Riemu.
Tuo pelottava tuomioistuin, johon kuului viisi tuomaria, yleinen
syyttäjä ja järkähtämätön valamiehistö, piti istuntoa joka päivä.
Sen listat lähetettiin ulos joka ilta ja luetettiin vanginvartioilla
eri vankiloissa kaikille vangeille. Vanginvartijain tavallisena
leikinlaskuna olikin: "Tulkaa ulos sieltä sisältä kuulemaan
iltalehteä!"
"Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan!"
Näin alkoi vihdoin iltalehti La Poreessa.
Kun joku nimi huudettiin, astui sen nimen kantaja syrjään paikalle,
joka oli varattu heitä varten, jotka täten ilmoitettiin olevan tuossa
turmiota tietävässä luettelossa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi
sanotaan, tunsi hyvin tämän tavan; hän oli nähnyt satojen ihmisten
menevän pois tätä tietä.
Hänen pöhönaamanen vanginvartiansa, joka lukiessaan käytti
silmälasia, katsahti vankeihin nähdäkseen, oliko hän astunut
paikalleen, ja luki läpi luettelon tehden joka nimen kohdalla
saman tempun. Nimiä oli kaksikymmentäkolme, mutta vastauksia tuli
ainoastaan kaksikymmentä, sillä yksi näin luetelluista vangeista oli
kuollut vankilassa ja unohtunut, toiset kaksi olivat mestatut ja
unohtuneet. Luettelo luettiin holvatussa huoneessa, jossa Darnay oli
nähnyt vangit koolla samana iltana, kun hän tuli sinne. Kaikki nämät
olivat joutuneet surman suuhun verilöylyn aikana; jok'ainoa, johon
hän oli kiintynyt, oli jo saanut surmansa mestauslavalla.
Hän sanoi muutaman kiireisen, ystävällisen sanan jäähyväisiksi,
vaan hyvästijättö oli pian ohi. Se oli jokapäiväinen tapaus, ja
seura La Forcessa teki valmistuksiaan panttileikkeihinsä ja pieneen
konserttiin täksi illaksi. He keräytyivät ristikkoportille ja
vuodattivat kyyneleitä, mutta kaksikymmentä roolia oli jaettavana
aijottuja esityksiä varten, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ovet
suljettiin ja yhteiset huoneet ja käytävät olivat jätettävät suurien
koirien haltuun, jotka pitivät vahtia yön aikana. Vangit eivät
suinkaan olleet tunnottomia ja kylmiä, vaan heidän tapansa olivat
olosuhteitten luomat. Niinpä tuo innostus eli jonkinlainen huumaus,
joka epäilemättä arveltiin saattaneen eräitä henkilöitä uhottelemaan
guillotiinia ja joutumaan sen uhriksi, ei suinkaan ollut pelkkää
kerskailua, vaan tarttuvaista hurjuutta hurjasta kiihoittuneesta
yleisestä mielialasta. Ruton aikana tuntee moni meistä salaperäistä
viehätystä tautiin -- kauhistavaa, pian ohimenevää halua kuolla
siihen. Ja kaikilla meillä on tuollaisia kummallisuuksia kätkettynä
rinnassamme, joitten ilmenemiseen tarvitaan ainoastaan olosuhteitten
herättämä voima.
Tie Conciergeriaan oli lyhyt ja pimeä ja yö sen syöpäläisiä
kihisevissä kopeissa oli pitkä ja kylmä. Seuraavana päivänä
kutsuttiin viisitoista vankia tuomioistuimen eteen, ennenkuin Charles
Darnayn nimi huudettiin. Kaikki viisitoista tuomittiin kuolemaan ja
heidän tutkimisensa kesti vain kaikkiaan puolitoista tuntia. "Charles
Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan" tuotiin vihdoinkin esille.
Hänen tuomarinsa istuivat lavalla sulkatöyhdöt hatuissa, mutta
muuten oli karkea, punanen myssy kolmivärisine kokardineen yleisenä
päähineenä. Kun hän katseli valamiehistöä ja meluavaa kuulijakuntaa,
olisi hän saattanut luulla, että maailman järjestys oli ylösalasin,
ja että konnia oli asetettu kuulustamaan kunniallisia ihmisiä.
Kaupungin raakamaisin, julmin ja huonoin roistoväki oli tämän
näytelmän johtavana henkenä. He tekivät meluavia muistutuksia,
hyväksyivät, moittivat, ehkäisivät ja kiirehtivät päätöstä. Enimmät
miehet olivat varustetut aseilla jos jonkinlaisilla; naiset kantoivat
veitsiä ja tikareita, muutamat söivät ja joivat, katsellessaan
toimitusta, toiset kutoivat. Viimemainittujen joukossa oli yksi
jolla oli kainalossaan erikoinen kudin, työtä tehdessään. Hän istui
eturivissä, miehen vieressä, jota Darnay ei ollut nähnyt sitten
kaupunkiin tultuaan, mutta jonka hän heti tunsi Defargeksi. Hän
huomasi että nainen, joka näytti olevan Defargen vaimo, kerran
tai kahdesti kuiskasi jotain miehensä korvaan. Mutta eniten häntä
kummastutti näissä kahdessa se, että vaikka he istuivat niin lähellä
häntä kuin suinkin, eivät he koskaan katsahtaneet hänen puoleensa.
He näyttivät uppiniskaisella itsepäisyydellä odottavan jotain ja
he katselivat valamiehistöön, mutta ei muualle. Puheenjohtajasta
alempana istui tohtori Manette tavallisessa, yksinkertaisessa
puvussaan. Mikäli vanki taisi nähdä, olivat hän ja herra Lorry ainoat
läsnäolijat, tuomareita lukuunottamatta, jotka olivat tavallisissa
vaatteissaan, eivätkä karkeassa Carmagnolepuvussa.
Charles Evrémondea, jota sanottiin Darnayksi, syytti yleinen syyttäjä
emigrantiksi, jonka elämä kuului tasavallalle sen käskykirjan mukaan,
joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi kaikkia emigrantteja maahan
tulemasta. Se ei merkinnyt mitään että käskykirja oli julkaistu vasta
silloin kun hän jo oli palannut Ranskaan. Hän oli heidän vallassaan,
ja tässä käskykirja, hän oli otettu kiinni Ranskassa ja hänen päätään
kysyttiin.
"Ottakaa hänen päänsä!" huusi kuulijakunta. "Hän on tasavallan
vihollinen!"
Puheenjohtaja soitti kellollaan hiljaisuutta, ja kysyi vangilta oliko
totta, että hän oli elänyt monta vuotta Englannissa?
Oli kylläkin.
Eikö hän siis ollut emigrantti? Mikä hän sitten oli?
Ei emigrantti, lain hengen ja tarkotuksen mukaan.
Miksikä ei? Puheenjohtaja halusi tietää.
Siksi, että hän oli vapaaehtoisesti luopunut hänelle vastenmielisestä
arvonimestä ja asemasta ja oli jättänyt maansa -- ennenkuin sana
emigrantti nykyisessä, tuomioistuimen käyttämässä merkityksessä oli
käytäntöön tullut -- elääkseen ennemmin omalla työllään Englannissa
kuin sorretun Ranskan kansan niskoilla.
Mitä todistuksia hänellä oli tähän?
Hän mainitsi kaksi todistajaa: Teophile Gabellen, ja Alexandre
Manetten.
Mutta hänhän oli mennyt naimisiin Englannissa, huomautti
puheenjohtaja.
Niin, mutta ei englantilaisen naisen kanssa.
Ranskan kansalaisenko kanssa?
Niin. Hän oli ranskalaista syntyperää.
Hänen nimensä ja perheensä.
"Lucy Manette, täällä istuvan tohtori Manetten, etevän lääkärin ainoa
tytär."
Tämä vastaus näytti edullisesti vaikuttavan kuulijakuntaan. Salissa
sateli innokkaita kiitoslauseita tuosta tunnetusta, oivallisesta
lääkäristä. Niin oikulliset olivat kansan tunteet, että kyyneleet
heti virtasivat samoille verenhimoisille kasvoille, jotka hetkeä
ennen olivat murhanhimossa tuijottaneet vankiin.
Charles Darnay oli tätä vaarallista tietään tähän asti kulkenut
tohtori Manetten määräyksen mukaan. Sama varovainen neuvonantaja
johti jokaista hänen edessään olevaa askelta ja oli valmistanut joka
tuuman hänen polullaan.
Puheenjohtaja kysyi miksi hän silloin palasi Ranskaan, eikä ennemmin.
Hän ei ollut palannut ennen vain siitä syystä ettei hänellä ollut
mitään mistä elää Ranskassa paitsi sitä omaisuutta, josta hän oli
luopunut. Englannissa ansaitsi hän leipänsä opettamalla Ranskan
kieltä ja kirjallisuutta. Hän oli palannut erään ranskalaisen
kansalaisen hartaasta kirjallisesta pyynnöstä, että hän Ranskaan
tulemalla pelastaisi hänen henkensä. Hän teki sen, tahtoi pelastaa
tämän kansalaisen hengen, ja todistaa totuutta vaikkakin joutumalla
itse vaaran suuhun. Oliko tämä tasavallan silmissä rikoksellista?
Kansanjoukko huusi innostuneena: "ei!" ja puheenjohtaja soitti
kellollaan tyynnyttääkseen sitä. Mutta siitä ei kuulijakunta
välittänyt sillä se jatkoi huutoaan, kunnes taukosi vapaaehtoisesti.
Puheenjohtaja kysyi tämän kansalaisen nimeä. Syytetty vastasi että
tämä kansalainen oli hänen ensimmäinen todistajansa. Hän mainitsi
myöskin puolustavaksi asianhaaraksi tuota puheena ollutta kirjettä,
joka häneltä otettiin kaupungin portilla mutta joka epäilemättä oli
puheenjohtajan pöydällä olevien paperien joukossa.
Tohtori oli pitänyt huolta siitä, että se siinä oli -- oli
vakuuttanut hänelle sen siinä olevan -- ja asian ollessa tällä
asteella otettiin se esiin ja luettiin. Kansalainen Gabelle
kutsuttiin sitä vahvistamaan ja hän vahvisti sen. Sanomattomalla
hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella kansalainen Gabelle
puhuessaan viittaili siihen, että hän kiireellisten asioitten tähden,
joita tuomioistuimella oli rasitukseen asti tasavallan vihollisten
tähden, oli sattunut unohtumaan l'Abbayen vankilaan -- niin, olipa
pyyhkäisty kokonaan pois tuomioistuimen isänmaallisesta muistosta
-- kunnes hän kolme päivää takaperin oli kutsuttu kuulusteltavaksi
ja vapautettiin, koska valamiehistön selityksen mukaan syytös häntä
vastaan oli rauennut, sitten, kun kansalainen Evrémonde, jota
Darnayksi sanottiin oli vapaaehtoisesti saapunut.
Sen jälkeen kuulusteltiin tohtori Manettea. Hänen suuri
kansansuosionsa ja hänen vastauksiensa selvyys tekivät syvän
vaikutuksen, mutta kun hän sitten todisti, että syytetty oli
hänen ensimmäinen ystävänsä sitten kun hän vapautettiin pitkästä
vankeudestaan, että syytetty oleskellessaan Englannissa oli aina
ollut uskollinen ja harras hänen tytärtään ja häntä kohtaan
heidän maanpakolaisuudessaan, että hän siellä ei laisinkaan
ollut ylimyksellisen hallituksen suosiossa vaan että päinvastoin
häntä siellä syytettiin Englannin viholliseksi ja Yhdysvaltojen
ystäväksi -- hän toi esiin nämät asianhaarat hellävaroin ja
totuuden ja vakavuuden suoralla voimalla --, olivat valamiehistö
ja kansa samaa mieltä. Kun hän viimein vetosi herra Lorryyn,
läsnäolevaan englantilaiseen herraan, joka, kuten hän itsekin oli
ollut todistajana englantilaisessa oikeudenkäynnissä ja siis taisi
vahvistaa hänen kertomustaan, sanoi valamiehistö kuulleensa tarpeeksi
ja että he olivat valmiit äänestämään, jos puheenjohtaja näki hyväksi
vastaanottaa heidän äänensä.
Jokaista ääntä (valamiehet äänestivät ääneen ja yksi kerrallaan)
vastaanotti kansa hyväksymishuudoilla. Kaikki äänet olivat vangin
eduksi ja puheenjohtaja julisti hänet vapaaksi.
Ja nyt alkoi yksi niitä eriskummallisia kohtauksia, joilla
kansa väliin osotti häilyväisyyttään tai mieleen juolahtanutta
jalomielisyyttä ja armeliaisuutta, jonkinlaiseksi vastapainoksi
rajulle julmuudelleen. Ei kukaan voi ratkaista, mikä näistä kolmesta
vaikuttimesta aiheutti nämät merkilliset kohtaukset; todennäköisintä
on, että kullakin oli osansa vaikka ehken toinen oli vaikuttavin.
Tuskin oli vapautus tullut julaistuksi, kun kyynelet virtasivat
yhtä runsaasti kuin veri toisella kertaa, ja vankia tervehtivät
veljellisillä syleilyillä niin miehet kuin naisetkin, kutka vaan
pääsivät tunkeilemaan hänen ympärilleen, epäterveellisen vankeutensa
jälkeen oli hän vähällä mennä tainnuksiin uupumuksesta, osaksi myös
siksi että hän varsin hyvin tiesi, että nuo samat ihmiset toisella
tuulella ollessaan, olisivat yhtä kiihkoisasti hyökänneet hänen
kimppuunsa silpoakseen hänet kappaleiksi.
Antaakseen tilaa toisille syytetyille, jotka olivat kuulustettavat,
vietiin hänet pois, joten hän pelastui sillä kertaa noista
hyväilyistä. Viisi oli kuulusteltavana yhdellä kertaa, syytettyinä
vihamielisyydestä tasavaltaa kohtaan, koska eivät sanoin ja töin
olleet sitä kannattaneet. Niin kiire oli tuomioistuimella antaa
itselleen ja kansalle takasin sen minkä olivat äsken menettäneet,
että ennenkuin hän oli ehtinyt pois huoneesta, nämät viisi tulivat
alas hänen luokseen tuomittuina kuolemaan kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa. Ensimmäinen heistä ilmoitti sen hänelle tavallisella
vankilakielellä, -- pystyyn nostelulla sormella --, ja he lisäsivät
kaikki: "kauvan eläköön tasavalta!"
Mutta näillä viidellä ei ollut kuulijakuntaa, joka olisi pitkittänyt
kuulustelua, sillä kun hän ja tohtori Manette tulivat ulos portista,
seisoi siellä suuri ihmisjoukko, jossa hän tunsi kaikki ne kasvot,
jotka hän oli nähnyt tuomioistuinsalissa, paitsi kahta, joita hän
turhaan etsi silmillään. Hänen tultuaan ulos tunkeilivat ihmiset
uudelleen hänen ympärillään, itkivät, syleilivät toisiaan, kiljuivat
vuorotellen ja yhtähaavaa kunnes itse pauhaava virta jonka rannalla
tämä mieletön kohtaus tapahtui tuntui yltyvän yhtä hurjaksi kuin
kansa sen rannalla.
He asettivat hänet suureen nojatuoliin, jonka he olivat kulettaneet
mukanaan, joko tuomiosalista tai siihen kuuluvista huoneista tai
käytävistä. Tuolin yli olivat he heittäneet punasen lipun ja sen
taakse olivat he sitoneet piikin ja sen huippuun punasen lakin.
Näissä riemuvaunuissa oli hänen ajettava kotiin kansan olkapäillä,
siinä ei auttanut tohtorinkaan hartaat rukoukset, kuohuvan, punasen
lakkimeren lainehtiessa hänen ympärillään ja heittäessä hänen
näkyvilleen myrskyisestä syvyydestä sellaisia hylkykasvoja, että
hän monta kertaa epäili oliko hänen järkensä sekasin ja istuiko hän
vankirattaissa matkalla guillotiiniin.
He kantoivat häntä hurjassa juhlakulussa syleillen vastaantulijoita
ja osottaen häntä heille. He värjäsivät lumiset kadut tasavallan
väreillä, niitä polkiessaan ja kiertäessään kuten he olivat lumen
alla värjänneet ne tummemmalla värillä ja kantoivat hänet siten
sen talon pihalle jossa hän asui. Tohtori oli mennyt edeltä Lucyä
valmistamaan ja kun hänen miehensä seisoi hänen edessään, lankesi hän
tunnotonna hänen syliinsä.
Darnayn puristaessa häntä rintaansa vasten ja pitäessä hänen
kaunista päätään kasvojensa ja kiljuvan ihmisjoukon välillä, jotta
hänen kyyneleensä ja Lucyn huulet taisivat yhtyä näkymättä, alkoi
osa joukosta tanssia. Heti yhtyivät kaikki toiset tanssiin ja piha
täyttyi Carmagnolesta. Sitten nostivat he tyhjään tuoliin nuoren
naisen kannettavaksi ympäri vapauden jumalattarena ja tulvivat
täyttäen läheiset kadut, pitkin joen vartta ja sillan yli. Carmagnole
nielasi kaikki ja kuletti heidät pois pyörteissään.
Puristettuaan tohtorin kättä, tämän seistessä voitonriemuisena ja
ylpeänä hänen edessään, puristettuaan herra Lorryn kättä kun tämä
huohottaen ja hengetönnä tuli kamppailustaan Carmagnolen tyrskyistä,
suudeltuaan pikku Lucyä, joka nostettiin ylös että hän saisi kiertää
käsivartensa isän kaulaan ja syleiltyään aina harrasta ja uskollista
neiti Prossia, joka pikku Lucya nosti, otti hän vaimonsa syliinsä ja
kantoi hänet heidän huoneisiinsa.
"Lucy, omani! Olen pelastettu."
"Oi, rakkahin Charles, anna minun kiittää Jumalaa tästä polvillani
kuten olen häntä rukoillut."
He kumarsivat kaikki kunnioittaen päänsä ja sydämensä. Lucyn jälleen
ollessa hänen sylissään, sanoi Charles hänelle:
"Ja nyt, puhu isällesi rakkaani. Ei kukaan muu koko Ranskassa olisi
saattanut tehdä mitä hän on tehnyt puolestani."
Lucy painoi päänsä isänsä rintaa vasten kuten hän kauvan, kauvan
sitten oli painanut isän pään omaa rintaansa vasten. Tohtori oli
onnellinen, että hän oli saattanut palkita häntä, hänen kärsimyksensä
olivat korvatut, hän oli ylpeä voimastaan. "Sinä et saa olla heikko,
lemmittyni", varotti tohtori, "älä niin vapise. Minä olen hänet
pelastanut."