Yksinäinen koppi.
Matkustaja, joka syksyllä 1792 matkusti Englannista Pariisiin, ei
tullut pian perille. Kurjia teitä, huonoja ajoneuvoja ja hevosia
jotka häntä viivyttivät olisi hän tavannut, vaikkakin Ranskan
kukistettu ja onneton kuningas olisi istunut valtaistuimellaan
kaikessa loistossaan, mutta uusi aika toi mukanaan myös
toisia esteitä. Jokaisella kaupunginportilla ja kylien
ylöskantokonttooreissa löytyi joukko kansalaisia -- isänmaanystäviä
kansallisine musketteineen, jotka olivat aina nopeat laukeamaan.
Nämät pysäyttivät meneviä ja tulevia, kuulustelivat heitä,
tarkastivat heidän papereitaan, etsivät heidän nimiään omissa
listoissaan, palauttivat heitä tai lähettivät heitä eteenpäin, tai
pysäyttivät heitä ja panivat kiinni, aina sen mukaan kuin heidän
oikullinen arvostelunsa ja mielikuvituksensa katsoi parhaimmaksi,
vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman sarastavalle ja
jakamattomalle tasavallalle.
Charles Darnay oli taivaltanut ainoastaan muutamia ranskalaisia
peninkulmia, kun hän alkoi huomata, ettei hänellä ollut vähääkään
toivoa matkustaa näitä teitä takasin ennenkuin hän Pariisissa olisi
julistettu kunnon kansalaiseksi. Mitä ikinä hänelle nyt tapahtuikin,
matkansa päähän oli hänen mentävä. Jokaisen viheliäisen kylän, joka
jäi hänestä jäljelle, jokaisen tullipönkän, joka pamahti poikki tien
hänen takanaan, tunsi hän kartuttavan niitä rautaovia, jotka nyt
sulkivat hänet Englannista. Häntä vartioittiin niin tarkasti, että
jos häntä olisi vangittu verkkoon tai viety määräpaikkaansa häkissä,
ei hän selvemmin olisi voinut tuntea vapautensa menneen.
Paitsi että tämä ankara vartioiminen pysäytti häntä maantiellä
parikymmentä kertaa postiasemilla, hidastutti se hänen matkaansa
monta kertaa päivässä ratsastamalla hänen jälkeensä ja ottamalla
hänet kiinni, ratsastamalla hänen edellään, ollen häntä vastassa ja
ratsastamalla hänen mukanaan vartioidakseen häntä. Hänen matkansa
yksistään Ranskassa oli kestänyt monta päivää, kun hän uupuneena
laskeusi levolle pienessä kaupungissa valtamaantien varrella, vielä
runsaan matkan päässä Pariisista.
Ainoastaan onnettoman Gabellen kirjeen näyttäminen oli saattanut
hänet niinkään pitkälle. Vaikeudet tämän pienen kaupungin
vahtihuoneessa olivat olleet sitä laatua, että hän huomasi tulleensa
matkansa käännekohtaan. Eikä hän senvuoksi ollut niinkään hämmästynyt
kun hänet keskellä yötä herätettiin pienessä ravintolassa, johon
hänet oli käsketty yöksi asettumaan.
Hänet herätti arkaileva paikallinen virkamies ja kolme aseellista
isänmaanystävää, jotka karkeat, punaset lakit päässään ja piiput
hampaissaan istuutuivat sängynlaidalle.
"Emigrantti" [vallankumouksen aikana maasta paenneet aateliston ja
papiston jäsenet. Suom. muist.], sanoi virkamies, "aion lähettää
teidät Pariisiin vartiojoukon saattamana."
"Kansalainen, toivon hartaasti pääseväni Pariisiin, vaikka tulisin
toimeen ilman vartiojoukkoa."
"Hiljaa", murisi yksi punalakki ja löi peitettä pyssynperällä. "Suus
kiinni, ylimys."
"Se on niinkuin tämä hyvä isänmaanystävä sanoo", sanoi arkaileva
virkamies. "Te olette ylimys ja teillä täytyy olla vartio -- ja
teidän täytyy maksaa siitä."
"Minulla ei ole valitsemisen varaa ", sanoi Charles Darnay.
"Valitsemisen varaa! Kuulkaas tuota!" huudahti sama tuima punalakki.
"Ikäänkuin ei se jo olisi armo, että häntä suojellaan lyhdyntolpasta."
"Asia on niinkuin tämä kunnon isänmaanystävä sanoo", sanoi virkamies.
"Nouskaa ylös, emigrantti, ja pukeutukaa."
Darnay totteli ja hänet vietiin takasin vahtihuoneeseen, jossa toiset
isänmaanystävät, karkeat punaset lakit päässä polttelivat, joivat
tahi makasivat vahtitulen ääressä. Täällä hän maksoi aimo summan
vartiojoukostaan ja läksi sieltä sen seuraamana ulos märille teille,
kello kolmen aikana aamulla.
Vartio oli kokoonpantu kahdesta isänmaanystävästä, jotka päässä
punaset lakit kolmivärisine kokardineen ja kansallisilla pyssyillä
ja sapeleilla varustettuina ratsastivat kummallakin puolella
häntä. Vartioittu ohjasi itse hevostansa, vaikka hevosen suitsista
oli nuora johdettu toisen vartijan vyötäisiin. Tällä tavoin he
läksivät matkalle, sateen piiskatessa heitä kasvoihin, lönksyttäen
raskaassa rakuunatahdissa pitkin kaupungin mukulaista kivitystä ulos
liejuisille teille. Tässä tilassa he taivalsivat kaikki ne monet
peninkulmat, jotka olivat heidän ja pääkaupungin välillä, ilman muuta
muutosta kuin että he vaihtoivat hevosia ja nopeutta.
He matkustivat halki yön, pysähtyivät tunnin tai pari päivänkoiton
jälkeen ja lepäilivät kunnes hämärä alkoi. Vartiosto oli niin
kurjasti puettu, että sen täytyi kietoa olkia alastomien sääriensä
ja olkapäittensä ympäri, suojellakseen itseään kosteudelta.
Huolimatta mieskohtaisesta vastenmielisyydestään seuralaisiinsa,
huolimatta siitä alituisesta vaarasta, joka tuli siitä että toinen
isänmaanystävistä oli yhtämittaa juovuksissa ja piteli pyssyjään
hyvin huolettomasti, ei Charles Darnay antanut pakkotilansa
huolestuttaa itseään, sillä, arveli hän, kaikki tämä ei voinut
vaikuttaa tähän erikoistapaukseen, joka ei vielä ollut selvitetty,
eikä todistuksiin, jotka l'Abbayen vanki olisi vahvistava, vaan jotka
vielä olivat tekemättä.
Mutta kun he tulivat Beauvaisin kaupunkiin, -- illalla kun kadut
olivat täynnä väkeä -- ei hän voinut salata itseltään arveluttavaa
asemaansa. Pahaa tietävä väkijoukko kerääntyi katsomaan hänen
saapumistaan postihuoneen pihalle ja monet äänet huusivat kuuluvasti:
"alas emigrantti!" Hän oli juuri astumaisillaan alas satulasta, mutta
jäi istumaan siihen, arvellen sen varmimmaksi paikaksi tällä hetkellä.
"Emigrantti! hyvät ystäväni", sanoi hän. "Ettekö näe minua täällä
Ranskassa omasta vapaasta tahdostani?"
"Senkin kirottu emigrantti", huusi eräs seppä ja tunkeutui moukari
kädessä hurjana väkijoukon läpi, "ja senkin kirottu ylimys!"
Postimestari asettui miehen ja ratsumiehen suitsien väliin, (joita
tämä nähtävästi tavotteli käsiinsä), ja sanoi rauhoittavalla äänellä:
"Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla! Hän on saava tuomionsa
Pariisissa."
"Tuomionsa!" toisti seppä ja heilautti moukariansa. "Niin,
kuolintuomionsa kavaltajana!" Näitä sanoja kuullessaan päästi rahvas
hyväksyvän kiljunan.
Estäen postimestaria, joka tahtoi kääntää hevosen päätä pihaan,
(juopunut isänmaanystävä istui aivan rauhassa satulassaan, pidellen
köyden päätä käsissään) sanoi Darnay niin pian kuin häntä saattoi
kuulla:
"Ystävät, te petytte, tahi teitä on petetty. Minä en ole mikään
kavaltaja."
"Hän valehtelee!" huusi seppä. "Käskykirjan mukaan on hän kavaltaja.
Hänen henkensä on luovutettu kansalle. Hänen kirottu henkensä ei
kuulu hänelle enää."
Samassa kun Darnay huomasi väkijoukon silmissä hyökkäyshimon, joka
seuraavassa hetkessä olisi kohdistunut häneen, talutti postimestari
hänen hevosensa pihaan, vartio ratsasti heti hänen kintereillään ja
postimestari sulki ja telkesi ränstyneen kaksoisportin. Seppä antoi
sille aimo tärähdyksen moukaristaan ja väkijoukko ulvoi, mutta muuta
ei tapahtunut.
"Mikä käskykirja se on, josta seppä puhui?" kysyi Darnay
postimestarilta, kiitettyään häntä ja seisoessaan hänen vieressään
paikalla.
"Varmaankin eräs käskykirja, joka säätää kaikkien emigranttien
omaisuuden myytäväksi."
"Koska se on julaistu?"
"Neljäntenätoista päivänä."
"Samana päivänä, kun minä läksin Englannista."
"Sanotaan, että se on vain yksi monista ja että niitä tulee useita,
-- jolleivät jo ole julaistut, -- joissa karkoitetaan maasta kaikki
emigrantit, ja tuomitaan kuolemaan kaikki, jotka palaavat. Sitä hän
tarkotti sanoessaan, ettei teidän henkenne enää ollut teidän omanne."
"Mutta eihän semmoisia käskykirjoja vielä ole julaistu?"
"Mitä minä tiedän?" sanoi postimestari olkapäitään kohottaen. "Ehkäpä
jo ovat, tahi ehkäpä tulevat julaistuiksi. Se on miltei sama. Mitäs
tässä voi tehdä?"
He lepäsivät olkilyhteen päällä ullakolla puoliyöhön saakka ja
ratsastivat sitten etemmäs, kun kaupunki vielä oli unen vallassa.
Yksi niitä monia merkillisiä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet
tavallisessa menossa, ja jotka tekivät tämän matkan niin vähän
todelliseksi, oli muun muassa se, että kaikki ihmiset näkyivät
tulevan toimeen tavattoman vähällä unella. Ratsastettuaan pitkät
autiot taipaleet, saapuivat he kurjan mökkiryhmän luo, joka ei
ollut pimeän vallassa vaan hohti valossa ja he näkivät kansan
aavemaisesti tanssivan piiritanssia kuihtuneen vapauden puun
ympärillä tahi seisovan joukossa laulaen vapauden laulua. Mutta
onneksi sinä yönä nukuttiin Beauvaisissa, niin että he taisivat
päästä sieltä ja he ratsastivat taas ulos yksinäisyyteen,
kolkossa kylmässä ja kosteudessa läpi surkastuneitten peltojen,
jotka eivät olleet antaneet mitään satoa tänä vuonna, tavaten
tiellään milloin poltettujen rakennusten mustia raunioita, milloin
yksinäisiä kuleksivia isänmaanystäviä, jotka pimeässä törmäsivät
väijypaikoistaan ja tulivat heitä vastaan.
Aamun koittaessa olivat he viimein Pariisin muurien edustalla.
Kaupungin portti oli suljettu ja ankarasti vartioittu, kun he
ratsastivat sen luo.
"Missä ovat vangin paperit?" kysyi mahtavan näköinen virkamies, jonka
vartio oli kutsunut ulos.
Charles Darnay tietysti säpsähti tuon epämiellyttävän sanan
kuullessaan ja pyysi puhujan huomaamaan, että hän oli vapaa
matkustaja ja Ranskan kansalainen, joka matkusti vartion suojelemana,
jonka maan levoton tila oli tehnyt tarpeelliseksi ja jonka hän oli
maksanut.
"Missä ovat vangin paperit?" toisti mies välittämättä hänestä.
Päihtyneellä isänmaanystävällä oli ne lakissaan ja otti ne esiin.
Silmäiltyään Gabellen kirjettä, hämmästyi samanen virkamies ja tuli
levottomaksi ja katseli Darnayta hyvin tarkasti.
Hän jätti sekä vartiojoukon että vartioidun sanaakaan sanomatta ja
meni vahtihuoneeseen, sillä aikaa istuivat he hevostensa selässä
ulkopuolella porttia. Katsellessaan ympärilleen tällä jännityksen
hetkellä, huomasi Charles Darnay että porttia vartioitsi sekava
joukko sotilaita ja isänmaanystäviä, -- viimemainittujen luku oli
suurempi -- ja että mitättömimmänkin henkilön oli vaikea päästä ulos,
jotavastoin sisäänpääsy kaupunkiin maalaiskärryille muonatavaroineen
ja muulle sellaiselle liikkeelle ja liikkeenharjoittajille oli varsin
helppoa. Koko joukko miehiä ja naisia, puhumattakaan eläimistä ja
kaikenlaatuisista ajoneuvoista, odottivat ulospääsöä, mutta tarkastus
oli niin ankara, että he heruivat salvan läpi hyvin hitaasti.
Monet tiesivät, että kestäisi niin kauvan ennenkuin pääsivät
kuulusteltaviksi että he paneutuivat pitkäkseen maahan nukkumaan tai
polttamaan muitten puhellessa tai vetelehtiessä ympäri. Punanen lakki
ja kolmivärinen kokardi olivat yleiset sekä miehillä että naisilla.
Darnayn istuttua puolen tunnin aikaa satulassa, tarkastellen kaikkea
tätä, näki hän saman virkamiehen käskevän vartioitten avaamaan
salvan. Sitten jätti hän vartioille, päihtyneelle ja selvälle kuitin
vangista ja käski häntä astumaan alas ratsun selästä. Hän teki kuten
käskettiin ja molemmat isänmaanystävät taluttaen hänen uupunutta
ratsuaan kääntyivät ja ratsastivat pois menemättä kaupunkiin.
Darnay seurasi saattajaansa vahtihuoneeseen, joka haisi huonolle
viinille ja tupakalle ja jossa jotkut sotamiehet ja isänmaanystävät,
nukkuen ja valvoen, päihtyneinä ja selvinä tai tilassa, joka vaihteli
valvomisen ja nukkumisen, päihtymisen ja selvyyden välillä, seisoivat
tai makasivat siellä täällä. Valo vahtihuoneessa, joka lähti osaksi
yön sammuvista öljylampuista, osaksi pilvisestä päivästä oli myöskin
epävakaista laatua. Muutamia luetteloja oli eräällä pulpetilla, ja
eräs raa'an ja tuimannäköinen virkamies istui niitten ääressä.
"Kansalainen Defarge", sanoi hän Darnayn saattajalle, ottaessaan
paperiliuskan kirjoittaakseen. "Onko tämä emigrantti Evrémonde?"
"Hän se on."
"Ikänne, Evrémonde."
"Seitsemänneljättä."
"Naimisissa?"
"Niin."
"Missä?"
"Englannissa."
"Aivan oikein. Missä on vaimonne, Evrémonde?"
"Englannissa."
"Niinpä niinkin. Te olette määrätty la Forcen vankilaan."
"Laupias taivas!" huudahti Darnay. "Minkä lain mukaan ja mistä
rikoksesta?"
Virkamies silmäili kotvasen ylös paperistaan.
"Meillä on uudet lait, Evrémonde, ja uusia rikoksia, sen jälkeen kun
te olette täällä ollut." Hän sanoi tämän kylmästi hymyillen ja jatkoi
kirjoitustaan.
"Pyydän teitä huomioon ottamaan, että olen tullut tänne
vapaaehtoisesti erään kansalaisen kirjallisen vetoamisen johdosta,
joka on teidän hallussanne. Pyydän vain viipymättä saada selvittää
tätä asiaa. Eikö minulla ole oikeutta sitä vaatia?"
"Emigranteilla ei ole oikeuksia, Evrémonde", kuului tyly vastaus.
Virkamies kirjoitti loppuun asti, silmäili mitä oli kirjoittanut,
hiekoitti sen ja ojensi sen Defargelle sanoen: "yksinäinen koppi".
Defarge viittasi paperillaan vankia itseään seuraamaan. Vanki totteli
ja vahti ynnä kaksi aseellista isänmaanystävää seurasivat heitä.
"Tekö olette", sanoi Defarge matalalla äänellä heidän mennessään alas
vahtihuoneen portaita ja kääntyessään Pariisiin päin, "naimisissa
tohtori Manetten tyttären kanssa, saman tohtorin, joka istui vankina
nyt kukistetussa Bastiljissa?"
"Minä se olen", vastasi Darnay, katsellen häneen hämmästyneenä.
"Nimeni on Defarge ja minulla on viinipuoti Saint-Antoinen
esikaupungissa. Ehkäpä olette kuullut minusta puhuttavan."
"Vaimoni tuli teidän luoksenne noutamaan isäänsä."
Sana "vaimo", näkyi ikävästi vaikuttavan Defargeen ja hän sanoi
äkillisellä kärsimättömyydellä: "vastasyntyneen, terävähampaisen
naisen guillotiinin [mestauskone, joka on saanut nimensä keksijästään
lääkäri Guillotinista] nimessä, miksi olette tullut Ranskaan?"
"Kuulittehan äsken syyn. Ettekö luule totta puhuvani?"
"Huono totuus teille", sanoi Defarge rypistynein silmäkulmin ja
katseli suoraan eteensä.
"Olen todellakin aivan ymmällä. Kaikki täällä on niin odottamatonta,
niin muuttunutta, niin hämmästyttävää ja oikeudetonta, että olen
aivan sekasin päästäni. Tahdotteko minua hiukan auttaa?"
"Enkä." Defarge puhui yhä katsellen suoraan eteensä.
"Tahdotteko vastata yhteen ainoaan kysymykseen?"
"Ehkäpä. Se riippuu sen laadusta. Sanokaa, mistä on kysymys?"
"Saanko pitää vapaata yhteyttä ulkomaailman kanssa tästä vankilasta,
jonne minut nyt vastoin oikeutta viedään?"
"Sittenpähän näette."
"Haudataanko minut sinne ilman tutkimusta ja tuomiota ja ilman
puolustamisen mahdollisuutta?"
"Sittenpähän näette. Ja entäs sitten. Monta ihmistä on ennen teitä
samalla tavalla haudattu pahempiin vankiloihin."
"Mutta ei koskaan minun toimestani, kansalainen Defarge."
Kansalainen Defarge katseli häneen, synkästi vastaamatta ja jatkoi
kulkuaan itsepäisesti ja tuimasti vaieten. Mitä syvemmälle hän vaipui
tähän äänettömyyteen, sitä heikommaksi kävi toivo -- niin Darnaysta
ainakin tuntui -- että hän vähääkään pehmenisi. Hän kiirehti sen
vuoksi sanomaan:
"Minulle olisi perin tärkeätä (te kansalainen tiedätte vielä paremmin
kuin minä kuinka tärkeätä se on) saada ilmottaa herra Lorrylle
Tellsonin pankkiin, eräälle englantilaiselle herralle, joka nykyään
on Pariisissa, sen yksinkertaisen tosiasian muitta selityksittä, että
minut on suljettu la Forcen vankilaan. Tahdotteko toimittaa tämän
asian minulle?"
"En tahdo toimittaa teille mitään", vastasi Defarge äkäsesti.
"Minulla on velvollisuuksia maatani ja kansaani kohtaan. Olen
niiden vannotettu palvelija teitä vastaan. En tahdo tehdä mitään
puolestanne."
Charles Darnay katsoi hyödyttömäksi taivuttaa häntä ja sitäpaitsi
oli hänen ylpeytensä loukattu. Heidän vaeltaessaan eteenpäin
äänettöminä, ei hän saattanut olla huomaamatta miten tottunut
kansa oli näkemään vankeja kuletettavan kadulla. Tuskin lapsetkaan
panivat häneen huomiota. Joku harva ohikulkeva käänsi päätään ja
joku pui nyrkkiä hänelle, ylimykselle, mutta että hyvissä vaatteissa
oleva mies kuletettiin vankeuteen ei muuten ollut merkillisempää
kuin että päiväläinen työvaatteissaan meni työhönsä. Kapealla,
pimeällä ja likaisella kadulla, jonka läpi he kulkivat, seisoi
kiihoittunut puhuja tuolin päällä ja piti esitelmää kiihoittuneelle
kuulijakunnalle, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen rikoksista
kansaa kohtaan. Ne harvat sanat joita Darnay sai kuulluksi tämän
miehen huulilta, ilmaisivat hänelle ensi kerran kuninkaan istuvan
vankeudessa ja kaikkein ulkomaalaisten lähettiläiden jättäneen
Pariisin. Matkan varrella (lukuunottamatta Beauvaisia) ei hän ollut
kuullut mitään. Vartiojoukko ja yleinen vartioiminen olivat pitäneet
hänet täydellisessä tietämättömyydessä.
Että vaarat kotimaassa olivat melkoisesti kasvaneet hänen Englannista
lähdettyään, käsitti hän tietysti nyt. Vaaroja oli keräytynyt
taajalti hänen ympärilleen ja että ne vaan taajenisivat, sen käsitti
hän nyt myös. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän olisi
matkaan ryhtynyt jos hän olisi voinut aavistaa mitä muutamassa
päivässä tulisi tapahtumaan. Ja kumminkaan eivät hänen aavistuksensa
olleet niin mustat kuin olisi voinut luulla ajatellessaan niitä
myöhemmän ajan valossa. Olipa tulevaisuus vaikka kuinkakin
huolestuttava, oli se kuitenkin tuntematon tulevaisuus ja sen
pimeydessä eli salainen toivo. Siitä hirvittävästä, yötä päivää
kestävästä verilöylystä, joka ennen viisarien kierrettyä muutaman
kerran kellotaulua, oli iskevä verimerkin sadon siunattuun aikaan, ei
hän tiennyt sen enempää kuin jos se olisi tapahtunut sadantuhannen
vuoden kuluttua. Terävähampainen vastasyntynyt nainen guillotiini
oli tuskin nimeltänsäkään tuttu hänelle tai ihmisille yleensäkään.
Kauhistuttavat ilkityöt, joita pian oli pantava täytäntöön, eivät
arvatenkaan silloin vielä olleet kypsyneet keksijäinsä päässä.
Kuinka ne sitten olisivat voineet saada sijaa jalon mielen hämärissä
kuvitelmissa.
Hän otaksui todenmukaiseksi tai varmaksikin että häntä kohdeltaisiin
vastoin oikeutta ja suljettaisiin vankilaan paljon kovaa kokemaan ja
julmasti erotettaisiin vaimosta ja lapsesta, mutta mitään muuta ei
hän varmasti peljännyt. Tämä kaikki mielessään -- ja siinä tarpeeksi
raskas kuorma kannettavana autiolle vankilan pihalle, saapui hän la
Forcen vankilaan.
Pöhönaamainen mies aukaisi raskaan portin ja hänelle esitti Defarge
"emigrantti Evrémonden".
"Mitä pirua! Yhäkö niitä on olemassa?" huudahti pöhönaamainen mies.
Defarge otti kuittinsa välittämättä huudahduksesta ja meni
matkoihinsa molempain isänmaanystävien seuraamina. "Mitä pirua, sanon
vielä kerran", huudahti vanginvartija jäätyään yksin vaimonsa kera,
"yhäkö niitä vaan on olemassa!"
Vanginvartian vaimo, jolla ei ollut mitään vastattavaa siihen,
sanoi vain: "Sinun täytyy olla kärsivällinen, ystäväni!" Kolme
vanginvartijaa, jotka tulivat sisään, vaimon soittaessa, yhtyivät
häneen ja yksi lisäsi: "vapauden tähden", joka tällä paikalla kuului
sopimattomalta lisältä.
La Forcen vankila oli synkkä vankila, pimeä ja likainen ja siellä
tuntui saastainen maanneen haju. Merkillistä kuinka pian vangitun
unen vastenmielinen löyhkä käy tuntuvaksi kaikissa huonosti
hoidetuissa paikoissa.
"Yksityinen koppi", mutisi vanginvartija, katsellen kirjoitettua
paperia. "Ikäänkuin täällä ei jo olisi paikat täpösen täynnä!"
Hän pujotti pahantuulisena paperin lankaan, ja Darnay odotti puolen
tuntia seuraavaa määräystä, kävellen milloin edestakasin holvatussa
huoneessa, milloin istuen kivipenkillä, mutta siinä hänen vaan oli
oltava painuakseen päällysmiehen ja hänen käskynalaistensa muistiin.
"Tulkaa!" sanoi päällysmies viimein, ottaen avaimensa, "tulkaa
kanssani, emigrantti."
Synkän vankilan hämärässä seurasi hänen uusi vartijansa häntä läpi
käytävien ja portaitten, ja moni ovi pamahti ja sulkeutui heidän
jälkeensä kunnes tulivat suureen, matalaan, kaarevaan huoneeseen mikä
oli täynnä vankeja, kumpaakin sukupuolta. Naiset istuivat pitkän
pöydän ääressä lukien ja kirjoittaen, kutoen, ommellen ja korutöitä
tehden, miehet seisoivat heidän tuoliensa takana tai kävivät
edestakasin huoneessa.
Vaistomaisesti yhdistäen vankeutta kunniattomiin rikoksiin ja
häpeään, hätkähti vastatullut tätä seuraa. Mutta tämän pitkän,
eriskummaisen matkan viimeinen eriskummaisuus oli se, että he
kaikki nousivat yhtähaavaa häntä vastaanottamaan koko sen ajan
hienostuneilla liikkeillä ja miellyttävällä sulolla.
Niin oudosti pimensi vankeuden synkkyys tätä hienostunutta
käytöstapaa, niin aaveentapaisilta näyttivät he tässä heitä
ympäröivässä liassa ja kurjuudessa, että Charles Darnaysta tuntui
kuin olisi hän seisonut siinä kuolleitten ympäröimänä. Pelkkiä
haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden
haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu,
vanhuuden haamu, kaikki odottivat he vapautumistaan tältä autiolta
rannalta, tai käänsivät hänen puoleensa katseita, jotka olivat
muuttuneet siitä kuolemasta, jonka ne olivat kärsineet tänne
tullessaan.
Hän pysähtyi liikkumattomana. Hänen vieressään seisova vanginvartija
ja toiset edestakasin kulkevat vanginvartijat, jotka olisivat
aivan hyvin käyneet päinsä mitä ulkomuotoon tulee tavallisissa
virkatoimissaan, tuntuivat niin äärettömän kömpelöiltä verrattuina
näihin sureviin äiteihin ja kukkeihin tyttäriin -- keikailevaan,
nuoreen kaunottareen ja hienostuneeseen, kypsyneeseen naiseen -- että
tämä varjojen muodostaman näytelmän takaperoisuus ja uskomattomuus
kohosi huippuunsa. Pelkkiä haamuja tottakin. Tämä pitkä, unentapainen
matka oli varmaankin ollut sairauden synnyttämä, joka oli kulettanut
hänet näitten hämärien varjojen parveen.
"Kokoontuneitten turmatovereitten nimessä", sanoi eräs
ylhäisennäköinen ja -tapainen herra, astuen esiin, "minulla on
kunnia lausua teitä tervetulleeksi la Forceen ja surkutella sitä
onnettomuutta, joka on saattanut teidät joukkoomme. Päättyköön
se pian onnellisesti! Kaikkialla muualla mutta ei täällä olisi
tungettelevaista kysyä nimeänne ja säätyänne?"
Charles Darnay heräsi ajatuksistaan ja vastasi kysymyksiin niin
kohteliain sanoin kuin suinkin taisi.
"Mutta minä toivon", sanoin äskeinen herra, seuraten silmillään
päällysmiestä, joka astui poikki huoneen, "että ette tule istumaan
yksinäisessä kopissa."
"En ymmärrä oikein mitä se merkitsee, mutta olen kuullut heidän niin
sanovan."
"Oi? kuinka säälin teitä! Me surkuttelemme teitä kovin. Mutta
rohkeutta vaan, moni tässä seurassa on istunut yksinäisessä
kopissa alkuajan, mutta sitä ei kestänyt kauvan." Sitten sanoi hän
korotetulla äänellä: "mielipahalla ilmotan seuralle että vieras on
tuomittu -- yksinäiseen koppiin".
Kuului äänekästä surkuttelua Charles Darnayn mennessä huoneen poikki
ristikko-ovelle, jonka luona vanginvartija häntä odotti ja moni ääni
-- myöskin naisten lempeitä ja osanottavaisia ääniä kuului selvästi
-- lähetti hänelle onnentoivotuksia ja rohkaisevia sanoja. Hän
kääntyi ristikko-ovella sanoakseen heille sydämelliset kiitokset,
mutta vanginvartija paukahutti oven kiinni ja haamut hävisivät
ainiaaksi hänen silmistään.
Ovi avautui ylöspäin kääntyville kiviportaille. Heidän noustuaan
neljäkymmentä astuinta (vain puolen tuntia vankina ollut luki ne jo)
avasi vanginvartija matalan, mustan oven, ja he astuivat "yksinäiseen
koppiin". Se tuntui kylmältä ja kostealta, mutta ei ollut pimeä.
"Teidän koppinne", sanoi vanginvartija.
"Miksi suljetaan minut tänne yksin?"
"Mistä minä sen tiedän."
"Saanko ostaa kyniä, mustetta ja paperia?"
"Siitä ei puhuta mitään minun ohjeissani. Teitä tarkastellaan ja
saatatte silloin kysyä. Nyt saatte ostaa ruokaa, siinä kaikki."
Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkimatrassi. Sillä aikaa kun vartija
kävi tutkimassa näitä esineitä ja seiniä, ennenkuin hän lähti
tiehensä, seisoi vanki seinää vasten nojautuneena vastapäätä häntä
miettien puoleksi houreissaan, että tämä vanginvartija oli niin
epäterveellisen pöhöttynyt sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että
hän oli kuin hukkunut, vedellä täytetty mies. Vanginvartian mentyä
ajatteli hän samaan, harhailevaan tapaan: "nyt olen niin hyljätty
kuin olisin kuollut". Hän seisahtui, katseli matrassia, kääntyi
siitä pois inhon tunteella ja ajatteli: "ja nämät matelijat tietävät
ruumiin ensimmäistä tilaa kuoleman jälkeen".
"Viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä,
neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä".
Vanki kulki edestakasin kopissaan, laski sen laajuutta ja hälinä
kaupungista kohosi hänen luokseen kuin rumpujen hillitty pärinä
hurjan melun ohessa, jonka ihmisten äänet saivat aikaan. "Hän
teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä". Vanki laski
taas askeleita ja astui nopeammin riistääkseen ajatuksia tästä
viimeisestä toistamisesta. Haamut katosivat oven pamahtaessa kiinni.
Siellä oli heidän joukossaan muuan, mustapukuinen nainen, joka
nojautui ikkunanlaudalle, ja hänen kultaisilla hiuksillaan väreili
päivänsäteitä ja hän muistutti -- -- -- "Ratsastakaamme Jumalan
tähden eteenpäin valaistujen kylien läpi, missä väki on valveilla
-- -- -- Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä
-- -- -- Viisi jalkaa pitkä, neljä ja puoli leveä." Näitten
hajanaisten lauseitten kohotessa hänen sielunsa syvyydestä, kulki hän
yhä nopeammin ja nopeammin itsepintaisesti lukien ja laskien ja
kaupungin hälinä muuttui sen verran että se yhä kuului kuin rumpujen
hillitty ääni, mutta hänelle tuttujen äänien valitus sekaantui sitä
voittavaan kuohuun.