
epäjärjestyksessä, ja hänen käsivartensa olivat sidotut sivulle
nauhoilla ja nenäliinoilla. Huomasin, että nämät nauhat olivat kaikki
osia hienon herran puvuista. Yhdessä niistä, joka oli ripsuliepeinen
ja juhlapukuun kuuluva, näin aatelisen vaakunan ja E kirjaimen.
Näin sen heti paikalla tarkastaessani sairasta, sillä
herkeämättömästi väännellessään oli hän kääntynyt niin, että kasvot
olivat sängynlaitaa vasten ja pistänyt nauhan pään suuhunsa, että hän
oli tukehtumaisillaan. Ensi työkseni ojensin käden helpottaakseni
hengitystä, ja vetäessäni pois nauhan, sattuivat silmäni
koruompelukseen toisessa kulmassa.
Käänsin hänet varovaisesti, panin käteni hänen rinnalleen
rauhoittaakseni häntä ja saadakseni hänen pysymään pitkällään ja
katselin häntä kasvoihin. Hänen silmänsä olivat tuijottavat ja hurjat
ja hän huusi lakkaamatta vihlovasti ja toisti: "mieheni, isäni ja
veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Silmänräpäyksen, ei
enemmän; saattoi hän kuunnellen vaieta, mutta sitten alkoivat taas
vihlovat huudot: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja
sanoi: "hiljaa!" Ei hänen käytöksessään ollut mitään vaihtelua. Muuta
keskeytystä ei ollut kuin säännöllisesti uudistuva paussi.
"Kauvanko tätä on kestänyt?"
Erottaakseni veljeksiä, kutsun heitä vanhemmaksi ja nuoremmaksi;
vanhemmalla tarkotan sitä, joka esiintyi käskevämmin. Vanhempi
vastasi: "eilisillasta, tätä samaa aikaa".
"Onko hänellä miestä, isää ja veljeä?"
"Veli."
"Hänen veljensä kanssako puhun?"
Hän vastasi hyvin ylenkatseellisesti:
"Ette."
"Onko hänellä hiljan ollut syytä ajatella lukua kaksitoista?"
Nuorempi veli vastasi kärsimättömästi: "On, kellon| lyöntiä
kaksitoista".
"Katsokaa nyt, hyvät herrat", sanoin, pitäen yhä kättäni sairaan
rinnalla, "kuinka vähän voin olla hyödyksi kun toitte minut täten
tänne. Jos olisin tiennyt taudin laatua, olisin varustautunut
monenmoisella. Täten olemme tuhlanneet aikaa, ei ole saatavissa
minkäänlaista lääkettä näin autiossa seudussa."
Vanhempi veli katsoi nuorempaa, joka sanoi ylpeästi: "Tässä on
rohtolipas", jonka jälkeen hän otti sen kaapista ja asetti pöydälle.
Avasin muutamia pulloja, haistoin niitä ja vein tulpan huulilleni.
Jos en olisi halunnut käyttää huumaavia ja itsessään myrkyllisiä
aineita, en olisi niistä mitään käyttänyt.
"Epäilettekö niitä?" kysyi nuorempi veli.
"Näettehän että ryhdyn niitä käyttämään", vastasin, mutta en enempää.
Suurella vaivalla ja monen koetuksen perästä sain sairaan ottamaan
annoksen, jonka pidin hänelle tarpeellisena. Koska oli tarkotukseni
hetken perästä antaa uusi annos ja kun minun täytyi panna merkille
minkä vaikutuksen se teki, istuuduin vuoteen viereen. Arka ja
säikähtynyt palvelijatar (alhaalla olleen palvelijan vaimo)
oli vetäytynyt nurkkaan. Rakennus oli kostea ja rappeutunut,
kehnosti kalustettu, nähtävästi hiljan ja tilapäisesti otettu
käytäntöön. Paksuja uutimia oli naulattu ikkunoiden eteen huutojen
ehkäisemiseksi. Ne jatkuivat samaan säännölliseen tapaan: "mieheni,
isäni ja veljeni!" loppuen sanalla: "hiljaa!" Hänen hourauksensa oli
niin rajua, etten ollut päästänyt hänen käsiään nauhoista, pidin vain
huolta, että ne eivät häntä vaivanneet. Ensimmäinen toivon välkähdys
oli, että sairaan rinnalla oleva käteni vaikutti niin rauhoittavasti,
että hänen kasvonsa pysyivät hetken hiljaa. Se ei vaikuttanut mitään
huutoihin, sillä kellon heiluri ei olisi voinut olla säännöllisempi.
Koska kädelläni, (kuten luulin) oli tämä vaikutus, olin istunut puoli
tuntia vuoteen ääressä molemmat veljet katselijoina, kun vanhempi
sanoi:
"On vielä toinenkin sairas."