Koputus ovelle.
"Minä olen pelastanut hänet." Se ei ollut niitä unikuvia joita hän
vielä usein näki, hän oli tosiaankin heidän luonaan. Mutta vielä
vapisi hänen vaimonsa ja epävarma mutta synkkä pelko painoi häntä.
Koko ilma heidän ympärillään oli niin sakea ja pimeä, kansa niin
intohimoisesti kostonhaluinen ja oikullinen, viattomia tuomittiin
niin usein kuolemaan epämääräisten epäilyksien ja ilkeyden johdosta,
ja hänen oli vaikea unhottaa että niin monta yhtä syytöntä kuin
hänen miehensä, yhtä rakkaat toisille kuin hänen miehensä hänelle
joka päivä saivat sen kohtalon omakseen, josta hän oli pelastunut,
siksipä ei hänen sydämensä tuntunut niin keveältä kuin hänestä sen
olisi pitänyt tuntua. Talvi-iltapäivän varjot alkoivat levetä, mutta
vieläkin vyöryivät kamalat rattaat pitkin katuja. Lucyn ajatukset
seurasivat niitä, etsien omaansa tuomittujen joukosta ja sitten
painautui hän lähemmäksi miestään ja vapisi yhä enemmän.
Hänen isänsä koetti elvyttää häntä ja osotti niin suurta
sääliväisyyttä ja oli niin yläpuolella tätä naisellista heikkoutta,
että oli merkillistä häntä katsella. Ei mitään ullakkohuonetta enää,
ohitse oli suutaroiminen, ohitse sataviisi pohjoinen torni. Hän
oli täyttänyt tehtävän, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, hän oli
pelastanut Charlesin. He taisivat nyt kaikki turvautua häneen.
He elivät perin yksinkertaisesti, ei yksistään sen vuoksi että se oli
turvallisinta, sillä sellainen elämäntapa loukkasi vähiten kansaa,
mutta he eivät olleet rikkaita ja Charles oli koko vankeusaikana
maksanut kalliisti huonosta ruoastaan ja vartiostaan ja köyhempien
vankien ylläpidosta. Osaksi tästä syystä ja osaksi päästäkseen
kotivakoojasta, heillä ei ollut palvelijaa, kansalaispariskunta, joka
hoiti porttivahdin tointa, auttoi heitä silloin tällöin ja Jerry
(jonka herra Lorry melkein tykkönään oli heille luovuttanut) oli
heidän jokapäiväinen auttajansa ja hänellä oli vuoteensa siellä joka
yö.
Vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoa ja
jakamaton tasavalta oli määrännyt että jokaisen talon ovella, tai
pihtipielessä tulisi kunkin asukkaan nimi olla selvästi kirjoitettuna
kirjaimilla joiden suuruus oli määrätty ja jotka olivat tarpeellisen
matkan päässä maasta. Siksipä kaunisti herra Jerry Cruncherinkin nimi
pihtipieliä alhaalla, ja kun iltapuolen varjot syvenivät, ilmestyi
tämän nimen omistaja, joka oli pitänyt silmällä erästä maalaria jolle
tohtori Manette oli antanut toimeksi liittää luetteloon nimen Charles
Evrémonden, jota Darnayksi sanotaan.
Yleisen vaaran ja epäluulon vallitessa, jotka tätä aikaa pimittivät,
muuttuivat kaikki tavalliset viattomat tavat. Tohtorin pienessä
taloudessa kuten monessa muussakin, ostettiin yhdeksi päiväksi
tarvittavat ruokavarat joka ilta pienissä erissä eri pikkupuodeissa.
Ei kukaan tahtonut herättää huomiota, ja kaikki koettivat
mahdollisimman mukaan välttää puheita ja kateutta.
Viime kuukausina oli neiti Prossilla ja herra Cruncherilla ollut
toimena ruokavarojen hankkiminen; edellinen piti huolta rahasta,
jälkimäinen korista. Iltasilla kun katulyhdyt sytytettiin lähtivät
he näille hommilleen ja toimittelivat sekä toivat kotiin tarvittavat
ostokset. Pitkällisen seurustelunsa kautta ranskalaisessa perheessä
olisi neiti Pross saattanut osata heidän kieltänsä yhtä hyvästi
kuin omaansa, jos hänellä olisi ollut halua siihen, mutta halua ei
hänellä ollut, niinmuodoin hän siitä "joutavasta", (joksi hän sitä
mielihalulla nimitti) ei tiennyt enempää kuin herra Cruncherkään.
Neiti Prossin tapa ostaa oli singahuttaa nimisana kauppiaalle vasten
kasvoja ja jos se ei sattunut olemaan oikea nimitys haluamallensa
tavaralle, etsi hän sen käsiinsä, tarttui siihen ja piti sen
käsissään kunnes kaupoissa oli sovittu. Hän tinki aina nostamalla
hinnan ilmaisuksi yhtä sormea vähemmän kuin kauppias, olipa tämän
määrä mikä tahansa.
"No, herra Cruncher", sanoi neiti Pross silmät onnesta punasina, "jos
te olette valmis, olen minäkin."
Jerry tarjoutui käheällä äänellään neiti Prossin palvelukseen.
Hänestä oli aikoja sitten kaikki ruoste kulunut, mutta ei mikään
voinut viilata hänen piikkistä päätään.
"Olemme kaiken tarpeessa", sanoi neiti Pross, "parasta on, että
lähdemme ajoissa. Tarvitsemme muun muassa viiniä. Kauniita maljoja
nuo punalakit juovat, ostimmepa sitä mistä tahansa."
"Ettepä juuri lie perillä", virkkoi Jerry, "juovatko he teidän
maljanne vai perkeleen."
"Kuka se on?" sanoi neiti Pross.
Herra Cruncher selitti jommoisellakin varovaisuudella, tarkottavansa
paholaista.
"No niin", sanoi neiti Pross, "ei tarvitse tulkkia selittämään heidän
tarkoitustaan. Heillä on vain yksi ja se on murha ja ilkityö."
"Hiljaa, rakas Pross! Olkaa toki varovainen", huudahti Lucy.
"Kyllä, kyllä, olenkin varovainen", sanoi neiti Pross, "mutta näin
meidän kesken voinen sanoa, etten halua mitään tukehduttamisen
yrityksiä valkosipulin, tupakin tai syleilyjen muodossa kaduilla
kulkiessani. Kas niin, lintuseni, istukaa hiljaa takan ääressä,
kunnes palaan. Pitäkää huolta rakkaasta miehestänne, jonka olette
jälleen saanut, älkääkä siirtäkö kaunista päätänne hänen olaltaan,
ennenkuin palajan. Saanko kysyä teiltä jotain, tohtori Manette,
ennenkuin menen?"
"Minusta nähden olkoon teillä siihen vapaus", vastasi tohtori
hymyillen.
"Älkää Jumalan tähden puhuko vapaudesta; siitä olemme saaneet
kylläksemme", sanoi neiti Pross.
"Joko taas! Hiljaa toki!" nuhteli Lucy.
"Niin armaani", sanoi neiti Pross, nyökäyttäen painolla päätään,
"sanalla sanoen, minä olen hänen kaikkein armollisimman
majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen alamainen"; neiti Pross
niijasi mainitessaan tämän nimen; "ja siis on mielilauseeni: 'Tee
tyhjäksi pahat aikeensa, kukista kavalat hankkeensa, hänehen me
toivomme, Jumala kuningasta varjelkoon'."
Uskollisuuden tunteen valtaamana herra Cruncherkin mutisten toisti
nämät sanat ikäänkuin olisi hän ollut kirkossa.
"Minua ilahuttaa, että olette kunnon englantilainen, vaikka
soisin ettei äänenne olisi noin vilustunut", sanoi neiti Pross
hyväksyväisesti. "Mutta kysymykseeni, tohtori Manette. Onko" -- tämän
hyväsydämisen olennon tapana oli kosketella keveästi kaikkea mikä
tuotti heille suurta huolta ja ottaa se puheeksi näin sattumalta --
"onko meillä minkäänlaista toivoa päästä tästä kaupungista?"
"Pelkään ettei vielä. Se olisi vielä vaarallista Charlesille."
"Hm, hm", sanoi neiti Pross tukahuttaen huokauksen silmäillessään
lemmikkinsä tulen valaisemia kultakutria. "Meidän tulee malttaa
mielemme ja odottaa, siinä kaikki. Meidän tulee kulkea pää pystyssä
ja taistella hiljaisuudessa, kuten veljeni Solomonilla oli tapana
sanoa. Nyt tulen, herra Cruncher! Älkää liikahtako, lintuseni!"
He lähtivät ja jättivät Lucyn, hänen miehensä ja isänsä ja pikku
tytön loimuavan takan ääreen. Herra Lorrya odotettiin heti palaavaksi
pankista. Neiti Pross oli sytyttänyt lampun, mutta asettanut
sen syrjään nurkkaan, että he häiritsemättä saisivat nauttia
takkavalkeasta. Pikku Lucy istui isoisänsä vieressä kädet kiedottuina
tämän käsivarren ympäri ja äänellä hiljaisella kuin kuiskaus alkoi
isoisä kertoa lapselle satua suuresta ja mahtavasta haltijattaresta,
joka oli avannut vankilan seinän ja vapauttanut vangin, joka kerran
oli tehnyt haltijattarelle palveluksen. Kaikki oli tyyntä ja
rauhallista ja Lucy tunsi itsensä entistä levollisemmaksi.
"Mitä se on?" huudahti Lucy äkkiä.
"Lapsi rakas", sanoi hänen isänsä lopettaen kertomuksensa ja tarttuen
hänen käteensä, "hillitse itsesi. Kuinka oletkin hermostunut!
Vähäpätöisin asia säikäyttää sinua. _Sinä,_ isäsi tytär?"
"Luulin isä", sanoi Lucy, puolustellen itseänsä, kalpeana ja
vapisevalla äänellä, "kuulevani outoja askelia portaissa".
"Kultaseni, portaissa on hiljaista kuin haudassa."
Hänen tätä sanoessaan koputettiin ovelle.
"Oi isä, isä! Mitä tämä on! Piilota Charles! Pelasta hänet!"
"Lapseni", sanoi tohtori nousten ja laskien kätensä tyttärensä
olkapäälle, "minä _olen_ pelastanut hänet. Mitä heikkoutta tämä on,
rakas lapsi. Anna, niin menen aukasemaan."
Hän otti lampun käteensä, kulki molempien välillä olevien huoneiden
läpi ja avasi oven. Jalkojen kopinaa laattialla ja neljä raakaa
punalakkista miestä sapeleilla ja pistooleilla varustettuina astui
huoneeseen.
"Kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi kutsutaan", sanoi ensimmäinen.
"Kuka häntä etsii?" vastasi Darnay.
"Minä etsin häntä. Me etsimme häntä. Tunnen teidät Evrémonde, näin
teidät tänään oikeudessa. Olette taaskin tasavallan vanki."
Nuo neljä piirittivät Darnayn, joka seisoi vaimonsa ja lapsensa
syleilemänä.
"Sanokaa kuinka ja minkätähden minut taaskin vangitaan."
"Palatkaahan vain Conciergeriaan ja huomenna saanette sen tietää.
Teidät on haastettu huomenna oikeuden eteen."
Tohtori Manette, jota tämä koettelemus oli siinä määrin
jähmetyttänyt, että hän seisoi lamppu kädessä, kun sitä varten
valettu kuvapatsas, liikahti nämät sanat kuultuaan, laski lampun
kädestään ja kääntyen puhujan puoleen tarttui hän, ei tylysti, tämän
punasen villapaidan väljään etumukseen ja sanoi:
"Sanoitte tuntevanne hänet! Tunnetteko minut?"
"Tunnen teidät, kansalainen tohtori."
"Kaikki me tunnemme teidät, kansalainen tohtori", sanoivat toiset
kolme.
Tohtori katsoi hajamielisesti toisesta toiseen ja sanoi hetken
vaitiolon jälkeen hiljaisemmalla äänellä:
"Tahdotteko vastata minulle vävyni kysymykseen, kuinka tämä on
tapahtunut?"
"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen vastahakoisesti. "Vävynne on
ilmiannettu Saint-Antoinen-osastolle. Tämä kansalainen", hän osotti
toisena sisääntullutta, "on Saint-Antoinesta."
Täten osotettu kansalainen nyökäytti päätänsä ja puuttui puheeseen:
"Saint-Antoine syyttää häntä."
"Mistä?" kysyi tohtori.
"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen yhtä vastahakoisesti
kuin ennenkin, "älkää kysykö enempää. Jos tasavalta vaatii teiltä
uhrauksia, kelpo isänmaanystävänä te epäilemättä olette valmis niitä
tekemään. Kansa on kaikkivaltias. Evrémonde, meillä on kiire."
"Sananen", pyysi tohtori. "Tahdotteko sanoa, kuka hänet ilmiantoi?"
"Se on vasten sääntöjä", vastasi ensimmäinen, "mutta te voitte kysyä
tältä Saint-Antoinesta tulleelta."
Tohtori loi katseensa häneen, joka levottomasti liikutteli jalkojaan,
siveli partaansa ja lopulta sanoi:
"Niin, vasten sääntöjä se on, mutta häntä syyttävät -- ja syytös on
vakavata laatua -- kansalaiset Defarge. Ja vielä eräs kolmas."
"Kuka sitten?"
"Kysyttekö _te_ sitä, kansalainen tohtori?"
"Kysyn."
"Sitten saatte huomenna vastauksen", sanoi Saint-Antoinelainen
oudosti häneen katsahtaen. "Nyt olen mykkä."