Tahkokivi.
Tellsonin pankki oli Saint-Germainen kaupunginosassa Pariisissa,
eräässä suuressa kylkirakennuksessa johon kuului piha ja jota
erotti kadulta korkea muuri ja jykevä portti. Talo oli ylhäisen
aatelismiehen oma, joka oli elänyt siellä kunnes hän oman kokkinsa
puvussa pakeni levottomuuksista ja pääsi rajan toiselle puolelle.
Vaikka nyt vain metsästäjää pakeneva otus, oli hän vielä muuttuneissa
oloissakin sama Monseigneur, jonka suklaanvalmistukseen oli tarvittu
kolme vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.
Kun Monseigneur oli poissa, ja nuo kolme vankkaa miestä olivat
hankkineet itselleen synninpäästön nauttimastaan korkeasta palkasta
hänen palveluksessaan, näyttäytymällä perin auliiksi katkaisemaan
hänen kaulaansa vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman
ainoan ja jakamattoman tasavallan alttarilla, oli Monseigneurin talo
otettu takavarikkoon. Sillä kaikki sujui niin nopeasti ja käskykirja
seurasi käskykirjaa niin tulisella kiireellä, että nyt, syyskuun
kolmantena iltana olivat muutamat isänmaalliset lain edusmiehet
ottaneet Monseigneurin talon haltuunsa. He olivat merkinneet sen
kolmivärisellä lipulla ja joivat parastaikaa viiniä sen juhlasalissa.
Sellainen asiahuoneisto Lontoossa kuin Tellsonin asiahuoneisto
Pariisissa olisi pianaikaan vienyt johtajalta järjen ja saattanut
hänen nimensä sanomalehtiin. Sillä mitä olisi vakava brittiläinen
vastuunalaisuus ja arvokkaisuus arvellut ruukuissa olevista
appelsiinipuista pankinpihalla, ynnä Cupiidosta tiskin yläpuolella?
Niinpä täällä oli. Tellsonilaiset olivat valkaisseet Cupidon, mutta
se oli yhä näkyvissä katolla viileässä puvussa tähdäten (kuten hän
usein tekee) rahoihin aamusta iltaan. Lombardikadulla Lontoossa olisi
vararikko epäilemättä seurannut tämän nuoren pakanan jälkiä, samoin
tuon kuolemattoman pojan takana olevaa alkoovia, seinään upotettua
peiliä sekä konttoristejä, jotka eivät suinkaan olleet vanhoja ja
jotka pistivät tanssiksi julkisesti pienimmästäkin aiheesta. Mutta
ranskalainen Tellsonpankki tuli mainiosti toimeen tässä, eikä ollut
kukaan miesmuistiin loukkaantunut siitä, eikä ottanut ulos rahojansa.
Kuinka paljon rahoja tämän jälkeen oli perittävä Tellsonin pankista,
ja kuinka paljon oli jäävä sinne unohduksiin ja kadoksiin, kuinka
paljon hopeaa ja jalokiviä himmentyisi Tellsonin kätköissä,
omistajien nääntyessä vankiloissa tai kuollessa väkivaltaisesti,
kuinka monta laskua jäisi suorittamatta tässä maailmassa ja
siirrettävä toiseen maailmaan, sitä ei kukaan ihminen olisi voinut
sanoa sinä iltana, ei herra Jarvis Lorrykaan vaikka hän syvästi pohti
näitä asioita. Hän istui äsken sytytetyn takkatulen ääressä (tänä
onnettomana ja hedelmättömänä vuonna tuli kylmäkin ennenaikojaan) ja
hänen rehellisillä ja reippailla kasvoillaan näkyi synkkä varjo, joka
ei ollut kattolampun eikä minkään muunkaan huoneessa olevan esineen
vaikuttama -- kauhun varjo.
Uskollisena toiminimelleen, johonka hän oli kiinnikasvanut kuin
syvästi juurtunut muratti, oli hän asettunut asumaan pankin
huoneisiin. Se oli jotenkin turvassa päärakennuksen isänmaallisen
miehityksen johdosta, mutta sitä ei vanha uskollinen herra lainkaan
ottanut lukuun. Kunhan vaan sai velvollisuutensa tehneeksi muu oli
hänelle yhdentekevää. Vastakkaisella puolella pihaa pylväistön alla
oli tilava vaja vaunuja varten -- siellä seisoi vieläkin muutamia
Monseigneurin ajopelejä. Kahteen pilariin oli kiinnitetty kaksi
suurta leimuavaa soihtua ja näitten valossa, ulkona seisoi suuri
tahkokivi, kömpelö kalu, jota nähtävästi oli kiireessä hilattu sinne
läheisestä pajasta tai jostain muusta verstaasta. Kun herra Lorry
nousi tuoliltaan ja katseli ulos ikkunasta näitä viattomia esineitä,
säpsähti hän ja vetäytyi paikalleen takan ääreen. Hän oli avannut
sekä ikkunan että ulkopuoliset säleuutimet, mutta sulki ne jälleen
väristen joka jäsenessään.
Kadulta korkean muurin ja jykevän portin takaa kuului kaupungin
tavallinen yöllinen melu, johon silloin tällöin sekaantui
selittämätön ääni, tenhoava ja aavemainen kuin olisi eriskummaisia,
kauhistuttavia ääniä kohoamaisillaan taivaaseen.
"Jumalan kiitos", sanoi herra Lorry, pannen kätensä ristiin, "ettei
kukaan läheisistäni ja rakkaistani ole tässä kamalassa kaupungissa
tänä iltana. Herra armahtakoon kaikkia vaarassa olevia!"
Vähän ajan kuluttua soi suuren portin kello ja hän ajatteli: "he ovat
tulleet takasin!" ja istui kuuntelemassa. Mutta ei kukaan tullut
jyryten ja meluten pihalle, kuten hän oli odottanut ja hän kuuli
portin jälleen paukahtavan kiinni ja sitten oli kaikki hiljaa.
Hermostuminen ja pelko, joka oli hänet vallannut, synnytti hänessä
tuon epävarman levottomuuden pankin suhteen, minkä tärkeä tehtävä
luonnollisesti aikaansaa. Pankki oli hyvin vartioittu, ja hän nousi
mennäkseen luotettavien miesten puheille, jotka olivat vartioina, kun
hänen ovensa äkkiä avattiin ja sisään syöksyi kaksi olentoa, joita
nähdessään hän peräytyi tyrmistyneenä.
Lucy ja hänen isänsä! Lucy kädet ojennettuina häntä kohti, tuo vanha,
vakava ilme kasvoilla niin voimakkaana ja ilmeisenä, että näytti kuin
olisi se varta vasten painettu hänen kasvoilleen antamaan voimaa ja
tarmoa tälle ainoalle tapahtumalle hänen elämässään.
"Mitä nyt?" huusi herra Lorry hengästyneenä ja hämillään. "Mikä on
hätänä? Lucy! Manette! Mitä on tapahtunut? Mikä tuo teidät tänne?
Mitä on tekeillä?"
Katse häneen kiinnitettynä, kalpeana ja suunniltaan, huohotti Lucy
hänen sylissään rukoillen: "Oi, rakas ystäväni! Mieheni!"
"Miehenne, Lucy?"
"Charles."
"Mikä Charlesin on?"
"Hän on täällä."
"Täällä Pariisissa?"
"Hän on ollut täällä joitakin päiviä -- kolme neljä -- en tiedä
kuinka monta -- en saata koota ajatuksiani. Jalomielisessä aikeessa
lähti hän matkaan meidän tietämättä. Hän otettiin kiinni kaupungin
portilla ja pantiin vankeuteen."
Vanha mies ei voinut pidättää huudahdusta. Melkein samassa soi suuren
portin kello uudestaan ja äänekäs melu, askelia ja ääniä tunkeusi
pihalle.
"Mikä melu se on?" kysyi tohtori, kääntyen ikkunaa kohti.
"Älkää katsoko ulos!" huudahti herra Lorry. "Älkää katsoko ulos!
Manette, jos elämänne on teille rakas, älkää kajotko säleuutimiin!"
Tohtori kääntyi, käsi ikkunanhakasella ja sanoi kylmällä, uljaalla
hymyllä:
"Rakas ystäväni, tässä kaupungissa on henkeni kuin lumottu. Olen
ollut vankina Bastiljissa. Ei sitä isänmaanystävää -- Pariisissa,
Ranskassa -- joka kuultuaan olleeni vankina Bastiljissa koskisi
minua toisissa aikeissa kuin peittääkseen minut syleilyihinsä tai
kantaakseen minut riemukulussa. Entiset kärsimykseni ovat antaneet
minulle voiman tunkeutua kaupunginportista sisään ja ovat hankkineet
meille tietoja Charlesista ja tuoneet meidät tänne. Tiesin että näin
kävisi, tiesin että saattaisin auttaa Charlesia kaikista vaaroista ja
sen sanoin Lucylle. -- Mitä rehakkaa tämä on?" Hän pani taas kätensä
ikkunanhakaselle.
"Älkää katsoko ulos", huusi herra Lorry aivan epätoivoissaan.
"Ei, Lucy, rakkaani, älkää te myöskään!" Hän pani kätensä hänen
vyötäisilleen ja piteli häntä. "Älkää niin säikähtykö, kultaseni.
Vannon pyhästi etten tiennyt Charlesin joutuneen onnettomuuteen,
ei minulla ollut edes aavistusta että hän oli tässä onnettomassa
kaupungissa. Missä vankilassa hän istuu?"
"La Forcessa."
"La Forcessa! Lucy, lapseni jos te koskaan elämässänne olette
ollut uljas ja rohkea -- ja te olette aina ollut kumpaakin -- niin
tyyntykää ja tehkää juuri niinkuin minä pyydän, sillä siitä riippuu
enemmän kuin voitte ajatella tai minä voin sanoa. Te ette saata
toimittaa mitään tänä iltana, te ehkä ette pääsekkään täältä. Sanon
tämän siksi että nyt tulen Charlesin vuoksi pyytämään teiltä jotain
hyvin vaikeata. Teidän täytyy paikalla olla tottelevainen, tyyni ja
hiljainen. Teidän täytyy sallia minun viedä teidät tänne takimmaiseen
huoneeseen. Teidän täytyy jättää minut ja isänne yksin pariksi
minuutiksi ja niin totta kuin elämää ja kuolemaa on maailmassa, ette
saa vitkastella."
"Minä tottelen. Näen kasvoistanne etten voi toisin tehdä. Tiedänhän
minä, että olette uskollinen."
Vanhus suuteli häntä, ja vei hänet kiireesti omaan huoneeseensa
ja väänsi oven lukkoon. Sitten kiiruhti hän takasin tohtorin luo,
aukasi ikkunan ja osittain säleuutimet ja laskien kätensä tohtorin
käsivarrelle katseli hänen kanssaan ulos pihalle.
Hän näki pihalla joukkokunnan miehiä ja naisia, ei kumminkaan pihan
täydeltä, kenties neljäkymmentä tai viisikymmentä. Taloa vartioiva
miehistö oli päästänyt heidät pihalle portista ja he olivat
rynnänneet työhön tahkokivelle. Se oli nähtävästi siinä heidän
tarpeekseen, paikka kun oli sopiva ja syrjäinen.
Mutta mikä hirvittävä työ, mitkä hirvittävät työntekijät!
Tahkokivessä oli kaksi kampea ja sitä väänsi hurjasti kaksi miestä,
joiden kasvot, hiusten liehuessa työn ponnistuksista, olivat
julmemmat ja kammottavammat kuin verenhimoisimman villi-ihmisen
raakamaisimmassa muodossaan. He olivat varustaneet itseään
tekosilmäkulmilla ja tekoviiksillä ja heidän iljettävät kasvonsa
olivat veressä ja hiessä, vääntyneet karjunnasta sekä eläimellisestä
kiihkosta ja unettomuudesta. Näitten raakalaisten vääntäessä
vääntämistään tupsahtivat heidän takkuiset hapsensa milloin silmille,
milloin niskaan. Jotkut naisista kohottivat viinipulloja heidän
suulleen heidän juotavakseen, ja koko ilman heidän ympärillään
näytti tihkuva veri, läikkyvä viini ja kivestä purskuvat säkenöivät
kipunat muodostavan hyytyneeksi vereksi ja tuleksi. Silmä ei
saattanut keksiä tässä joukossa ainoatakaan olentoa, jossa ei
veritahroja olisi näkynyt. Alastomina vyötäisiin asti, koko ruumis
verellä räiskytettynä, tuuppivat miehet toisiaan päästäkseen
lähelle tahkoa; miehiä kaikennäköisissä verisissä risoissa, miehiä
pirullisesti koristettuina pitsi-, silkki- ja nauhasaaliilla ja
nämät kaikki naiskorut veressä. Kirveet, veitset, painetit, miekat,
kaikki teroitettava oli verestä punanen. Jotkut rikki hakatuista
miekoista olivat sidotut kantajiensa ranteisiin liinarievuilla tai
vaatteenpalasilla, jos jonkinlaisilla siteillä, mutta kaikki oli
saman tumman värin tahraama. Ja kun näitten aseitten mielettömät
kantajat riuhtasivat ne pois säkenöivistä kipunoista ja törmäsivät
ulos kaduille, hohti sama punanen väri heidän hurjissa silmissään --
silmissä, joita jokainen katsoja, joka ei vielä ollut raaistunut,
olisi tahtonut kivetyttää hyvästi tähdätyllä pyssyllä vaikkapa olisi
kaksikymmentä vuotta elämästään menettänyt.
Kaikki tämä oli hetken työtä. Se oli kuin hukkuvan miehen, tai
kuin jonkun muun suuressa vaarassa olevan ihmisolennon näkö. He
vetäytyivät takasin ikkunasta ja tohtori silmäili kysyvästi ystävänsä
tuhkanharmaisiin kasvoihin.
"He aikovat murhata vankeja", kuiskasi herra Lorry, ja katseli
säikähtyneenä lukittua ovea. "Jos niin on kun sanotte, jos teillä
tosiaankin on se voima, jonka luulette itsellänne olevan -- jonka
minäkin luulen teillä olevan -- niin ilmottakaa itsenne näille
piruille, ja antakaa heidän viedä teidät la Forceen. Ehkäpä se jo on
liian myöhäistä, sitä en tiedä, mutta älkää viivytelkö minuuttiakaan
enää."
Tohtori Manette puristi hänen kättään, kiiruhti avopäin huoneesta ja
oli jo alhaalla pihalla herra Lorryn jälleen astuessa ikkunan luo.
Hänen lainehtiva, valkonen tukkansa, hänen omituiset kasvonsa,
ja se suuri itseluottamus jolla hän pyyhkäsi aseet syrjään kuin
veden, voitti heti kaikkein tahkovien sydämet. Kotvasen aikaa oli
äänettömyyttä, sitten tungosta ja hälinää ja hänen kuultiin puhuvan
jotakin, mistä ei voitu saada selvää. Ja sitten herra Lorry näki
hänet kaikkein ympäröimänä ja keskellä kahdenkymmenen miehen ryhmää,
jotka astuivat olatusten kantaen hänet ulos huutojen kaikuessa: --
"Eläköön Bastiljin vanki! Apua Bastiljin vangin sukulaiselle la
Forcessa! Tilaa Bastiljin vangille! Pelastakaa vanki Evrémonde la
Forcessa!" ja tuhat samantapaista huutoa.
Herra Lorry sulki säleuutimet taas sykkivällä sydämellä, sulki
ikkunan ja veti uutimet eteen, kiirehti Lucyn luo ja kertoi hänelle,
että kansa kannatti hänen isäänsä ja että hän oli mennyt hakemaan
hänen miestään. Hän tapasi hänen lapsensa ja neiti Prossin siellä,
mutta hänen mieleensä ei juolahtanut ihmetellä heidän sielläoloaan,
ennenkuin vasta jälestäpäin, istuessaan heitä katselemassa yön
hiljaisuudessa.
Lucy oli vaipunut horroksiin laattialle hänen jalkainsa juureen,
pitäen hänen kättään omassaan. Neiti Pross oli asettanut lapsen
herra Lorryn vuoteelle ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut
tyynylle kauniin suosikkinsa viereen. Oi, sitä pitkää, pitkää yötä,
vaimoraukan tuskaisena valittaessa! Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, kun
isä ei palannut, eikä mitään viestiä kuulunut.
Kaksi kertaa kuului ison portin kello soivan pimeydessä ja kansaa
tulvasi taas sisään, ja tahkokivi pyöri ja säkenöi.
"Mitä se on?" huusi Lucy peljästyneenä.
"Hiljaa! Sotilaat tahkovat miekkojaan täällä", sanoi herra Lorry.
"Tämä talo on nyt kansallisomaisuutta ja käytetään asehuoneena,
lemmittyni."
Vielä kaksi kertaa, mutta viimeisellä kerralla kävi työ heikosti ja
epätasaisesti. Vähän aikaa sen jälkeen alkoi päivä koittaa, ja herra
Lorry vapautui lempeästi hänen kädestään ja katsoi varovaisesti
ulos jälleen. Eräs mies, joka oli niin veren tahraama, että olisi
saattanut olla pahoin haavoitettu sotamies, joka tuli tietoihinsa
taistelutantereella, nousi maasta tahkokiven vierestä ja katseli
ympärilleen tylsällä silmäyksellä. Pian tämä uupunut murhaaja keksi
hämärässä valossa Monseigneurin ajopelit. Hän horjui komeitten
vaunujen luo, kömpi sisään ovesta, ja sulkeutui sinne lepäämään sen
upeilla tyynyillä.
Suuri tahkokivi maa oli pyörinyt ympäri, herra Lorryn jälleen
katsellessa ulos, ja päivä paistoi punasena pihalle. Mutta pienempi
tahkokivi seisoi siinä tyynessä aamuilmassa yksin, ja siinä näkyi
punaa, joka ei ollut auringosta lähtenyttä, ja jota ei aurinko
koskaan ollut pois paahtava.