Peli alkaa.
Sillävälin kun Sydney Carton ja vankilalammas olivat viereisessä
pimeässä huoneessa, jossa he keskustelivat niin hiljaa, ettei
hiiskaustakaan kuulunut, silmäili herra Lorry Jerryä mitä suurimmalla
epäluulolla. Kunniallisen asiamiehen tapa vastata hänen katseisiinsa
ei herättänyt luottamusta; hän vaihteli jalkaa, ikäänkuin hänellä
olisi ollut viisikymmentä sitä lajia ja kuin hän olisi tahtonut
niitä kaikkia koetella, hän tarkasteli kynsiään hyvin epäilyttävällä
tarkkaavaisuudella ja milloin vain herra Lorry sattui katsomaan
häntä silmiin, sai hän omituisen köhäyskän, jonka vuoksi hänen
välttämättä täytyi pitää kättä suun edessä, joka tapahtuu harvoin,
jos milloinkaan, täysin avonaiselle luonteelle.
"Jerry", sanoi herra Lorry. "Tulkaa tänne."
Herra Cruncher tuli esiin sivuttain toinen olkapää edellä.
"Mitä muuta tointa olette harjottanut kuin sananviejän?"
Hiukan mietittyään, ja luoden tutkivan katseen esimieheensä, juolahti
herra Cruncherin mieleen loistava vastaus:
"Maanviljelijän."
"Epäilen suuresti", sanoi herra Lorry ja uhkasi häntä sormellaan,
"että olette käyttänyt Tellsonin suurta ja kunnioitettua toiminimeä
kylttinänne harjoittaessanne häpeällistä ja laitonta tointa. Jos niin
on asian laita, älkää odottako minulta apua palatessanne Englantiin,
älkää odottako, että säilytän teidän salaisuutenne. Tellsonin pankkia
ei petkuteta."
"Toivon, herra Lorry", puheli alakuloinen herra Cruncher, "että
teidän kaltaisenne henkilö, jonka asioita olen saanut toimittaa
vanhuuteni päiviin saakka, ajattelee päänsä ympäri, ennenkuin
hän minua vahingoittaa, vaikka niin olisikin laita -- en sano
että niin on, mutta jos niin olisikin. Ja teidän tulee myöskin
ottaa lukuun, että jos niin olisikin laita, ei asia ole vain
yksipuolinen. Sillä on toinenkin puoli. Vielä tänä päivänäkin on
olemassa lääketieteen tohtoreja, jotka ansaitsevat guineoita, missä
kunniallinen asiamies ei ansaitse äyriäkään -- ei äyriäkään! ei
puolta äyriäkään -- ei puolta äyriäkään! ei edes neljättä osaakaan
-- ja tallettavat rahaa kun roskaa Tellsonissa, räpäyttävät vain
viekkaasti lääketieteellisiä silmiään asiamiehille astuessaan omiin
ajoneuvoihinsa -- niin sekin lienee Tellsonin puijaamista vai mitä?
Silloinhan te hirttäisitte pikkuvarkaat ja vapautatte suuret. Niin
sitten on vielä rouva Cruncher -- ainakin ennen muinoin vanhassa
Englannissa -- ja jos hän olisi tilaisuudessa moksahtaisi hän
maahan huomispäivänä asian vahingoksi ja niin juurta jaksain että
kaikki menisi hunningolle, ihan hunningolle. Tohtorien rouvat sitä
vastoin eivät moksahda. Eivätpä toki! Tai joskin he moksahtaisivat,
moksahtaisivat he hankkiaksensa lisää potilaita. Ja ajatelkaa kaikkia
hautausurakoitsijoita ja lukkareja ja haudankaivajia ja yövahteja
(kaikkityyni ahneita ja rikokseen osallisia) -- ei siinä paljon
tienaisi, jos niin olisikin. Ja siitä vähästä, minkä ansaitsisi, ei
olisi suurta iloa, herra Lorry. Siitä ei olisi mitään hyötyä vaikka
asia olisikin niin, alituiseen toivoisi olevansa erillään siitä
ammatista, jos vaan siitä pääsisi erilleen kun siihen kerran on
ruvennut."
"Hyi", virkkoi herra Lorry kuitenkin hiukan suopeampana. "Minua
ilettää nähdä teitä."
"Nöyrästi tahtoisin esittää, herra Lorry", jatkoi herra Cruncher,
"jos niin olisikin, en kuitenkaan sano niin olevan..."
"Ei mitään verukkeita", sanoi herra Lorry.
"Ei suinkaan", vastasi herra Cruncher ikäänkuin ei mikään olisi ollut
niin vierasta hänen ajatuksilleen ja tavoilleen -- -- "jonka en sano
niin olevan -- -- nöyrästi tahtoisin esittää seuraavaa: jakkaralla,
Temple Barissa, istuu poikani, joka jo alkaa olla aika mies, hän
kävisi asioillanne ja toimittaisi teille pikku palveluksia, kunnes te
paneutte pitkäksenne, jos niin haluatte. Jos nyt niin olisikin, jota
en edelleenkään sano niin olevan (sillä en tahdo tehdä verukkeita)
niin antakaa sen pojan pitää isänsä paikan, hoitaa äitiänsä, älkää
häväiskö sen pojan isää, -- älkää sitä tehkö -- antakaa isän mennä
säännölliseen kaivostyöhön ja hyvittää sitä, jota hän tahtoisi
kaivamattomaksi -- jos niin olisi -- kaivamalla ne maahan hyvällä
tahdolla ja vakuutuksella, että ne tulevaisuudessa varmasti makaavat
paikoillaan. Tätä, herra Lorry", sanoi herra Cruncher, pyyhkien
otsaansa hihallansa, ikäänkuin ilmaistakseen että hän nyt oli tullut
esitelmänsä loppuun, "tahtoisin teille nöyrimmästi esittää, sir.
Ihminen ei voi nähdä tätä kauheaa näytelmää ympärillämme, runneltuja
päättömiä ihmisiä, niin, Herra Jumala, kääntämättä ajatuksensa
toisiin asioihin. Ja nämät olisivat minun ajatuksiani, jos niin
olisikin ja pyydän teitä muistamaan, että tämän olen sanonut hyvän
asian vuoksi, vaikka olisin voinut vaijetakkin."
"Se on ainakin totta", sanoi herra Lorry. "Älkää puhuko nyt enempää.
Onhan mahdollista, että vielä kerran saatan teitä puolustaa, jos sen
ansaitsette ja osotatte katumusta teossa, ei vaan sanoissa. En tahdo
kuulla enempää."
Herra Cruncher naputti otsaansa nyrkillään kun Sydney Carton ja
urkkija tulivat ulos pimeästä huoneesta.
"Hyvästi, herra Barsad!" sanoi edellinen. "Nyt asiasta sovittuamme
ei teillä ole mitään pelkäämistä minun puoleltani." Hän istuutui
tuolille uunin ääreen vastapäätä herra Lorrya. Kun he jäivät kahden
kesken, kysyi herra Lorry häneltä mitä hän oli aikaansaanut.
"En paljoa. Jos vangin kävisi huonosti, olen toimittanut niin, että
varmasti pääsen hänen luokseen vielä kerran."
Herra Lorry näytti pettyneeltä.
"Siinä kaikki mitä sain aikaan", sanoi Carton. "Pyytämällä liikoja
saattaisin tuon miehen hengen vaaraan ja niinkuin hän sanoi, ei
hänelle voisi pahempaa tapahtua, joskin hän ilmiannettaisiin. Se on
selvästi asian heikko kohta. Siitä se ei parane."
"Mutta jos käy huonosti tuomio-istuimen edessä", sanoi herra Lorry,
"ei teidän pääsynne hänen puheilleen pelasta vankia."
"Sitä en ole koskaan sanonutkaan."
Herra Lorryn silmät siirtyivät vähitellen tuleen; osanotto hänen
suosikkinsa kohtaloon ja uuden vangitsemisen katkera pettymys sai
hänet vähitellen heltymään; hän oli jo vanha mies, viime aikoina
huolien painama, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.
"Te olette hyvä ihminen ja uskollinen ystävä", sanoi Carton
muuttuneella äänellä. "Suokaa anteeksi, että huomaan teidän surunne.
Jos isäni itkisi, en saattaisi väliäpitämättömänä sitä katsella.
Jos olisitte isäni en kunnioittaisi suruanne enempää. Mutta siitä
onnettomuudesta olette toki vapaa."
Vaikka hän sanoi viimeiset sanansa entiseen huolettomaan tapaansa,
oli kuitenkin sekä hänen äänessään että tavassaan tosi tunnetta ja
kunnioitusta. Tämä oli herra Lorrylle, joka ei koskaan ollut nähnyt
hänen parempaa puoltansa, aivan odottamatonta. Hän ojensi Cartonille
kätensä, ja hän puristi sitä hiljaa.
"Mutta palataksemme Darnay parkaan", sanoi Carton, "niin älkää
kertoko tästä keskustelusta ja toimenpiteestä hänen vaimolleen. Se
ei auta häntä tapaamaan miestään. Hän saattaisi luulla, että siten
hankittiin hänen miehelleen keino pahimmassa tapauksessa välttää
tuomiota."
Herra Lorry ei tullut tätä ajatelleeksi ja hän katsahti pikaisesti
Cartoniin nähdäkseen, oliko se todellakin hänen tarkotuksensa.
Siitäpä näytti, hän siirsi katseensa Cartonista ja kaikki oli hänelle
selvänä.
"Hänen mieleensä tulisi tuhansia ajatuksia", sanoi Carton, "ja
jokainen niistä vain lisäisi hänen levottomuuttaan. Älkää puhuko
hänelle minusta. Niinkuin sanoin teille heti tänne tullessa, on
parasta, etten häntä tapaa. Voin siitä huolimatta tarjota apuani
ja tehdä jokaisen pienen palveluksen, joka vain on vallassani.
Menettehän hänen luokseen? Hän lienee hyvin lohduton tänä iltana."
"Menen heti paikalla."
"Se ilahuttaa minua. Hän on niin kiintynyt teihin ja luottaa niin
varmasti teihin. Miltä hän näyttää?"
"Levottomalta ja onnettomalta, mutta kaunis hän on."
"Oi!"
Se oli pitkä, valittava ääni kuin huokaus, melkeinpä nyyhkytys. Se
veti herra Lorryn silmät Cartonin kasvoihin, jotka olivat tuleen päin
kääntyneet. Valonvälähdys tai varjo (vanha herra ei voinut sanoa
kumpiko) liikkui hänen kasvoillaan yhtä nopeasti kuin vaihtelevat
valaistukset mäen rinteellä aurinkoisena myrskypäivänä ja hän kohotti
jalkansa työntääkseen takasin putoamassa olevan palavan halon. Hän
oli puettu valkeaan ratsunuttuun ja kaulussaappaihin, sen ajan
tapaan, ja kun tuli valaisi niiden valkeita pintoja, näytti hän
hyvin kalpealta pitkine ruskeine hiuksineen, jotka epäjärjestyksessä
riippuivat hänen hartioillaan. Hänen väliäpitämättömyytensä tulesta
oli niin suuri että herra Lorry häntä siitä huomautti; hänen
saappaansa polki vielä hehkuvata kekälettä, joka oli murskaantunut
sen painosta.
"Unohdin sen", sanoi hän.
Herra Lorryn katse kääntyi taaskin hänen kasvoihinsa. Kun hän
havaitsi riutuneen ilmeen, joka rumensi itsessään kauniita piirteitä
ja kun hänellä vielä oli vankien kasvojen ilme tuoreessa muistissa,
tuli se hänelle selvästi mieleen.
"Tehtävänne täällä alkavat siis lähetä loppuaan sir", sanoi Carton ja
kääntyi Lorryn puoleen.
"Niin, kuten aioin sanoa teille eilen illalla Lucyn tullessa niin
odottamatta, olen vihdoin toimittanut kaikki mitä täällä voin
toimittaa. Toivoin saavani jättää heidät täydellisesti turvattuina
ja sitten lähteä Pariisista. Minulla on jo passi. Olen valmis
matkustamaan."
Molemmat vaikenivat.
"Teillä on pitkä elämä takananne sir", sanoi Carton ajatuksissaan.
"Tämä on seitsemäskymmenes kahdeksas vuoteni."
"Olette ollut hyödyllinen koko elinaikanne, alinomaa toiminut, ja
olette nauttinut luottamusta ja kunnioitusta."
"Olen ollut asiamies siitä asti kun mieheksi tulin. Niin, saatan
sanoa että jo poikana olin asiamies."
"Katsokaa minkä sijan te täytätte seitsemänkymmenen kahdeksan
vuotisena. Kuinka moni kaipaakaan teitä kun paikkanne on tyhjä."
"Yksinäinen vanhapoika", vastasi herra Lorry pudistaen päätään. "Ei
kukaan itke minua."
"Kuinka voitte niin sanoa? Eikö _hän_ surisi teitä? Entäs hänen
lapsensa?"
"Niin, Jumalan kiitos. En oikein tarkottanut mitä sanoin."
"Se _on_ jotain mistä Jumalaa kiittää, eikö totta?"
"On toki."
"Jos teidän tänä iltana täydellä todella tulisi sanoa yksinäiselle
sydämellenne: -- En ole saavuttanut yhdenkään inhimillisen olennon
rakkautta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai kunnioitusta, en ole
voittanut rakasta sijaa kenenkään sydämessä, en ole tehnyt mitään
hyvää, enkä hyödyllistä, että minua muistettaisiin, olisi ne
seitsemänkymmentä kahdeksan vuottanne yhtä monta raskasta kirousta
hartioillanne, eikö totta?"
"Olette oikeassa herra Carton, niin luulisin olevan."
Sydney käänsi taas katseensa tuleen ja sanoi hetkisen vaitiolon
jälkeen.
"Tahtoisin kysyä teiltä onko teistä kauvan siitä kun olitte lapsi?
Tuntuvatko teistä päivät jolloin istuitte äitinne polvella, hyvin
kaukaisilta?"
Joutuen hänkin hellän tunnelman valtaan vastasi herra Lorry:
"Parikymmentä vuotta sitten tuntui minusta siltä, mutta ei nyt. Sillä
mitä enemmän lähenen loppuani, liikun kehässä, joka yhä lähenee
alkua. Se näkyy olevan yksi kuljettavan tien armeliaita tasotuksia ja
valmistuksia. Sydämeni valtaavat monet jo kauvan sitten unohtuneet
muistot nuoresta, kauniista äidistäni ja minä näin vanha, ja
niistä päivistä, jolloin se mitä kutsumme maailmaksi ei ollut niin
todellinen minulle, eivätkä virheeni niin pinttyneet."
"Käsitän sen tunteen", huudahti Carton äkkiä lievästi punastuen.
"Ja oletteko tullut paremmaksi sen kautta?"
"Niin toivon."
Carton lopetti nyt keskustelun ja nousi auttaakseen herra Lorryn ylle
päällystakin. "Mutta te", sanoi tämä palaten äskeiseen aineeseen, "te
olette nuori."
"Niin olen", sanoi Carton. "Vanha en ole, mutta nuoruuteni tie ei
koskaan kulkenut vanhuuteen. Kylliksi jo minusta."
"Minusta myöskin", sanoi herra Lorry. "Aiotteko mennä ulos?"
"Seuraan teitä hänen portilleen. Tunnette levottomat kulkulaistapani.
Jos harhailisin kaduilla kauvan älkää olko levoton, tulen takasin
aamulla. Menettekö oikeuteen huomenna?"
"Menen, valitettavasti."
"Tulen minäkin sinne. Mutta ainoastaan joukon jatkona. Urkkijani saa
toimittaa minulle paikan. Tarttukaa käsivarteeni."
Herra Lorry teki niin ja he menivät portaita alas ulos kadulle.
Hetkisen kuluttua tulivat he herra Lorryn määräpaikkaan. Sinne jätti
Carton hänet, mutta pysähtyi jonkun matkan päähän ja kun portti oli
suljettu, palasi hän sen luo ja kosketti sitä. Hän oli kuullut että
Lucy kävi vankilan luona, joka päivä. "Hän tuli ulos tästä", sanoi
hän ja katsoi ympärilleen, "kääntyi tänne päin, hänen jalkansa ovat
varmaan usein polkeneet näitä kiviä. Tahdon seurata hänen jälkiään."
Kello oli kymmenen illalla, kun hän seisoi La Force vankilan
edustalla, jossa Lucy oli seisonut satoja kertoja. Pieni puunsahaaja,
joka oli sulkenut puotinsa, seisoi ovella polttaen piippuaan.
"Hyvää iltaa, kansalainen", sanoi Sydney Carton ja pysähtyi
ohikulkiessaan, sillä mies katseli häntä tutkivasti.
"Hyvää iltaa, kansalainen."
"Kuinka on tasavallan laita?"
"Tarkotatte guillotiinia. Hyvin vaan. Kuusikymmentäkolme tänään.
Pääsemme pian sataan. Simson miehineen valittaa, että he joskus ovat
menehtyä väsymyksestä. Ha, ha, ha! Hän on lystikäs tuo Simson, on
parturia!"
"Käyttekö usein katsomassa kun hän -- --"
"Leikkaa? Aina. Joka päivä. Se on parturia! Oletteko nähnyt häntä
toimessa?"
"En koskaan."
"Menkää häntä katsomaan, kun hän on täydessä puuhassa. Ajatelkaa,
kansalainen kuudenkymmenenkolmen leikkaaminen ei kestänyt kahta
piipullistakaan. Kunniasanani kautta."
Tuon virnistävän pienen miehen ojentaissa piippuaan, jota hän
paraikaa poltteli, selittääkseen kuinka hän oli mitannut pyövelin
ajon, tunsi Carton niin valtavan halun iskeä hänet kuoliaaksi että
hän kääntyi pois.
"Mutta ettehän ole englantilainen", sanoi puunsahaaja, "vaikka olette
englantilaiseen tapaan puettu?"
"Olen, niinkin", sanoi Carton, jälleen pysähtyen ja vastaten yli
olkansa.
"Te puhutte kuin ranskalainen ainakin."
"Olen opiskellut täällä kauvan."
"Oi, oikea ranskalainen. Hyvää yötä, englantilainen."
"Hyvää yötä, kansalainen."
"Menkää katsomaan sitä lystiä veitikkaa", huusi pikku mies hänen
jälkeensä. "Ja ottakaa piippu mukaanne."
Sydney ei mennyt kauvas näkyviltä ennenkuin hän pysähtyi keskelle
katua tuikkivan lyhdyn alle ja kirjoitti lyijykynällä paperipalalle.
Sitten hän lähti astumaan varmoin askelin kuin olisi tie hänelle
hyvin tuttu, pitkin synkkiä, likaisia katuja -- tavallista paljon
likaisempia, sillä näinä kauhun päivinä ei pääkatujakaan puhdistettu
-- ja pysähtyi rohdoskaupan eteen, jota omistaja juuri oli
sulkemassa. Pieni, pimeä, mutkikas kauppahuoneisto, joka sijaitsi
kiemurtelevan, mäkisen kadun varrella ja jonka omisti pieni, tumma,
kumara mies.
Tervehdittyään tätä kansalaista, meni hän hänen tiskinsä luo ja pani
paperipalasen hänen eteensä.
"Hm", sanoi rohdoskauppias viheltäen sen luettuaan. "Hi! hi! hi!"
Sydney Carton ei välittänyt hänestä ja rohdoskauppias sanoi:
"Teitäkö varten kansalainen?"
"Minua varten."
"Pidätte kai ne tarkasti erillään, kansalainen? Tiedätte, kai, miten
käy, jos ne sekoitetaan?"
"Tiedän."
Kauppias valmisti useita pieniä paketteja ja ojensi ne hänelle. Hän
pisti ne yksitellen sisätakkinsa povitaskuun, maksoi ne ja lähti
rauhallisena kaupasta.
"Ei ole muuta tehtävää", sanoi hän katsellen kuuta, "ennen huomista.
En saata nukkua."
Ääni, jolla hän lausui nämät sanat nopeasti kiitävien pilvien alla,
ei ollut väliäpitämätön eikä myöskään uhmaava. Se ilmaisi väsyneen
ihmisen tyyntä päättäväisyyttä, ihmisen, joka oli vaeltanut,
taistellut ja eksynyt, mutta lopulta löytänyt oikean tien ja näki sen
päättyvän.
Aikoja sitten, kun hänen aikaisemmat kilpailijansa katsoivat häntä
hyvin lupaavaksi nuoreksi mieheksi, oli hän seurannut isäänsä
hautaan. Hänen äitinsä kuoli useita vuosia ennen. Isänsä haudalla
lausutut juhlalliset sanat, tulivat hänelle mieleen hänen kulkiessaan
pimeitä katuja tummien varjojen keskellä, kuun ja pilvien liidellessä
korkealla hänen päänsä päällä: "Minä olen ylösnousemus ja elämä,
sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää ehkä hän olisi kuollut ja
jokainen joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman
ijankaikkisesti".
Yksinäisenä, yön aikana tässä kaupungissa, jota piilu hallitsi,
hyvin ymmärrettävän surun herätessä hänen sydämessään niiden
kuudenkymmenenkolmen tähden, jotka sinä päivänä olivat kuoleman
uhrit ja huomispäivän ynnä monen muun päivän uhrien tähden, jotka
nyt vankilassa tuomiotaan odottivat, olisi se ajatusketju, joka oli
tuonut esiin nämät sanat helposti ollut löydettävissä, kuin vanha
ruostunut laivan ankkuri syvyydestä. Mutta hän ei sitä etsinyt,
toisti vaan sanat ja kulki eteenpäin.
Sydney Carton meni jälleen Seinen yli valoisammille kaduille ja
katseli juhlallisella hartaudella valaistuja ikkunoita, joissa
ihmiset olivat nukkumaan menossa hetkiseksi unohtaakseen kauhut
ympärillään; hän katseli käyttämättömien kirkkojen torneja,
kirkkoja joissa ei enää rukouksia luettu, sillä niinpitkällä olivat
jo vallankumoukselliset joukot itsehäviön tiellä, vuosikausia
toteltuaan papillisia roistoja, varkaita ja hekkumoitsijoita; hän
katseli kaukaisia kalmistoja, jotka kuten porteille oli kirjoitettu,
olivat ijäiselle levolle pyhitetyt; täysinäisiä vankiloita, niitä
katuja, joita ne kuusikymmentä ajoivat kuolemaan, joka oli tullut
niin tavalliseksi ja jokapäiväiseksi, ettei ainoatakaan kammottavaa
juttua kummittelevista aaveista syntynyt kansan keskuudessa kaiken
guillotiinityön vaikutuksesta; hän katseli elämää ja kuolemaa tässä
kaupungissa, joka nyt valmistui lyhyeen yölliseen lepoon kesken
raivojensa.
Harvoja vaunuja oli liikkeellä, sillä ne, jotka vaunuja käyttivät,
joutuivat pian epäluulon alaisiksi. Aateli kätki päänsä punasiin
myssyihin ja luntusti kömpelöissä kengissä. Mutta kaikki teatterit
olivat kukkurallaan ja Cartonin mennessä ohi tulvi sieltä ilosta
kansaa, joka lörpötellen meni kotiansa. Erään teatterin ulkopuolella
seisoi pieni tyttö äitineen ja etsi tietä takasin kadun poikki.
Carton kantoi lapsen ylitse ja ennenkuin ujo käsi ehti irtautua hänen
kaulaltaan, pyysi hän lapselta suudelmaa.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän
elää, ehkä hän olisi kuollut ja joka elää ja uskoo minun päälleni ei
hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."
Nyt kun kadut olivat hiljaiset ja yö oli kulumassa, soivat nämät
sanat ilmassa ja hänen askeleittensa kaiussa. Aivan tyyneenä ja
rauhallisena toisti hän ne joskus itsekseen, siinä kulkiessaan, mutta
hän kuuli ne aina korvissaan. Yö läheni loppuaan ja hänen seistessään
sillalla kuunnellen vettä, joka loiski Ile de Paris'n muureja
vastaan, ja katsellessaan talojen ja tuomiokirkon kuvakaunista
ryhmitystä, joka kuutamossa kimmelsi, sarasti kylmä päivän valo
katsellen taivaalta kuin kuolleen kasvot. Sitten yö kuineen ja
tähtineen kalpeni ja kuoli ja hetken aikaa tuntui kuin olisi koko
luomakunta jätetty kuoleman valtaan.
Mutta loistava aurinko nousi ja näytti pitkillä, kirkkailla
säteillään tunkevan nämät sanat, tämän yön laulun, suoraan ja
lämpimästi hänen sydämeensä. Ja kun hän kunnioittaen varjosti
silmiään ja katseli säteitä, tuntui valosilta kaareilevan ilmassa
hänen ja auringon välillä joen kimallellessa siellä alhaalla.
Voimakas virta, nopea, syvä ja varma oli aamun hiljaisuudessa kuin
läheinen ystävä. Hän kulki virtaa pitkin kauvas taloista ja auringon
valossa ja lämmössä nukkui hän rannalle. Kun hän heräsi ja nousi
jälleen ylös, jäi hän siihen hetkeksi katselemaan pyörrettä, joka
kierteli ja pyöri tarkotuksetta, kunnes virta nielasi sen ja kuletti
ulos mereen. "Pyörre olen minäkin." Rahtilaiva, jonka purje oli
haalea kuin kuihtunut lehti, luikui hänen ohitsensa ja katosi. Kun
sen viimeinen jälki vedestä hävisi, päättyi rukouskin, joka oli
tunkeutunut esiin hänen sydämestään, armeliaasta sääliväisyydestä
kaikkia hänen virheraukkojaan ja hairahduksiaan kohtaan sanoilla:
"Minä olen ylösnousemus ja elämä".
Herra Lorry oli ulkona, kun hän palasi, ja helppoa oli arvata minne
kunnon vanhus oli mennyt. Sydney Carton ei juonut muuta kuin vähän
kahvia, söi vähän leipää ja kun hän oli peseytynyt ja muuttanut
paitaa virkistyäkseen, lähti hän oikeuteen.
Siellä oli elämää ja hälinää, kun musta lammas -- jota monet
kauhistuneina karttoivat -- -- tunki hänet pimeään sopukkaan keskelle
ihmisjoukkoa. Herra Lorry oli siellä, samoin tohtori Manette. Lucy
oli siellä ja istui isänsä vieressä.
Kun hänen miehensä tuotiin sisään, katsoi Lucy häntä niin
rohkaisevasti, niin suurella ihailevalla rakkaudella, osaaottavalla
hellyydellä ja hänen tähtensä niin uljaana, että raikas veri syöksi
hänen kasvoilleen, teki hänen katseensa kirkkaammaksi ja elähdytti
hänen sydäntään. Jos joku silloin olisi pannut merkille Lucyn katseen
vaikutusta Sydney Cartoniin, olisi hän huomannut sen vaikuttavan
samaa.
Tässä väärässä oikeudessa ei ollut olemassa mitään oikeusjärjestystä,
joka olisi syytetylle vakuuttanut, että otettiin huomioon järjellisiä
syitä. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, jos ei
kaikkia lakia, muotoja ja menoja ensin olisi niin perin merkillisesti
väärinkäytetty, että vallankumouksen itsemurhakosto sai ilmaisunsa
niiden hajoittamisessa kaikille suunnille.
Kaikkien silmät kääntyivät valamiehistöön. Samat päättäväiset
isänmaanystävät ja kelpo tasavaltalaiset kuin eilen ja sitä
edellisenä päivänä ja huomenna ja ylihuomenna. Heidän joukossaan
herätti erityisempää huomiota ahneen näköinen mies, jonka sormet
lakkaamatta hapuilivat huulten ympärillä, mies, jonka näkemisestä
katsojat näyttivät ihastuvan, verenhimoinen ihmissyöjä Jaakko kolmas
Saint-Antoinesta. Koko valamiehistö oli koiralauma, joka oli hirveä
tuomitsemassa.
Kaikkien silmät kääntyivät nyt viiteen tuomariin ja yleiseen
syyttäjään. Suotuisa mieliala ei vallinnut sielläpäin tänään.
Julma, säälimätön, murhanhaluinen, virallinen mieliala vallitsi
siellä. Joka silmä etsi toista silmää, räpähytti hyväksyen sille
ja päät nyökäyttivät toisilleen, ennenkuin nojautuivat eteenpäin
jännityksessä.
"Charles Evrémonde, joka Darnayksi sanotaan. Eilen vapautettu.
Syytetty ja vangittu uudestaan eilen. Haaste tehtiin hänelle
edellisenä iltana. Epäilty ja syytetty tasavallan viholliseksi,
ylimykseksi, tyrannisuvun jäseneksi, suvun, joka oli julistettu
henkipatoksi syystä että perhe oli käyttänyt nyt lakkautettuja
erioikeuksiaan sortaakseen alhaisesti kansaa. Charles Evrémonde,
jota Darnayksi sanotaan, on tämän julistuksen nojalla kokonaan lain
ulkopuolella."
Näin puhui yhtä harvoin, tai vieläkin harvemmin sanoin yleinen
syyttäjä. Puheenjohtaja kysyi oliko syytetty ilmiannettu julkisesti
tahi salassa.
"Julkisesti, herra puheenjohtaja."
"Kuka on ilmiantaja?"
"Kolme henkilöä. Ernest Defarge, viinikauppias Saint-Antoinessa."
"Hyvä."
"Thérèse Defarge, hänen vaimonsa."
"Hyvä."
"Alexandre Manette, lääkäri."
Äänekäs hälinä syntyi salissa ja sen kestäessä nähtiin tohtori
Manetten kalpeana ja vapisevana nousevan paikaltaan.
"Puheenjohtaja, minä panen vastalauseeni ja ilmotan että tämä on
väärennystä ja petosta. Tiedätte, että syytetty on vävyni. Tyttäreni
ja hänen rakkaansa, ovat minulle elämääni kalliimmat. Kuka ja missä
on se petollinen vehkeilijä, joka sanoo, että olen ilmiantanut
vävyni."
"Kansalainen Manette, rauhoittukaa. Käyttäytymällä epäkunnioittavasti
tuomioistuimen viranomaisia kohtaan asettaisitte itsenne lain
yläpuolelle. Puhuessamme siitä mikä teille on elämää kalliimpaa,
muistakaa ettei hyvänä kansalaisena mikään liene teille niin kallista
kuin tasavalta."
Äänekkäät mieltymyshuudot säestivät tätä ojennusta. Puheenjohtaja
soitti kelloansa ja ryhtyi uudestaan lämmöllä puhumaan.
"Jos tasavalta vaatisi teitä uhraamaan omaa lastanne olisi
velvollisuutenne tehdä se uhraus. Kuunnelkaa mitä seuraa. Ja olkaa
hiljaa sillaikaa!"
Rajuja hyvähuutoja kuului taas. Tohtori Manette istuutui, hän katseli
ympärilleen ja hänen huulensa vapisivat; hänen tyttärensä siirtyi
lähemmäksi häntä. Ahnas valamies hykersi käsiään ja vei kuten ainakin
kätensä huulilleen.
Defarge kutsuttiin esiin kun melu salissa oli niin asettunut, että
saatettiin kuulla hänen ääntänsä. Hän kertoi lyhyesti tarinan
vankeudesta, miten hän poikana oli ollut tohtorin palveluksessa,
vapautuksesta ja vangin tilasta kun hän vapautettiin ja annettiin
hänen huostaansa. Sitten tapahtui seuraava lyhyt kuulustelu, sillä
tuomioistuin oli sukkela käänteissään.
"Kansalainen, kunnostittehan itseänne Bastiljin valloituksessa?"
"Taisi niin olla."
Tässä kohden huusi kiihoittunut nainen kansanjoukosta: "te olitte
parhaita isänmaanystäviä siellä. Miksette sano asian oikeata laitaa.
Te olitte tykkimies sinä päivänä ja ensimmäisenä tunkeuduitte
kirottuun linnoitukseen, kun se kaatui. Kansalaiset, puhun totta!"
Tämä oli Kosto, joka kuuntelijain osottaessa innokasta mieltymystä
täten otti osaa toimitukseen. Puheenjohtaja soitti kelloa, mutta
Kosto suosionosotuksista yhä vaan kiihtyneenä huusi: "viis minä
kellosta", joka myöskin tuotti innokasta mieltymystä.
"Kertokaa, kansalainen, tuomioistuimelle mitä te sinä päivänä teitte
Bastiljissä?"
"Tiesin", sanoi Defarge heittäen silmäyksen vaimoonsa, joka seisoi
portaitten alapuolella ja herkeämättä häntä katseli, "tiesin
että vanki josta puhun, oli suljettu koppiin numero sataviisi,
pohjoisessa tornissa. Kuulin sen häneltä itseltään. Hän ei tiennyt
itselleen muuta nimitystä kuin sataviisi, pohjoinen torni, ollessaan
huostassani ja ommellessaan kenkiä. Hoitaessani kanuunaani sinä
päivänä, päätin tutkia sitä koppia, jos linnoitus kaatuisi. Se
kaatui. Vanginvartijan opastamana läksin koppiin erään kansalaisen
seurassa, joka nyt on valamiehistön jäsen. Tutkin sen tarkalleen.
Eräässä aukossa uuninpiipussa, josta kivi oli otettu irti ja
pantu sijalleen, löysin kirjoitetun paperin. Tässä se on. Olen
tutkinut muutamia näytteitä tohtori Manetten käsialasta. Tämä on
tohtori Manetten käsialaa. Jätän tämän tohtori Manetten käsialalla
kirjoitetun paperin puheenjohtajan käsiin."
"Se luettakoon."
Haudan hiljaisuuden vallitessa -- vanki katseli hellästi vaimoaan,
joka siirsi katseensa hänestä vain levottomuudella tarkastaakseen
isäänsä, tohtori Manetten katse oli lukijaan kiinnitetty, rouva
Defarge ei ottanut silmiään vangista, Defarge katseli riemuitsevaa
vaimoaan ja kaikki muut tarkastivat tohtoria, joka ei nähnyt
ainoatakaan heistä -- luettiin paperi, jonka sisällys oli seuraava.