Tyven myrskyssä.
Tohtori Manette ei palannut ennenkuin neljännen päivän aamuna. Tämän
kamalan ajan tapahtumia salattiin niin paljon kuin mahdollista
Lucyltä. Vasta monta aikaa jälestäpäin kun hän oli kaukana Ranskasta,
sai hän tietää että tuhat yksisataa turvatonta vankia kumpaakin
sukupuolta ja kaikenikäisiä oli joutunut roistoväen uhriksi, että
neljä päivää ja neljä yötä oli tämän ilkityön pimentämää ja että
ilma hänen ympärillään oli verilöylyn saastuttamaa. Hän tiesi vain,
että hyökkäys oli tehty vankiloita vastaan, että kaikki valtiolliset
vangit olivat olleet vaarassa ja että kansanjoukko oli laahannut
muutamia ulos ja murhannut ne.
Herra Lorrylle tohtori kertoi vaitiolon lupauksella, että
kansanjoukko oli kulettanut hänet la Forcen vankilaan läpi veristen
näytelmäin. Että hän vankilassa oli tavannut itsensävalinneen
tuomioistuimen, jonka eteen vangit yksitellen tuotiin ja joka
ne nopeasti määräsi joko telotettaviksi, vapaiksi tai (joskus)
vietäviksi takasin koppiin. Että hän vietiin tämän tuomioistuimen
eteen, ja ilmotti sille nimensä ja ammattinsa ja sanoi istuneensa
kahdeksantoista vuotta vangittuna Bastiljissa tutkinnotta ja
tuomiotta, että yksi tuomioistuimen jäsenistä oli noussut
vahvistamaan hänen puheensa todeksi ja että se oli Defarge.
Että hän sen jälkeen oli pöydällä olevista luetteloista saanut
varmuutta siitä, että hänen vävynsä oli elävien vankien joukossa ja
että hän oli pyytänyt kiihkeästi tuomioistuimelta -- jonka jäsenet
olivat toiset nukuksissa, toiset valveilla, toiset murhattujen
veressä, toiset puhtaita, toiset selviä, toiset ei -- hänen elämätään
ja vapauttaan. Että ensimmäisten innostuneitten riemuhuutojen aikana,
joilla häntä tervehdittiin kumotun hallituksen etevänä uhrina,
suostuttiin kutsumaan Charles Darnay laittoman tuomioistuimen eteen
kuulusteltavaksi. Että hän oli jo melkein saamaisillaan vapauden, kun
hänelle edullinen mieliala sai odottamattoman käänteen (tohtorille
käsittämättömästä syystä) joka antoi aihetta salaiseen neuvotteluun.
Että puheenjohtaja sitten oli ilmottanut tohtori Manettelle että
vangin yhä oli jääminen vankeuteen mutta että tohtorin tähden häntä
suojellaan kaikelta väkivallalta. Että vanki heti sen jälkeen annetun
merkin jälkeen vietiin takasin vankilan sisimpään, mutta että
tohtori silloin niin hartaasti pyysi saada jäädä sinne tullakseen
vakuutetuksi ettei hänen vävyään ilkeydestä tai erehdyksestä
jätettäisi kansanjoukoille, joiden murhanhaluinen rääkynä portin
ulkopuolella usein oli hämmentänyt neuvotteluja, että tähän oli
myönnytty ja hän oli jäänyt tähän verisaunaan kunnes vaara oli ohi.
Näkyjä, joita hänen oli täytynyt siellä nähdä, ottamatta lukuun
lyhyitä ruoka- ja lepoaikoja, ei hänen käynyt kertominen.
Pelastuneitten vankien hurja ilo oli häntä tuskin enemmän
hämmästyttänyt kuin mieletön julmuus niitä kohtaan, joita
raastettiin kappaleiksi. Siellä oli muuan vanki, sanoi hän, joka
oli vapautettu ja tuotu ulos kadulle, vaan jonka yksi noista
hurjastelijoista erehdyksestä oli keihäällä lävistänyt, juuri
kun hän tuli ulos. Tohtori oli pyynnöstä mennyt samasta portista
hänen luokseen sitoakseen hänen haavansa, ja tavannut hänet erään
samaritaaniseurueen hoidossa, joka istui omien uhriensa ruumiitten
päällä.
Kokonaan ilman johdonmukaisuutta, mikä oli yhtä kuulumatonta kuin
kaikki tämän yön kauhistuttavat näyt, olivat he auttaneet lääkäriä ja
hoitaneet haavoitettua mitä hellimmällä huolella -- tehneet paarit
hänelle ja kantaneet hänet varovasti pois sieltä -- sitten taas
ottaneet aseensa ja törmänneet niin kamaliin veritöihin, että tohtori
oli peittänyt silmänsä käsillään ja pyörtynyt.
Tätä kuunnellessaan ja katsellessaan jo seitsemälläkymmenellä olevaa
ystävätään heräsi herra Lorryssa pelko siitä, että nuo kauheat
kokemukset herättäisivät uuteen eloon tuon vanhan vaaran. Mutta hän
ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sen kaltaisena kuin hän nyt oli,
hän ei ollut koskaan tiennyt, että hänessä löytyi sitä lujuutta,
jota hän nyt osotti. Ensi kertaa tunsi tohtori nyt, että hänen
kärsimyksensä olivat antaneet hänelle voimaa ja valtaa. Ensi kertaa
tunsi hän, että hän tässä hivuttavassa tulessa vähitellen oli takonut
sen raudan, joka saattoi murtaa vankilan oven hänen vävylleen ja
vapauttaa hänet. "Kaikki tähtäsi hyvään loppuun, ystäväni, se ei
ollut yksinomaan hävitystä ja turmiota. Niinkuin rakastettu lapseni
auttoi minua löytämään itseni jälleen, olen minä nyt auttava häntä
saamaan takasin kalleimman osan itsestään, Jumalan avulla olen minä
sen tekevä!" Niin puhui tohtori Manette. Ja kun Jarvis Lorry näki nuo
hehkuvat silmät, päättäväiset kasvot, rauhallisen, voimakkaan katseen
ja ryhdin sillä miehellä, jonka elämä oli hänestä monta vuotta
tuntunut seisovan hiljaa kuin kello, ja sitten taas pantu käymään
uudella voimalla, silloin uskoi hän häneen. Suuremmatkin vaikeudet
kuin mitä tohtorilla nyt oli voitettavina, olisivat väistyneet
hänen sitkeän tarmonsa tieltä. Pysyen lääkärin ammatissa, jonka
tehtävä koski kaikkia ihmisluokkia, vankeja ja vapaita, rikkaita ja
köyhiä, pahoja sekä hyviä, käytti hän mieskohtaista vaikutustaan
niin viisaasti, että hän pian tuli ylilääkäriksi kolmeen vankilaan,
niitten joukossa La Forceen. Hän saattoi nyt vakuuttaa Lucylle, ettei
hänen miehensä enää ollut teljetty yksinäisyyteen, vaan että hän sai
yhtyä muitten vankien seuraan; hän näki hänen miestään joka viikko ja
toi helliä terveisiä hänelle hänen miehensä omilta huulilta; joskus
lähetti Darnay Lucylle kirjeen, (ei kuitenkaan koskaan tohtorin
välityksellä) mutta Lucy ei saanut kirjoittaa hänelle, sillä niihin
moniin järjettömiin epäluuloihin, jotka koskivat salaliittoja
vankiloissa, kuului myös se järjettömin, niihin emigrantteihin
kohdistuva epäluulo, joitten tiedettiin saavuttaneen ystäviä ja
pysyviä suhteita ulkomailla.
Tämä tohtorin uusi elämä oli epäilemättä huolia tuottava, mutta
teräväjärkinen herra Lorry näki, että siitä kasvoi pystyssä pitävää
ylpeyttä. Tässä ylpeydessä ei ollut mitään rumaa, se oli luonnollinen
ja arvokas, mutta hän tarkkasi sitä erityisenä omituisuutena. Tohtori
tiesi, että hänen tyttärensä ja ystävänsä tähän asti aina olivat
yhdistäneet hänen vankila-aikansa kärsimyksiin, kieltäymyksiin ja
heikkouteen. Nyt, kun tämä oli muuttunut ja hän itse oli näitten
vanhojen koettelemusten kautta näyttänyt saavuttaneen voimia, joista
he molemmat toivoivat Charlesin lopullista pelastusta ja vapautusta,
innostui hän niin tästä muutoksesta, että asettui johtavaksi
henkilöksi ja vaati että he heikompina luottaisivat ja turvaisivat
häneen, vahvempaan. Entinen suhde Lucyn ja hänen välillään oli
muuttunut, niinkuin vain hartain kiitollisuus ja hellyys taisi
sen muuttaa, sillä tohtorin ylpeys oli vain siinä että hän tiesi
palvelevansa Lucyä, joka oli niin paljon tehnyt hänen puolestaan.
"Omituista nähdä", mietti tuo rakastettava ja ovela herra Lorry,
"mutta perin luonnollista ja oikein, ota sinä vaan johto, rakas
ystäväni ja pidä se, se ei saattaisi olla paremmissa käsissä."
Mutta vaikka tohtori yhä koetti eikä koskaan herennyt koettamasta
hankkia Charles Darnaylle vapautta tai ainakin pääsyä tuomioistuimen
eteen, oli ajan virta hänelle liian vuolas ja vahva. Uusi ajanlasku
alkoi, kuningas tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin; vapauden,
yhdenvertaisuuden, veljeyden tai kuoleman tasavalta julisti
voittavansa tai kuolevansa, vaikkakin koko aseellinen maailma
nousisi sitä vastaan; musta lippu liehui yötä päivää Notre-Damen
suurissa torneissa. Kolmesataa tuhatta miestä, joita kehotettiin
nousemaan maan tyranneja vastaan, nousi kaikilta eri haaroilta
Ranskassa, ikäänkuin olisi lohikäärmeen hampaita täysin kourin
kylvetty ja ikäänkuin ne olisivat kantaneet yhtä runsasta satoa
kukkuloilla ja tasangoilla, kallioilla, somerikossa ja mullassa,
etelän kirkkaan taivaan alla ja sumeassa pohjolassa, kedoilla ja
metsissä, viinitarhoissa ja öljypuunmetsiköissä, ruohokentillä ja
sänkipelloilla, leveitten virtojen hedelmällisillä rannoilla ja
merenrannikon hiekassa. Mitä olisivat yksityisen ihmisen huolet ja
ponnistukset mahtaneet vedenpaisumista vastaan vapauden ensimmäisenä
vuonna -- vedenpaisumista, joka kohosi alhaalta päin, eikä kohissut
ylhäältä, ja jonka aikana taivaan ikkunat olivat kiinni eivätkä auki.
Siinä ei ollut pysähdystä, ei sääliä, ei rauhaa, ei minkään armeliaan
levon väliaikaa, ei ajanlaskua. Vaikka päivät ja yöt kiersivät
yhtä säännöllisesti kuin ajan nuoruudessa, jolloin ehtoosta ja
aamusta tuli ensimmäinen päivä, ei mitään muuta ajanlaskua löytynyt.
Raivoavassa kuumeessaan ei kansa kyennyt siitä enää lukua pitämään.
Väliin keskeytti pyöveli luonnottoman hiljaisuuden mihin koko
kaupunki oli vajonnut, näyttämällä väkijoukolle kuninkaan pään --
väliin, miltei samassa henkäyksessä, hänen ihanan puolisonsa pään,
joka kahdeksan pitkää kuukautta vankeutta ja kurjuutta kärsittyään,
oli harmaantunut.
Mutta ristiriitaisuuden lain mukaan, joka vallitsee kaikissa
tänlaatuisissa tapauksissa, oli aika kumminkin pitkä, kiitäessään
eteenpäin niin joutuisasti. Yksi vallankumoustuomioistuin
pääkaupungissa ja neljäkymmentä tai viisikymmentätuhatta
vallankumouskomiteaa koko maassa; epäluulonalaisia koskeva laki,
joka poisti kaiken turvallisuuden vapauteen ja henkeen nähden,
luovuttaen hyviä ja viattomia ihmisiä huonojen ja rikoksellisten
mielivallalle; vankilat täpösten täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet
mitään pahaa tehneet, eivätkä päässeet kuulusteltaviksi; kaikki tämä
näytti jo olevan pysyväistä ja tavalliseen järjestykseen kuuluvaa ja
tuntui jo ikivanhalta tavalta vaikkei ollut montakaan viikkoa vanha.
Ennen kaikkea, tuli muuan kamala olento niin tutuksi, kuin olisi se
maailman luomisesta alkaen ollut siinä kaikkein silmäiltävänä --
terävähampainen nainen, jonka nimenä oli guillotiini.
Se oli yleisenä leikinlaskun esineenä. Se oli paras keino
päänkivistykselle, se esti varmasti hiuksien harmaantumista, se antoi
hipiälle erityisen hienouden, se oli tarkka kansallinen partaveitsi.
Guillotiini oli ihmiskunnan uudestasyntymisen vertauskuva. Se asetti
ristin varjoon. Sen kuvia kannettiin rinnoilla, joista ristit
riistettiin pois ja moni joka kielsi ristin, kumarsi syvään sille ja
uskoi sen voimaan.
Se katkasi niin monta päätä, että se ynnä sen tahraama maa,
olivat ruosteen punasia. Se irrotettiin palasiksi kuin nuoren
pirun leikkikalu ja pantiin taas kokoon kun niin tarvittiin. Se
saattoi kaunopuheiset vaikenemaan, musersi mahtavan, pyyhki pois
kauniin ja hyvän maan pinnalta. Yhtenä ainoana aamuna kaappasi se
pään kahdeltakolmatta ystävältä, jotka nauttivat suurta yleistä
kunnioitusta, yhdeltäkolmatta elossa olevalta ja yhdeltä kuolleelta
yhtä monessa minuutissa. Sitä hoitava ylipyöveli oli perinyt
nimensä vanhan testamentin vahvalta Simsonilta, mutta tällä aseella
varustettuna oli hän kaimaansa väkevämpi ja sokeampi ja nosti joka
päivä Jumalan oman temppelin portit sijoiltaan.
Näitten kauhujen ja niihin kuuluvain sikiöitten keskellä kulki
tohtori pää pystyssä, luottaen voimaansa ja varovaisesti pysytellen
päämaalissaan, epäilemättä milloinkaan ettei hän viimein pelastaisi
Lucyn miestä. Mutta ajan virta kiisi eteenpäin vahvana ja syvänä ja
kuletti ajan mukanaan hurjaa vauhtia, Charles oli istunut vankeudessa
vuoden ja kolme kuukautta, tohtorin yhä näin kulkiessa kestävänä
ja luottavaisena. Niin julmaksi ja mielettömäksi oli vallankumous
kehittynyt tämän joulukuun aikana, että virroissa etelä-Ranskassa
vilisi ihmisten ruumiita, joita oli yöllä väkisin upotettu ja että
vankeja ammuttiin joukottain eteläisen talviauringon paistaessa.
Mutta vielä kulki tohtori kauhun valtakunnassa pää pystyssä. Ei
kukaan ollut siihen aikaan paremmin tunnettu Pariisissa kuin hän,
ei kukaan ollut omituisemmassa asemassa kuin hän. Hiljaisena,
ihmisystävällisenä, tuiki tarpeellisena sairaaloissa ja vankiloissa,
harjottaen taitoaan sekä murhaajain että uhrien kesken eli hän omaa
elämäänsä. Bastiljin entisenä monivuotisena vankina ja omituisen
ulkomuotonsa vuoksi erosi hän kaikista toisista miehistä. Häntä
epäiltiin yhtä vähän kuin jos hän tosiaankin olisi palautettu elämään
kahdeksantoista vuotta sitten tai kuin olisi hän henki, joka liikkui
kuolevaisten keskessä.