Varjo.
Pankkiajan alkaessa alkoi herra Lorrylle, tunnollisena asiamiehenä
selvitä ettei hänellä ollut oikeutta saattaa Tellsonin pankkia
vaaranalaiseksi, suojelemalla vangitun emigrantin vaimoa pankin katon
alla. Oman omaisuutensa, turvallisuutensa ja elämänsä olisi hän
uskaltanut Lucyn ja hänen lapsensa puolesta hetkeäkään epäilemättä,
mutta nämät hänen vastattavikseen uskotut kalliit tavarat eivät
olleet hänen omiansa, ja tämän suhteen oli hän ankara asiamies.
Alussa kääntyivät hänen ajatuksensa Defargeen, ja hän ajatteli
ottaa selkoa viinituvasta ja neuvotella sen omistajan kanssa
varmimmasta turvapaikasta tässä kaupungin hämmennystilassa. Mutta
seuraavassa tuokiossa hylkäsi hän tämän suunnitelman, asuihan
Defarge raivokkaammassa kaupunginosassa, hän oli epäilemättä
vaikutusvaltainen henkilö siellä ja otti tuntuvasti osaa sen
vaarallisiin tehtäviin.
Päivällisaika tuli mutta tohtori ei palannut ja kun pieninkin
viivytys oli pankille vaaraksi, neuvotteli herra Lorry Lucyn kanssa.
Lucy sanoi että hänen isänsä oli aikonut vuokrata huoneiston lyhyeksi
ajaksi tässä kortteerissa lähellä pankkia. Koska tätä vastaan ei
ollut mitään muistuttamista ja koska herra Lorry arvasi että, jos
kohta Charlesin hyvin kävisikin ja hän vapautettaisiin, ei hän
kumminkaan saattaisi toivoa päästä kaupungista lähtemään, meni herra
Lorry kaupungille etsimään sellaista asuntoa, ja löysikin sopivan
kaukaisella syrjäkadulla, missä korkeitten synkkien talojen suljetut
ikkunat kertoivat hyljätyistä kodeista.
Tähän huoneistoon hän heti muutti Lucyn lapsineen ynnä neiti Prossin,
lohduttaen heitä niin hyvin kuin taisi, antoipa heille enemmänkin
lohdutusta kuin mitä itsellään oli. Hän jätti Jerryn heidän luokseen.
Kelpasihan hän ainakin sulkemaan tietä ovessa ja hänen päänsä kärsi
melkoisen monta naputusta. Sitten herra Lorry palasi omiin toimiinsa.
Levottomana ja allapäin ryhtyi hän niihin ja hitaasti ja raskaasti
kului hänen päivänsä.
Se kului kumminkin loppuun kuluttaen hänenkin kunnes pankki
suljettiin. Hän oli jälleen yksin huoneessaan kuten edellisenä
iltana, miettien mitä nyt olisi tehtävä, kun hän kuuli askelia
portailla. Kotvasen kuluttua seisoi hänen edessään mies, joka
terävästi häntä katsellen, mainitsi häntä nimeltä.
"Palvelijanne", sanoi herra Lorry. "Tunnetteko minut."
Hän oli vankka, tummakiharainen mies, neljänkymmenen ja
viidenkymmenen välillä. Vastaamatta toisti hän samalla äänellä:
"Tunnetteko minut?"
"Olen jossain teidät nähnyt."
"Ehkäpä viinituvassani."
Kiihkeänä ja liikutettuna sanoi herra Lorry:
"Te tulette tohtori Manetten luota?"
"Niin, tulen tohtori Manetten luota."
"Ja mitä hän sanoo? Mitä hän lähettää minulle?"
Defarge pisti hänen levottomaan käteensä kirjelipun. Siihen oli
kirjoitettu tohtorin käsialalla:
/#
"Charles on pelastettu, mutta en saata vielä huoletta jättää tätä
paikkaa. Olen saanut aikaan sen verran että tämä sanantuoja saa
jättää lyhyen kirjeen Charlesilta hänen vaimolleen. Antakaa hänen
tavata Charlesin vaimoa."
#/
Se oli kirjoitettu la Forcessa tunti takaperin.
"Tahdotteko seurata minua hänen vaimonsa asuntoon", sanoi herra Lorry
ilosena ja keventyneellä mielellä luettuaan tämän kirjeen ääneen.
"Tahdon", vastasi Defarge.
Tuskin huomaten miten omituisen umpimielisesti ja koneellisesti
Defarge puhui, pani herra Lorry hatun päähänsä ja he menivät alas
pihalle. Siellä tapasivat he kaksi naista, joista toinen kutoi.
"Arvattavasti Rouva Defarge", sanoi herra Lorry, joka muisti hänet
melkein samassa asennossa erotessaan hänestä noin seitsemäntoista
vuotta takaperin.
"Niin on", vastasi hänen miehensä.
"Seuraako rouva meitä?" kysyi herra Lorry, nähdessään, että hän lähti
liikkeelle heidän kanssaan.
"Seuraa, että hän tuntisi kasvot ja henkilöt. Se on heidän omaksi
turvallisuudekseen."
Herra Lorry, jota Defargen käytös alkoi hämmästyttää, katseli
epäillen häntä ja kävi edeltä. Molemmat naiset seurasivat, toinen oli
Kosto.
He kulkivat niin pian kuin pääsivät katuja ja nousivat ylös portaita
uuteen asuntoon. Jerry aukaisi heille oven ja he tapasivat Lucyn
yksin itkemässä. Hän joutui haltioihinsa niistä uutisista, joita
herra Lorry kertoi hänen miehestään, ja tarttui käteen joka jätti
hänen kirjeensä -- aavistamatta mitä se oli harjoittanut hänen
miehensä läheisyydessä sinä yönä ja mitä se ehkä olisi hänellekin
tehnyt ellei sattumus olisi tullut väliin.
/#
"Rakkahin. -- Rohkeutta. Olen hyvissä voimissa ja isälläsi on
vaikutusvaltaa ympäristööni. Sinä et voi vastata tähän. Suutele
lastamme puolestani."
#/
Siinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon
hänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen
vaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä,
kiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se
vaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.
Tässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn.
Hän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään
kirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä
vastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan
kylmällä, väliäpitämättömällä katseella.
"Lemmittyni", sanoi herra Lorry selvitellen, "kadulla tapahtuu
usein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä
ikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä
on valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät --
ja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen", sanoi herra Lorry,
joka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden
kolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, "että
esitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?"
Defarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin
murisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.
"Lienee parasta, Lucy", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä
teki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, "että tuotte
tänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti
Prossimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida
ranskaa."
Kysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että
hän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä
vaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi
Kostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä:
"Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!" Myöskin rouva Defargelle
omisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon
piitannut.
"Onko tämä hänen lapsensa?" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään
ensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se
ollut kohtalon sormi.
"On, rouvani", vastasi herra Lorry, "tämä on vankiraukkamme lemmikki
ja ainoa lapsi."
Varjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin
uhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti
polvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.
"Jo piisaa, mieheni", sanoi rouva Defarge. "Olen nähnyt heidät.
Menkäämme."
Mutta tässä hillityssä puhetavassa oli siksi paljon uhkaa -- ei
selvästi esiintyvää vaan hämärää ja pidätettyä -- että se teki Lucyn
levottomaksi, hän laski rukoillen kätensä rouva Defargen hameelle ja
sanoi:
"Tahdottehan olla hyvä miesraukkaani kohtaan. Ettehän saata hänelle
vahinkoa? Autattehan minua häntä tapaamaan jos voitte?"
"Teidän miehenne ei nyt kuulu minuun", vastasi rouva Defarge,
katsellen häneen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Teidän isänne
tyttären vuoksi minä tulin tänne."
"Olkaa sitten minun tähteni laupias miestäni kohtaan! Lapseni tähden!
Hän ristii kätensä ja pyytää teidän olemaan laupias! Me pelkäämme
enemmän teitä kuin noita toisia."
Rouva Defarge ymmärsi tämän kohteliaisuudeksi ja katsoi mieheensä.
Defarge, joka levottomasti oli pureskellut peukalonsa kynttä häneen
katsellen, kävi ankaramman näköiseksi.
"Mitä miehenne sanoo tuossa pienessä kirjeessä?" kysyi rouva
Defarge, tuikeasti hymyillen. "Vaikutusvaltaa? Hän puhuu jotain
vaikutusvallasta?"
"Että isälläni on suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", sanoi Lucy
kiireesti, ottaen paperin povestaan mutta hänen levottomat silmänsä
kiintyivät kysyjään, eikä kirjeeseen.
"Silloin se varmaankin hänet vapauttaa!" sanoi rouva Defarge. "Ja
vapauttakoon vaan."
"Vaimona ja äitinä", puhkesi Lucy hartaasti sanomaan, "vannotan
minä teitä säälimään minua, ja rukoilen ettette käyttäisi valtaanne
viatonta miestäni vastaan vaan hänen hyväkseen. Oi sisar, ajatelkaa
minua. Vaimona ja äitinä minä rukoilen!"
Rouva Defarge silmäili rukoilevaa yhtä kylmästi kuin taannoin ja
sanoi kääntyen ystävänsä Koston puoleen:
"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet
näkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu
mitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään
ja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme
olemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä,
alastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja
kaikennäköistä kurjuutta?"
"Emme ole muuta nähneet", vastasi Kosto.
"Olemme kärsineet sitä kauvan", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä
jälleen Lucyn puoleen. "Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden
vaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?"
Hän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni
viimeiseksi, sulkien oven.
"Rohkeutta, rakas Lucy", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn.
"Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin --
paljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle.
Piristykää ja olkaa kiitollinen."
"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän
varjon yli kaikkien toiveitten."
"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Lorry, "mikä alakuloisuus nyt on
hiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole
ruumista, Lucy."
Mutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta,
ja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.