Taitava kortinlyöjä.
Onnellisessa tietämättömyydessä uudesta onnettomuudesta kotosalla
kulki neiti Pross ahtaita katuja ja meni virran yli Pont Neuf-sillan
luona, ajatuksissaan laskien välttämättömät ostokset, jotka hänellä
oli tehtävänä. Herra Cruncher astui hänen rinnallaan koria kantaen.
Molemmat katselivat oikealla ja vasemmalla oleviin puoteihin, joiden
ohi he kulkivat, pitivät tarkasti silmällä kaikkia väentungoksia ja
tekivät mutkan karttaaksensa jokaista kiihoittunutta ja puhelevaa
ihmisjoukkoa. Oli kostea ilta ja sumunen joki, josta välkkyi
kimaltelevia tulia ja kaikui kovaäänistä ryskettä, osotti, missä
proomut sijaitsivat, joissa sepät valmistivat kiväärejä tasavallan
armeijalle. Voi sitä, joka teki pilkkaa siitä armeijasta tai saavutti
siinä ansaitsematonta ylennystä. Parempi olisi hänelle ollut, ettei
hänen partansa olisi koskaan kasvanut, sillä kansallinen partaveitsi
ajoi sen aivan liian läheltä.
Kun neiti Pross oli ostanut hiukan mausteita ja mitallisen
lamppuöljyä, muisti hän viinin, jota kotona tarvittiin. Vilkastuaan
useihin viinipuoteihin pysähtyi hän kyltin eteen, joka osotti
viinipuotia nimeltä: "oiva, muinaisaikainen, tasavaltalainen Brutus",
mikä ei ollut kaukana Kansallispalatsilta, joka kerran (kahdestikin)
on ollut Tuileriain palatsi; siellä häntä ympäristö enemmän
miellytti. Paikka tuntui rauhallisemmalta kuin mikään muu heidän
ohikulkemistaan ja oli tosin punasenaan isänmaallisia lakkeja mutta
ei niin punasena kuin muut. Neiti Pross neuvotteli herra Cruncherin
kanssa ja saatuaan selville että tämä oli samaa mieltä, astui hän
sisään oivaan tasavaltalaiseen Brutukseen ritarinsa seuraamana.
Molemmat ulkomaalaiset ostajat lähestyivät tiskiä ja selittivät
viittomalla mitä he halusivat, välittämättä savuavista lampuista,
väkijoukosta, joka piippu suussa pelasi kuluneilla korteilla ja
kellastuneilla dominopulikoilla; nokisesta työmiehestä, joka
rinta ja käsivarret paljaana luki ääneen sanomalehteä toisten
häntä kuunnellessa, välittämättä vyölle kiinnitetyistä taikka
syrjäytetyistä aseista, parista kolmesta ostajasta, jotka torkkuivat
eteenpäin kumartuneina ja näyttivät mustissa korkeaolkaisissa
pörröisissä nutuissaan nukkuvilta karhuilta tai koirilta.
Myyjän mitatessa heidän viiniään, erkani muuan mies toisesta eräässä
nurkassa ja nousi lähteäkseen, hänen täytyi mennessään kääntää
kasvonsa neiti Prossin puoleen. Tuskin oli hän sen tehnyt kun neiti
Pross huudahti lyöden käsiään yhteen.
Samassa koko seura oli jalkeilla. Eniten luultavaa oli että joku
oli murhannut toisen erimielisen. Kaikki odottivat näkevänsä jonkun
kaatuvan, mutta siinä seisoivat vain mies ja nainen toisiaan
tuijottamassa; mies näytti ranskalaiselta ja aito tasavaltalaiselta,
mutta nainen oli englantilainen.
Mitä oivan tasavaltalaisen Brutuksen oppilaat sanoivat tämän
pettymyksen johdosta olisi ollut pelkkää hebrean tai kaldean
kieltä neiti Prossille ja hänen suojelijalleen, vaikka he olisivat
olleet pelkkänä korvana, nyt käsittivät he sen vain äänekkääksi
sanatulvaksi. Mutta hämmästyksissään eivät he kallistaneet korvaansa
mihinkään. Sillä huomattavaa on, että ei ainoastaan neiti Pross ollut
suunniltaan hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta, vaan myöskin
herra Cruncher -- tosin kuten näytti omasta puolestaan -- oli mitä
suurimman kummastuksen valtaama.
"Mitä nyt?" sanoi mies, joka oli ollut syynä neiti Prossin
huudahdukseen, hän puhui tylyllä ja vihasella joskin matalalla
äänellä ja englannin kielellä.
"Oi, Solomon, rakas Solomon!" huudahti neiti Pross, lyöden jälleen
yhteen käsiään. "Tässäkö sinut nyt tapaan oltuani sinua näkemättä ja
sinusta kuulematta niin pitkään aikaan."
"Älä sano minua Solomoniksi. Tahdotko olla syypää kuolemaani?" kysyi
mies salaperäisesti ja pelokkaasti.
"Veli, veli!" huudahti neiti Pross itkuun hyrähtäen. "Olenko koskaan
ollut sinulle niin kova että voit tehdä niin julman kysymyksen?"
"Hillitse sitten lörpöttelevää kieltäsi", sanoi Solomon, "ja tule
mukanani ulos. Maksa viinisi ja tule mukaan. Kuka on tuo mies?"
Neiti Pross pudisti hellästi ja alakuloisesti päätänsä
nurjamieliselle veljelleen ja sanoi kyynelsilmin: "herra Cruncher".
"Anna hänen tulla mukaan", sanoi Solomon. "Pitääkö hän minua
kummituksena?"
Siltä näytti päättäen herra Cruncherin kasvojen ilmeestä. Hän
ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan ja itkusilmin tutkisteltuaan
laukkunsa syvyyttä, sai neiti Pross vaivoin viininsä maksetuksi.
Hänen tätä tehdessään kääntyi Solomon oivan tasavaltalaisen Brutuksen
seuralaisten puoleen ja lausui ranskan kielellä muutaman sanan
selvitykseksi, jonka jälkeen he kaikki palasivat paikoilleen ja
toimiinsa.
"No", sanoi Solomon ja pysähtyi pimeään kadunkulmaan, "mitä tahdot?"
"Kuinka äärettömän tylysti veli, jota en koskaan ole lakannut
rakastamasta, tervehtii sisartaan, eikä osota hänelle vähintäkään
hellyyttä", huudahti neiti Pross.
"Kas niin -- pahuus vieköön -- siinä saat", sanoi Solomon,
maiskauttaen neiti Prossin huulia omillaan. "Oletko nyt tyytyväinen?"
Neiti Pross pudisti vain päätään ja itki hiljaa.
"Jos luulit minun hämmästyväni", sanoi Solomon, "niin en sitä tehnyt;
tiesin sinun olevan täällä, minulla on selvillä melkein kaikki täällä
olevat ihmiset. Jos todellakaan et tahdo panna alttiiksi henkeäni,
jota melkein luulen sinun tahtovan, niin mene matkoihisi niin pian
kuin suinkin ja anna minun tehdä samoin. Minulla on kiire. Olen
virkamies."
"Englantilainen veljeni Solomon", vaikeroi neiti Pross ja avasi
kyyneleiset silmänsä, -- "josta olisi saattanut tulla synnyinmaansa
parhaita ja suurimpia miehiä, on muukalaisten palveluksessa ja
sellaisten muukalaisten! Olisin melkein mieluummin tahtonut nähdä sen
rakkaan pojan lepäävän, --"
"Enkö sitä sanonut?" keskeytti veli. "Tiesinhän sen. Tahdot saattaa
minut pois hengiltä. Oma sisareni tahtoo tehdä minut epäluulon
alaiseksi. Juuri kun olen ylenemässä."
"Laupias armollinen Jumala estäköön sen!" huudahti neiti Pross.
"Mieluummin en tahdo enää koskaan nähdä sinua, rakas Solomon, vaikka
aina sydämessäni olen sinua rakastanut ja tulen aina rakastamaan.
Lausu minulle yksi ainoa ystävällinen sana ja sano ettei välillämme
ole mitään vihaa tai kylmyyttä, niin en pidätä sinua kauvempaa."
Hyväsydäminen neiti Pross! Ikäänkuin hän olisi ollut syypää heidän
väliseen kylmyyteen. Ikäänkuin ei herra Lorry jo useita vuosia sitten
Sohon rauhallisessa kadunkulmassa, olisi tiennyt, että hänen rakas
veljensä oli tuhlannut hänen rahansa ja hyljännyt hänet.
Veli lausui ystävällisen sanan paljoa ärtyisemmällä alentuvaisuudella
kuin jos heidän keskinäiset ansionsa ja asemansa olisivat olleet
päinvastaisia (kuten aina on tapana maailmassa) kun herra Cruncher
tarttui häntä olkapäähän ja äkkiarvaamatta käheästi keskeytti häntä
seuraavalla omituisella kysymyksellä:
"Kuulkaahan, saanko kysyä, onko teidän nimenne John Solomon vai
Solomon John?"
Virkamies kääntyi häneen äkillisellä epäluulolla. Hän ei ollut tähän
asti virkkanut sanaakaan.
"No niin", sanoi herra Cruncher, "puhukaa suunne puhtaaksi, (jota
ohimennen sanoen hän ei itse pystynyt tekemään käheydessään) John
Solomon tai Solomon John? Neiti Pross kutsui teitä Solomoniksi ja hän
sisarena tietänee teidän nimenne. Ja minä taas tiedän nimenne olevan
John. Kumpiko niistä kahdesta lausutaan ensiksi. Ja mitenkä Pross
nimen laita on. Se ei ollut nimenne tuolla puolen Kanaalin."
"Mitä tarkotatte?"
"En tiedä oikein mitä tarkotan, sillä enpä muista, mikä nimenne oli
tuolla puolen Kanaalin."
"Ettekö?"
"En. Mutta saatan vannoa sen olleen kaksitavuisen nimen."
"Todellako?"
"Niin oli. Toisen nimi oli yksitavuinen. Tunnen teidät. Te olitte
urkkija ja todistaja Bayleyssä. Valheen ja teidän oman isänne nimessä
mikä olikaan nimenne siihen aikaan?"
"Barsad", keskeytti kolmas ääni.
"Niinpä niinkin, siitä voin lyödä vetoa vaikka tuhannesta punnasta",
huudahti Jerry.
Keskeyttäjä oli Sydney Carton. Hänellä oli kädet selän takana takin
liepeitten alla ja hän seisoi herra Cruncherin rinnalla, niin
väliäpitämättömän näköisenä kuin olisi hän ollut itse Old Bayleyssä.
"Älkää säikähtäkö, rakas neiti Pross. Tulin äkkiarvaamatta tapaamaan
Lorrya eilisiltana; päätimme, etten näyttäytyisi missään, ennenkuin
kaikki olisi selvillä, tai ennenkuin saattaisin olla hyödyksi;
näyttäydyn nyt tässä pyytääkseni saada hiukan keskustella veljenne
kanssa. Toivoisin että teidän veljellänne olisi parempi ammatti kuin
herra Barsadilla. Teidän tähtenne toivoisin että herra Barsad ei
olisi vankilalammas."
Lammas oli siihen aikaan haukkumanimi vanginvartijain alaisille
urkkijoille. Urkkija joka oli kalpea jo ennestään, kalpeni yhä ja
kysyi Cartonilta, kuinka hän uskalsi.
"Sanon sen teille", virkkoi Sydney. "Näin teidän herra Barsad
tulevan Conciergeriasta kun tunti sitten katselin ympärilleni.
Teidän kasvonne painuvat mieleen ja minä muistan kasvoja hyvin.
Tulin uteliaaksi nähtyäni teidät näissä olosuhteissa ja koska
eräästä syystä, joka ei teille ole tuntematon, panen teidät niiden
vastoinkäymisten yhteyteen, jotka ovat kohdanneet nykyään hyvin
onnetonta ystävää, seurasin teitä. Tulin tähän viinipuotiin,
aivan teidän jälestänne ja istuuduin lähelle teitä. Avomielisestä
puheestanne ja ihailijainne sanoista ei minun ollut vaikea arvata
ammattinne laatua. Ja mitä olin tehnyt umpimähkään, näytti vähitellen
muodostuvan suunnitelmaksi, herra Barsad."
"Miksi suunnitelmaksi?" kysyi urkkija.
"Olisi vaikeata ja vaarallistakin tehdä siitä selkoa näin kadulla.
Ettekö tahtoisi kaikessa ystävyydessä tulla puhelemaan kanssani, --
esimerkiksi Tellsonin pankkiin."
"Onko tämä uhkaus."
"Oh, niinkö sanoin?"
"Minkätähden tulisin sinne?"
"Toden totta, en voi sanoa asiaani, jos ette tule?"
"Tarkotatteko ettette tahdo sanoa?" kysyi vakoilija epäröivästi.
"Aivan oikein ymmärretty, herra Barsad. En tahdo sitä sanoa."
Cartonin huoleton väliäpitämättömyys oli suurena apuna hänen
oveluudelleen ja taitavuudelleen tässä tehtävässä, joka hänellä
oli mielessä ja sellaiseen mieheen nähden, jonka kanssa hän oli
tekemisessä. Hänen harjaantunut silmänsä huomasi sen ja käytti sitä
hyväkseen.
"Sanoinhan sen sinulle", sanoi urkkija katsahtaen nuhtelevasti
sisareensa. "Jos tästä seuraa ikävyyksiä, on se sinun syysi."
"Kas niin, herra Barsad", virkkoi Sydney, "älkää olko
kiittämätön. Jos en niin kunnioittaisi sisartanne, en olisi niin
ystävällisesti ilmituonut tätä pientä ehdotusta, jonka tahdon tehdä
molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Seuraatteko minua pankkiin?"
"Tahdon tietää mitä teillä on sanomista. Seuraan teitä."
"Ehdotan, että ensiksi saattaisimme sisarenne turvallisuuteen hänen
oman kotinsa kulmaan. Saanko tarjota käsivarteni, neiti Pross. Teidän
ei ole hauska kulkea ulkona tässä kaupungissa näin myöhään ja ilman
turvaa; koska teidän toverinne tuntee herra Barsadin, pyydän häntä
tulemaan mukaan herra Lorryn luo. Olemmeko valmiit? Tulkaa sitten!"
Neiti Prossille tuli heti jälestäpäin mieleen ja hän muisti
sen elämänsä loppuun asti, että kun hän laski kätensä Sydneyn
käsivarrelle ja katsoi häneen anoen ettei hän tekisi mitään pahaa
Solomonille, oli Sydneyn käsivarressa rautaista päättäväisyyttä
ja silmissä paloi innostuksen tuli, joka oli ristiriidassa hänen
huolettoman käytöksensä kanssa ja suorastaan muutti miehen ja
teki hänen valtavammaksi. Neiti Prossin ajatukset olivat liiaksi
kiintyneet hänen veljeensä, joka niin vähän ansaitsi tätä hellyyttä
ja Sydneyn ystävällisiin vakuutuksiin oikein tarkatakseen mitä hän
huomasi.
He jättivät hänet kadunkulmaan ja Carton vei heidät herra Lorryn
asuntoon, jonne oli muutaman minuutin matka. John Barsad eli Solomon
Pross astui hänen rinnallaan.
Herra Lorry oli juuri lopettanut päivällisensä ja istui pienen
hauskan takan lämpimässä -- hän etsi kenties sen hehkusta Tellsonin
pankin nuoremman vanhan pojan kuvaa, joka monta vuotta sitten oli
katsellut punertavaa hiillosta Royal Georgen hotellissa Doverissa.
Hän kääntyi heidän astuessa sisään ja näytti hämmästyneen huomatessa
vieraan.
"Neiti Prossin veli, sir", sanoi Sydney. "Herra Barsad."
"Barsad", toisti vanhus. "Barsad? -- Nimi on minulle tuttu -- samoin
kasvot."
"Sanoinhan että teillä on merkilliset kasvot, herra Barsad",
huomautti Carton tyynesti. "Olkaa hyvä ja istukaa."
"Neiti Pross tunsi herra Barsadin siksi rakkaaksi veljekseen, josta
olette kuullut puhuttavan", sanoi Sydney, jonka sukulaisuuden
Barsadkin tunnusti. "Mutta nyt siirryn ikäviin uutisiin. Darnay on
taaskin vangittu."
"Mitä sanotte?" virkkoi vanhus hämmästyneenä. "Tuskin pari tuntia
sitten jätin hänet ja hän oli vapaana ja hyvässä turvassa ja aioin
juuri palata hänen luokseen."
"Hän on kuitenkin vangittu. Milloin se tapahtui, herra Barsad?"
"Juuri nyt, jos se on tapahtunut."
"Herra Barsad on paras ja luotettavin lähde sir", sanoi Sydney,
"ja herra Barsadin omasta ilmotuksesta, jonka hän teki viinipullon
ääressä eräälle lammaskumppaleistaan, kuulin, että vangitseminen on
tapahtunut. Hän erosi portilla sanansaattajista ja piti huolta siitä,
että portinvartija päästi heidät sisään. Ei ole syytä epäillä Darnayn
vangitsemista."
Herra Lorryn asiasilmä huomasi puhujan kasvoista, että oli ajanhukkaa
viipyä tässä asiassa. Hämillään, mutta oivaltaen että jotakin ehkä
riippui hänen mielenmaltistaan, hillitsi hän itseään ja kuunteli
hiljaa ja tarkkaavaisesti.
"No, toivon", sanoi Sydney hänelle, "että tohtori Manetten nimi ja
vaikutusvalta ovat hänelle hyödyksi huomenna, -- sanoittehan, että
hän kutsutaan tuomioistuimen eteen taaskin huomenna, herra Barsad?"
"Niin, niin luulen."
"Yhtä suureksi hyödyksi huomenna kuin tänäänkin. Mutta ehkä ei niin
olekkaan. Tunnustan, että horjun siinä uskossa, herra Lorry, koska
tohtori Manette ei voinut estää vangitsemistakaan."
"Hän ei ehkä tiennyt siitä edeltäpäin", sanoi herra Lorry.
"Mutta juuri se seikka on omiaan huolestuttamaan, kun tiedämme miten
sydämellisesti hän on vävyynsä kiintynyt."
"Se on totta", myönsi herra Lorry, nojaten levotonta kättänsä
leukaansa ja kiinnittäen levottomat silmänsä Cartoniin.
"Lyhyesti sanoen", sanoi Sydney, "on epätoivoinen aika, jolloin
epätoivoisia peliä pelataan. Voittakoon vaan tohtori pelin, minä
mielelläni menetän. Ei yhdenkään ihmisen elämä täällä ole ostohinnan
arvoinen. Kuka tahansa, jota kansa tänään riemusaatossa kantaa
kotia, saattaa huomenna tulla tuomituksi kuolemaan. Se panos,
josta pahimmassa tapauksessa olen päättänyt pelata on eräs ystävä
Conciergeriassa. Ja ystävä, jonka olen päättänyt voittaa on herra
Barsad."
"Silloin teillä pitää olla hyvät kortit sir", sanoi urkkija.
"Käyn korttini läpi. Katson mitä minulla on. -- Herra Lorry, te
tiedätte mikä eläin olen. -- Olkaa hyvä ja antakaa hiukan konjakkia."
Sitä tuotiin, ja hän joi lasillisen, -- vieläpä toisenkin, -- siirsi
sitten ajatuksissaan pullon syrjään.
"Herra Barsad", jatkoi Carton kuin hän todellakin olisi selaillut
korttipakkaa, "vankilalammas, tasavaltalaisten komiteojen lähettiläs,
milloin vanginvartija milloin vanki, aina urkkija ja salainen
ilmiantaja, täällä sitä arvokkaampi, koska hän on englantilainen ja
niinmuodoin häntä vähemmän epäillään lahjotuksi, kun jos hän olisi
ranskalainen, esiintyy esimiestensä edessä väärällä nimellä. Tämä on
mainio kortti. Herra Barsad, joka nykyään on Ranskan tasavaltalaisen
hallituksen palveluksessa, palveli ennen Englannin ylimysvaltaista
hallitusta, Ranskanmaan ja vapauden vihollista. Sepä oivallinen
kortti. Johtopäätös, selvä kuin päivä tässä epäluulojen valtakunnassa
on, että ylimysvaltaisen Englannin hallituksen edelleenkin palkkaama
herra Barsad, on Pittin vakooja, tuon tasavallan uskottoman
vihollisen, jota se on povellaan vaalinut, englantilaisen petturin ja
kaiken pahan alkujuuren, josta on niin paljon puhuttu, mutta jota on
niin vaikea löytää. Siinä kortti, jota ei sovi jättää huomaamatta.
Oletteko seurannut korttejani, herra Barsad?"
"En niin, että ymmärtäisin peliänne", vastasi vakooja vähän
levottomana.
"Lyön ässäni pöytään, ilmiantamalla herra Barsadin lähimmälle
osastokomitealle. Käykää läpi korttinne, herra Barsad ja katsokaa
mitä teillä on. Ei ole kiirettä."
Sydney Carton siirsi pullon lähemmäksi, kaatoi konjakkia lasiin ja
tyhjensi sen. Hän näki että urkkija pelkäsi hänen juovan itsensä
sellaiseen tilaan, että hän heti paikalla ilmiantaisi hänet. Sen
huomattuaan, Sydney Carton kaasi vieläkin lasillisen ja tyhjensi sen.
"Katsokaa tarkoin läpi korttinne, herra Barsad. Älkää hätäilkö."
Hänen korttinsa olivat huonommat kuin mitä hän oli odottanut.
Ne olivat vaivaisia lankkuja vain, joita Sydney ei tuntenut.
Karkotettuna kunniallisesta toimestaan Englannissa monien
onnistumattomien väärien valojensa tähden -- eipä siksi ettei
häntä olisi siellä tarvittu; englantilaisten kerskailut, että
olisimme yläpuolella salavehkeitä ja vakoilemista, ovat hyvin
myöhäisiltä ajoilta. John Barsad tiesi menneensä yli Kanaalin,
ja ruvenneensa palvelukseen Ranskassa, ensiksi viettelijänä ja
vakoojana omien maamiestensä keskuudessa, vähitellen ranskalaisten
keskuudessa. Hän tiesi kukistetun hallituksen aikana olleensa
urkkijana Saint-Antoinessa ja Defargen viinituvassa, että hän
valppaalta poliisilta oli saanut sellaisia tietoja tohtori Manetten
vankeudesta, vapautuksesta ja elämän tarinasta, että ne saattoivat
kelvata johdannoksi tuttavalliseen keskusteluun Defargen kanssa.
Hän oli koetellut niitä rouva Defargen suhteen, mutta täydellisesti
epäonnistunut. Hän muisti aina pelvolla ja vapistuksella että
tämä hirmuinen nainen oli kutonut, puhellessaan hänen kanssaan ja
katsellut häneen turmiotatietävästi sormien liikkuessa. Hän oli
sittemmin Saint-Antoinen osastossa lukemattomia kertoja nähnyt rouva
Defargen ottavan esille kudotut muistiinpanonsa, ja ilmiantavan
henkilöitä, joiden elämän guillotiini varmaankin jo oli niellyt.
Hän tiesi kuten jokainen saman ammatin toimittaja, ettei hän
milloinkaan ollut turvassa, että pako oli mahdoton, että hän oli
mestauspiilun varjoon sidottu ja että yksi ainoa sana olisi saanut
sen hänen ylitsensä lankeamaan, huolimatta hänen keinotteluistaan ja
petoksistaan hirmuhallituksen hyväksi. Jos häntä kerran syytettäisiin
ja niin vakavilla perusteilla kuin äsken kuulemansa olivat, aavisti
hän että hirmuinen nainen, jonka säälimättömästä luonteesta hän oli
nähnyt niin monta todistetta, häntä syyttääkseen ottaisi esille
sen turmiollisen luettelon ja tekisi tyhjäksi hänen viimeisen
elämisen toiveensa. Lukuunottamatta että kaikki salavehkeilijät ovat
pelkureita, olivat hänen korttinsa niin huonot, että hän kalpeni ne
läpi käytyään.
"Te ette näytä olevan oikein tyytyväinen kortteihinne", sanoi Sydney
perin tyynesti. "Tuletteko peliin?"
"Luulen, sir", vastasi urkkija matelevaisesti kääntyen herra
Lorryn puoleen, "voivani vedota teidän ikäiseenne hyväntahtoiseen
gentlemanniin pyytämällä teitä kysymään tuolta paljoa nuoremmalta
gentlemannilta saattaako hän pitää arvonsa mukaisena pelata
mainitsemallansa ässällä. Myönnän _olevani_ urkkija ja että sitä
tointa pidetään häpeällisenä, mutta hän ei ole urkkija, miksi hän
siis menettelisi heidän tapaansa."
"Pelaan ässäni, herra Barsad", sanoi Carton, vastaten itse ja katsoen
kelloaan, "ilman mitään arveluja ja muutamien hetkien kuluttua."
"Toivoin, hyvät herrat", sanoi urkkija yhä koettaen vetää herra
Lorrya keskusteluun, "että kunnioituksenne sisartani kohtaan --".
"En saata paremmin osottaa kunnioitusta sisartanne kohtaan kuin
vapauttamalla hänet veljestään", sanoi Sydney Carton.
"Niinkö sir?"
"Siitä olen ihan varma."
Urkkijan liukas käytös, joka oli selvänä vastakohtana hänen
tahallisen karkealle puvulleen ja arvattavasti tavalliselle
käytökselleen sai Cartonin salamyhkäisyydestä sellaisen kolauksen,
-- sillä Carton oli arvoitus älykkäämmille ja rehellisemmillekkin
miehille kuin hänelle -- että hän menetti rohkeutensa. Vakoojan
tuumaillessa oli Carton selailevinaan kortteja kuten äsken ja sanoi:
"Ja nyt, kun mietin tarkemmin, tuntuu minusta kuin olisi minulla
vieläkin oivallinen kortti, jota en ole ottanut lukuun. Tuo ystävä ja
lammaskumppani, joka puhui käyneensä laitumella maaseutuvankiloissa,
kuka hän oli?"
"Ranskalainen, te ette häntä tunne", sanoi vakooja hätäisesti.
"Ranskalainenko?" toisti Carton tuumaillen, eikä näyttänyt häntä
huomaavan, vaikka toisti hänen sanansa. "Saattaa olla mahdollista."
"Vakuutan, että niin on", sanoi vakooja, "vaikka se ei mitään
merkitse."
"Vaikka se ei mitään merkitse", toisti Carton samaan koneelliseen
tapaan -- "vaikka se ei mitään merkitse -- ei mitään merkitse. -- Ei.
Mutta tunnen kasvot."
"Sitä en usko. Olen varma siitä. Se ei saata olla mahdollista", sanoi
urkkija.
"Se -- ei saata -- olla mahdollista", mutisi Sydney Carton
mietiskellen ja täyttäen lasinsa (joka onneksi oli pieni). "Ei saata
olla mahdollista. Hän puhui sujuvasti ranskaa. Mutta mielestäni kuin
ulkomaalainen."
"Maaseutulainen", sanoi vakooja.
"Ei. Ulkomaalainen!" huudahti Carton ja löi kätensä pöytään,
ikäänkuin hänelle olisi äkkiä asia selvennyt. "Cly! Valepuvussa,
mutta sama mies. Meillä oli mies edessämme Old-Baileyssä."
"Ei, nytpä te liiaksi hätäilette sir", sanoi Barsad hymyillen, joten
hänen kotkannenänsä taipui toiselle sivulle, "tämä kääntyy minulle
eduksi. Cly (joka todellakin oli toverini, voin sen nyt tunnustaa
näin pitkän ajan kuluttua) kuoli jo monta vuotta sitten. Minä
hoidin häntä kuolintautinsa aikana. Hän haudattiin Lontooseen Pyhän
Pankratiuksen kirkkomaahan. Hän oli niin vähän alhaison suosiossa,
etten uskaltanut saattaa hänen maallisia jäännöksiään, mutta olin
avullisena häntä arkkuun pantaessa."
Tällä kohtaa huomasi herra Lorry hyvin omituisen ja aaveentapaisen
varjon liikkuvan seinällä. Etsien siihen syytä havaitsi hän sen
johtuvan siitä, että kaikki suorat ja kankeat hiuskarvat herra
Cruncherin päässä yhä suorenivat ja jäykistyivät.
"Olkaamme järjellisiä ja pysykäämme oikeudessa", sanoi urkkija.
"Näyttääkseni kuinka te erehdytte ja kuinka perätön teidän arvelunne
on, näytän todistuksen Clyn hautaamisesta, joka sattuu minulla
olemaan muistiinpanokirjassani" -- hän otti sen kiihkeästi esiin ja
avasi sen -- "aina siitä saakka. Tässä se on. Katsokaa sitä. Katsokaa
vain. Te saatte mielellänne ottaa sen käteenne; se ei ole mikään
väärennys."
Nyt näki herra Lorry varjon seinässä pitenevän ja herra Cruncher
nousi ja astui esiin hiukset pystyssä.
Vakoojan huomaamatta seisoi herra Cruncher hänen vieressään ja laski
kätensä hänen olkapäälleen kuin aaveen tapainen oikeuden palvelija.
"Tekö herrani panitte siis" --, sanoi herra Cruncher, kivettynyt ilme
kasvoillaan, "tuon Roger Clyn arkkuun?"
"Minähän sen tein."
"Kuka hänet sitten otti pois siitä?"