Puunsahaaja.
Vuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan
hetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana
aamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt
kuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin
kivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset,
ruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja
vanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä
guillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä
kellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin
sammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus,
veljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!
Jos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat
lamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa
olisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten
niin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli
painanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen
ullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen.
Hän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki
hiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.
Heti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä
uusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos
hänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa
ja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat
kaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput,
joilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät
yhtymään -- pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta
varten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen
-- nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin
puolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät
vankeudessa ja kuolon varjossa -- olivat melkein ainoa huojennus
hänen raskaalle mielelleen.
Ulkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun
kaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat
yhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän
kalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi,
eikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä.
Väliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita
hän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan
hänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina
päättävästi: "hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja
minä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy".
Elettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä
iltana kotiin tullessaan:
"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles
väliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen
luo -- mikä riippuu monesta asianhaarasta -- luulee hän saattavansa
nähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka
sinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä,
ja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä
minkäänlaisia merkkejä."
"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä."
Siitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia.
Kellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän
kärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen
lapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei
laiminlyönyt päivääkään.
Siinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella
nurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten
kulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä
seistessä, puunsahaaja huomasi hänet.
"Hyvää päivää, kansalainen!"
"Hyvää päivää, kansalainen!"
Tämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa.
Innokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti
jo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.
"Taasko olette täällä, kansalainen?"
"Niinkuin näette, kansalainen!"
Puunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen
ollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan
sitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen,
kuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten
lomitse.
"Mutta se ei kuulu minuun", sanoi hän. Ja hän jatkoi sahaamistaan.
Seuraavana päivänä hän odotti Lucyä ja puhutteli häntä heti, kun hän
näyttäytyi.
"Mitä? Taaskin täällä, kansalainen?"
"Niin olen kansalainen."
"Kah, ja lapsi mukana. Onhan tämä äitisi, pikku kansalainen?"
"Sanonko on, äiti?" kuiskasi pikku Lucy, painuen lähemmäksi äitiänsä.
"Sano, kultani."
"On, kansalainen."
"Vai niin. Mutta eihän se minuun kuulu. Työni vain minuun kuuluu.
Työni vain kuuluu minuun. Tässä on minun sahani. Minä sanon sitä
pikku guillotiiniksi. La, la, laa, la, la, laa. Ja samassa katkeaa
pää!"
Puu putosi hänen puhuessaan ja hän heitti sen koriin.
"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa,
laa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi.
Tik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta."
Lucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta
oli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä
työtä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen
kanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti
vastaan.
Hän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään
unhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin
ja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän
ajatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli
häntä työn levätessä. "Eipä tuo minuun kuulu!" sanoi hän sitten
tavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.
Olipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa
tuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja
taas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin
tällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria.
Hänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä
tai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä
ei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi
nähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi
saattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.
Näissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä
pää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta
tuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli
jokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt,
että talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty
punanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella
kirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa)
"ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai
kuolema!"
Puunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla
tuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut
jonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen
suurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen
ainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän
asettanut sahansa kirjoituksella: "pikku, pyhä guillotiini" -- sillä
suuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi.
Hänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli
hänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.
Mutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja
huutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili
ihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa
puunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa
henkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta
perkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He
tanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului
kuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset
tanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen
mukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita,
punasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät
paikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi
ja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät,
taantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän,
pyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri
parittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään,
muodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä.
Sitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät
he pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat
uudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten
kääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen
suuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan,
asettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina
ja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei
mikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä
kuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki -- ennen
viaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi -- terveellinen ajanvietto,
jota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja
paaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa
teki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä
ja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi,
joka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti
vääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä,
kuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.
Tämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja
Lucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen
lumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei
mitään olisikaan siellä temmeltänyt.
"Oi isäni!" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän
kohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, "mikä
julma, inhottava näky."
"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.
Ei kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa."
"En pelkää omasta puolestani, isäni. Mutta kun ajattelen miestäni ja
näiden ihmisten mielivaltaa --".
"Pian on hän turvassa heidän mielivallaltaan. Minä jätin hänet juuri
kun hän oli kapuamaisillaan ikkunalle, ja tulin sinulle kertomaan
sen. Ei kukaan täällä näe sinua, sinä saatat heittää lentomuiskun
tuota korkeinta ulkonevaa kattoa kohti."
"Niin teen isäni ja minä lähetän hänelle samassa sieluni."
"Sinä et saattane nähdä häntä, rakas lapseni?"
"En isäni", sanoi Lucy kaihomielellä ja suuteli itkien hänen kättään,
"en."
Askeleita lumessa. Rouva Defarge. "Tervehdin teitä, kansalainen",
sanoi tohtori. "Tervehdin teitä, kansalainen." Tämä sanottiin
ohimennen. Ei mitään muuta. Rouva Defarge katoaa kuin varjo
valkosella tiellä.
"Anna minulle käsivartesi, kultaseni. Lähde täältä ilosen ja uljaan
näköisenä hänen tähtensä. Kas niin, se oli hyvin tehty", he olivat
jättäneet kulman, "sitä et tehnyt turhaan. Charles kutsutaan huomenna
tuomioistuimen eteen."
"Huomenna!"
"Aika on täpärällä. Olen kyllä valmistunut, mutta on ryhdyttävä
varovaisuuskeinoihin, joita ei voitu käyttää ennenkuin hän todellakin
kutsuttaisiin kuulusteltavaksi. Hän ei ole vielä saanut kutsumusta,
mutta tiedän että hän saa sen huomiseksi, ja että hän muutetaan
Conciergeriaan. Olen saanut ilmoituksen ajoissa. Ethän pelkää?"
Lucy taisi tuskin vastata: "luotan sinuun".
"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni,
sinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt
huolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy
tavata Lorrya."
Hän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian
hyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka
kulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.
"Minun täytyy tavata Lorrya", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa
toisaalle.
Kunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan
ollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein
neuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai
tehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille.
Ei löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella
Tellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.
Synkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti
pimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin.
Monseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty.
Sora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus:
"Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus,
yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"
Kukapa mahtoi olla herra Lorryn luona -- ken oli tuon tuolilla
olevan matkatakin omistaja -- jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli
se vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä
sulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät
sanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea
kohti josta hän tuli: "Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna
oikeuden eteen?"