Tulipalo.
Oli tapahtunut muutos kylässä, missä kaivo lorisi ja missä
tientekijä joka päivä nakutteli kivisestä maantiestä itselleen
joitakin leipäpalasia joiden oli laastarina pidettävä koossa hänen
tietämätöntä sieluaan ja nääntynyttä ruumispahaansa. Vankila
kalliolla ei ollut enää niin mahtava kuin ennen, sitä oli sotilaita
vartioimassa, mutta ei monta, siellä oli upseereitakin vartioimassa
sotilaita, mutta ei yksikään tiennyt mitä hänen väkensä oli tekevä
-- paitsi sen, että se todenmukaisesti ei hänen käskyilleen olisi
kuuliainen.
Laajalti ja lavealta näkyi vain hävitettyä maata, joka ei kasvattanut
muuta kuin alastomuutta. Jokainen viheriä lehti, joka ruoho- ja
oljenkorsi oli yhtä kurttuinen ja kurja kuin kylän viheliäinen
väestökin. Kaikki oli käpristynyttä, vaivaantunutta, murtunutta ja
katkennutta. Asunnot, aidat, kotieläimet, miehet, naiset, lapset ja
maa, jota he polkivat -- kaikki oli kulunutta.
Monseigneur (yksilönä useinkin vallan kelpo herrasmies) oli
kansalle siunaus, loi moneen seikkaan ritarillisen leiman, oli
hienostunut esimerkki upeasta ja loistavasta elämästä ja paljon
muuta sentapaista, mutta siitä huolimatta oli Monseigneur luokkana
katsoen, tavalla tai toisella synnyttänyt nykyiset olot. Kumma,
että erityisesti Monseigneuriä varten aiottu luomistyö väännettiin
ja puserrettiin niin pian kuivaksi. Mahtoipa noissa ikuisissa
säädöksissä olla jotain lyhytnäköistä. Mutta niinpä asiat vain
olivat, ja kun viimeinen pisara verta oli puserrettu piikivestä ja
viimeistä ruuvia piinapenkissä oli niin usein väännetty, että sen
mutteri katkesi ja että se nyt vääntyi vääntymistään löytämättä
mitään iskettäväkseen, alkoi Monseigneur pötkiä pakoon niin alhaista
ja käsittämätöntä ilmiötä.
Mutta ei muutos tässä kylässä eikä monessa muussakaan ollut tämän
vaikuttamaa. Vuosikymmeniä oli Monseigneur puristanut sitä ja harvoin
muulloin kunnioittanut sitä läsnäolollaan kuin metsästysretkillään
käydessään -- jolloin hän metsästi milloin kansaa, milloin eläimiä,
joiden suojelukseksi Monseigneur oli laatinut suuria aloja metsäisiä
ja hedelmättömiä erämaita. Ei. Muutoksen saivat aikaan kylässä
näyttäytyvät oudot kasvot, alhaista syntyperää sekä se seikka,
että ylhäinen sääty ja Monseigneurin hienopiirteiset ja muutenkin
jalostuneet ylimyskasvot olivat hävinneet.
Sillä nyt kun tientekijä työskenteli yksinään tomussa vaivaamatta
paljon päätään sillä ajatuksella että hän itsekin oli tomua ja taas
kerran oli siksi tuleva -- sillä hän ajatteli yleensä liian paljon
iltaruokansa niukkuutta ja kuinka paljon enemmän hän söisi jos vain
syötävää olisi -- ja nosti silmänsä yksinäisestä työstään ja katseli
näköalaa, sattui hän joskus näkemään renttumaisen olennon lähestyvän
jalkasin, sellaisen joka ennen oli harvinainen näillä seuduilla,
mutta nykyään usein nähty. Hänen lähestyessään, havaitsi tientekijä
hämmästymättä, että mies oli pörröinen, melkeinpä raakamainen
näöltään, pitkä ja laahasi jaloissaan puukenkiä, jotka tientekijänkin
silmissä olivat kömpelöt, ruma, mustunut, monen maantien saven ja
pölyn peitossa, märkä rämeikköjen kosteudesta, metsäin, oikopoluista
lähteneiden okaitten ja lehtien ja sammalten sirottama.
Senlaatuinen mies lähestyi häntä kummituksen tavalla päivällisajan
seutuvilla eräänä heinäkuun päivänä hänen istuessaan kivikasallaan
kummun alla suojellakseen itseään niin hyvin kuin taisi raesateelta.
Mies katseli häneen, katseli kylää alhaalla notkossa, myllyä ja
kalliolla olevaa linnaa. Kun hän jotenkin sameassa muistissaan oli
elähyttänyt nämät esineet, sanoi hän tuskin ymmärrettävällä murteella:
"Mitä kuuluu, Jaakko?"
"Hyvää vaan, Jaakko."
"Paiskaa kättä siis!"
He löivät kättä ja mies istui kivikasalle.
"Ei mitään päivällistä?"
"Illallista vain", sanoi tientekijä nälkäisen näköisenä.
"Se on muodissa", mutisi mies, "minä en ole nähnyt mitään päivällistä
missään." Hän otti esiin mustuneen piipun, täytti ja sytytti sen
limsiöllä ja teräksellä, imi sen hyvin hehkumaan, ojensi sen sitten
äkkiä ulommaksi ja pudotti näpistään siihen jotakin, joka leimahti
tuleen ja sammui puhahtavaan savuun.
"Paiskaa kättä siis!"
Nyt sanoi tientekijä vuorostaan tämän, tarkasteltuaan näitä temppuja
ja he puristelivat taas toistensa käsiä.
"Tänä iltana?" sanoi tientekijä.
"Tänä iltana", sanoi mies ja pisti piipun suuhunsa.
"Missä?"
"Tässä."
Mies ja tientekijä istuivat kiviläjällä ja katselivat sanaakaan
sanomatta toisiinsa, raesateen kääpiökuulasateen tavoin piiskatessa
maata heidän ympärillään, kunnes taivas kirkastui.
"Näyttäkää minulle", sanoi kuleksija ja nousi mäen päälle.
"Katsokaa!" vastasi tientekijä osottaen sormellaan. "Menkää tuonne
alas, suoraan katua myöten, kaivon ohi..."
"Hiiteen kaikki tuo!" keskeytti toinen silmäillen maisemata. "_Minä_
en mene mitään katuja myöten, enkä kaivon ohi. No?"
"No niin, parin neljänneksen vaiheilla mäen tuolla puolen kylän
takana."
"Hyvä. Koska lopetatte työnne?"
"Auringon laskiessa."
"Tahdotteko herättää minut, ennenkuin menette? Minä olen kävellyt
kaksi yötä lepäämättä. Kunhan poltan loppuun piippuni, niin nukun
kuin lapsi. Tahdotteko herättää minut?"
"Tietysti."
Kuleksija poltti piippunsa, pisti sen puseroonsa, kopisti jalastaan
suuret puukenkänsä ja paneutui selälleen kiviläjälle ja nukkui heti
sikeästi.
Tientekijän jatkaessa pölyistä työtään ja etenevien raepilvien
paljastaessa kirkkaita juovia taivaalla, joita vastasivat hopeajuovat
maisemassa, näytti kuin olisi pieni mies (joka nyt käytti punasta
lakkia sinisen sijasta) ollut tuon toisen kivikasalla lepäävän
miehen noituma. Hänen silmänsä kääntyivät niin usein sinnepäin
että hän käytti työkalujaan vain koneellisesti ja sai hyvin vähän
aikaan. Pronssinkarvaiset kasvot, takkuinen musta tukka ja parta,
karkea, punanen villalakki, renttumaiset vaatteet kotikutoisesta
kankaasta ja karvasesta nahasta, huonosta ruoasta riutunut voimakas
ruumiinrakennus ja unessa tuimasti ja epätoivoisesti yhteenpuristetut
huulet, täyttivät tientekijän pelvolla. Vaeltaja oli taivaltanut
pitkän matkan, hänen jalkansa olivat hankaantuneet ja hänen
nilkkansa veriset, hänen suuret kenkänsä, jotka olivat täynnä
lehtiä ja ruohoa, olivat olleet raskaat laahata jaloissa niin monta
peninkulmaa ja hänen vaatteensa olivat yhtä täynnä reikiä kuin hän
itse oli haavoja. Kumartuen hänen ylitsensä, koetti tientekijä
keksiä vilauksen kätketyistä aseista hänen povessaan tai muualla,
mutta turhaan, sillä hän nukkui käsivarret ristissä rinnalla ja yhtä
päättäväisesti suljettuina kuin huuletkin. Linnoitetut kaupungit
paalutuksineen, vahtihuoneet, portit, vallihaudat, nostosillat olivat
tientekijälle ilmaa tämän olennon rinnalla. Ja kun hän nosti silmänsä
hänestä ja katsoi taivaanrannalle ja ympärilleen, näki hän ahtaassa
mielikuvituksessaan samanlaisten olentojen esteettömästi johdattavan
askeliaan kaikille suunnille Ranskassa.
Mies nukkui yhä huolimatta raekuuroista, kirkkaista vilahduksista,
auringosta tai varjosta kasvoillaan, huolimatta jääpalasista, jotka
pieksivät hänen ruumistaan, tai niistä timanteista, joiksi aurinko ne
muutteli, kunnes päivä meni kauvas länteen ja taivas rusotti. Silloin
tientekijä, koottuaan työkalunsa ja ollen menossa alas kylään herätti
hänet.
"Hyvä", sanoi mies, ja kohosi kyynäspäälleen. "Kaksi peninkulmaa
toisella puolen kummun?"
"Niillä main."
"Niillä main. Hyvä."
Tientekijä vaelsi kotiapäin, tomun pyöriessä hänen edellään aina
tuulen suunnan mukaan ja hän oli pian kaivon luona. Siellä tunkeutui
hän laihojen raavaseläinten sivuitse, joita oli kuletettu sinne
juomaan ja näytti melkein kuin olisi hän kuiskutellut niittenkin
kanssa kuten koko kylän kanssa. Kun kylä oli syönyt niukan
illallisensa, ei se kömpinytkään nukkumaan kuten tavallisesti vaan
tuli ulos jälleen ja jäikin sinne oleskelemaan. Siihen oli tarttunut
merkillinen kuiskutustauti ja kun se kokoontui kaivon luona pimeässä,
huomattiin siinä myöskin merkillinen halu tarkastaa odottavaisena
taivasta, mutta ainoastaan yhdeltä kohdalta. Herra Gabelle, seudun
päävirkamies tuli levottomaksi, kapusi yksin talonsa katolle ja
katseli myös samaan suuntaan, tirkisti savupiippujen takaa synkkiä
kasvoja alhaalla kaivon luona ja lähetti sanan lukkarille, jolla oli
kirkonavaimet hallussaan, että oli ehkä tarpeen soittaa hätäkelloja
pian.
Pimeys yltyi. Vanhaa linnaa ympäröivät puut, jotka sulkivat sen
yksinäisen komeuden ulkomaailmasta, liikkuivat kiihtyvässä tuulessa
ikäänkuin uhkaisivat ne jykevää rakennusta, joka seisoi vankkana ja
mustana pimeässä. Sade virtasi hurjasti molemmille terrassinportaille
ja rapisi suurelle ovelle kuin kiirehtivä sanantuoja joka tahtoi
herättää sisälläolevia. Levottomia tuulenpuuskia lensi etehisessä
vanhojen keihäitten ja veitsien lomassa, kiisi valittaen ylös
portaita löyhyttäen uutimia vuoteen ääressä jossa viimeinen markiisi
oli levännyt. Idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuli metsistä
raskaasti polkien neljä takkuista olentoa, jotka tallasivat korkeata
ruohoa ja taittoivat puun oksia lähestyessään hitaasti linnaa
yhtyäkseen pihalla. Siellä syttyi neljä kynttilää, jotka poistuivat
eri haaroille ja kaikki pimeni jälleen.
Mutta ei pitkäksi aikaa. Pian näyttäytyi linna omituisessa valossa,
jonka se itse levitti kuin olisi se tullut valoisaksi. Sitten
leimuava viiru leikitteli koristeilla linnan etusivulla ja näytti
pilariaitojen, kaarien ja ikkunoitten paikat. Sitten kohosi se
korkeammalle ja tuli leveämmäksi ja kirkkaammaksi. Pian leimusivat
liekit ulos suurista ikkunoista ja kivikasvot heräsivät ja
tuijottivat ulos tulesta.
Talon ympärillä nousi heikko hälinä niitten harvojen ihmisten kesken
jotka siellä vielä olivat. Hevonen satuloittiin ja joku ratsasti
pois. Kuultiin hänen ravaavan ja kannustavan hevostaan pimeydessä,
kylän kaivon luona hän pidätti ja hevonen seisahtui vaahdossa suin
herra Gabellen oven eteen. "Auttakaa Gabelle! Auttakaa kaikki!"
Hätäkello soi kärsimättömästi, mutta muuta apua (jos sekään oli
apu) ei kuulunut. Tientekijä ja kaksisataa viisikymmentä hänen
hyvää ystäväänsä seisoivat kädet ristissä kaivolla ja katselivat
tulipylvästä, joka kohosi taivasta kohti. "Se mahtaa olla
neljäkymmentä jalkaa korkea", sanoivat he tuimasti, mutta paikaltaan
liikahtamatta.
Ratsumies linnasta ja vaahtoava ratsu ravasivat kylän poikki ja
nelistivät ylös kivistä mäkeä kallion vankilaan. Portilla katseli
ryhmä upseereja tulta, vähän matkaa heistä seisoi joukko sotilaita.
"Auttakaa, herrat upseerit! Linna on tulessa, arvokkaita kapineita on
vielä pelastettavissa jos saamme apua ajoissa. Auttakaa! Auttakaa!"
Upseerit silmäilivät sotilaita, jotka katselivat tulta, mutta he
eivät antaneet mitään käskyjä, vaan vastasivat olkapäitään kohottaen
ja huuliaan purren: "Palakoon."
Kun ratsumies jälleen ravasi alas mäkeä ja läpi katujen, hommattiin
kylässä ilotulitusta. Tientekijä ynnä hänen kaksisataa viisikymmentä
ystäväänsä kaikki yksimielisessä tulitusinnossa syöksyivät
koteihinsa, ja asettivat kynttilän jokaisen pienen, himmeän
lasiruudun taakse. Yleinen puute kaikesta vaikutti sen, että täytyi
lainata herra Gabellelta jotenkin vaativalla tavalla kynttilöitä ja
kun tämä virkamies kotvasen epäili ja näytti vastahakoisuutta, lausui
tientekijä, joka ennen oli ollut niin alamainen viranomaisille,
että vaunut kelpasivat ilotulituksiksi ja että postihevosia saattoi
paistaa.
Linna sai mielensä mukaan leimuta ja palaa. Tulipalon loimutessa
ja raivotessa, tuntui kuin olisi tulikuuma viima pohjattomasta
syvyydestä puhaltanut pois koko rakennuksen. Valon kirkastuessa ja
loimutessa näyttivät kivikasvot vaikeroivan. Silloin kun suuria
määriä kiviä ja rakennusainetta romahti alas, pimenivät tosin nuo
kasvot, joilla oli syvennykset nenäpielissä, kohottaakseen itsensä
taas hetken päästä savun seasta, aivan kuin se olisi ollut itse julma
markiisi, joka roviolla taisteli tulen liekkiä vastaan.
Linna paloi; lähimmät puut olivat syttyneet tuleen ja kärventyivät
ja kutistuivat kokoon; nuo neljä synkkää haamua olivat sytyttäneet
etempänäkin olevat puut, joten liekehtivä rakennus jäi kuin
savumetsän sisään. Sulaa lyijyä ja rautaa kihisi suihkukaivon
marmorialtaaseen, vesi kuivi, tornien suippokatot hävisivät kuin jää
kuumuudessa ja valuivat alas tulikoskena. Suuria rakoja ja halkeamia
ilmestyi kuin kristalleja pitkin paksuja muureja, huumaantuneita
lintuja räpytteli ympärillä ja syöksyi alas pätsiin; neljä synkkää
haamua joille heidän sytyttämänsä tulimajakka valaisi tietä, läksi
nyt liikkeelle itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, seuraaville
määräpaikoilleen. Valaistun kylän väestö oli ottanut haltuunsa
hätäkellon ja soitteli sitä riemuissaan, ajettuaan pois vakinaisen
soittajan.
Mutta ei siinä kyllin; nälästä, palosta ja kellonsoitosta kiihtyneenä
ja muistaessaan, että herra Gabelle oli jossain tekemisissä verojen
ja arentien noston kanssa -- vaikka hän näinä päivinä oli saanut
sisään ainoastaan vähäsen määrän varoja eikä mitään arentia -- kävi
rahvas kärsimättömäksi, haluten keskustella hänen kanssaan, sekä
ympäröi hänen asuntonsa vaatien häntä tulemaan ulos neuvottelemaan.
Silloin herra Gabelle salpasi ovensa ja vetäytyi sisään
neuvotellakseen itsensä kanssa. Seurauksena tästä neuvottelusta
kiipesi hän taaskin katolle savupiippujen taakse, tällä kertaa sillä
päätöksellä, että jos hänen ovensa murrettaisiin, (hän oli pieni
eteläranskalainen ja kostonhimoinen luonteeltaan) hän heittäytyisi
päistikkaan alas, musertaen pari ihmistä alleen.
Luultavasti vietti herra Gabelle pitkän yön siellä ylhäällä,
kaukainen linna takkavalkeana ja valona ja kuunnellen koputusta
ovellaan sekä ilosoittoa kirkontornissa, puhumattakaan
turmiotatietävästä lyhdystä, joka riippui poikki tien postihuoneen
portin edustalla, ja jota kylä näkyi hartaasti haluavan muuttaa
toiseen paikkaan hänen tähtensä. Miten tuskallisen jännittävää
viettää koko kesäinen yö mustan valtameren partaalla, valmiina
hyökkäämään sen helmaan kuten herra Gabelle oli päättänyt
tehdä. Mutta kun ensimmäinen päivänsarastus näyttäytyi ja kylän
kynttiläpahaset olivat loppuun palaneet, hajaantui rahvas onneksi ja
herra Gabelle tuli alas ja elämä oli hänellä sillä kertaa tallella.
Kymmenien peninkulmien alalla löytyi sinä yönä ja toisina öinä
toisten tulipalojen valossa toisia virkamiehiä, joita seurasi
huonompi onni ja joita nouseva aurinko tapasi riippumassa ennen
rauhallisilla kaduilla, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet. Olipa
myöskin olemassa toisia kyläläisiä ja kaupunkilaisia, jotka olivat
kovaosaisempia kuin tientekijä ja hänen toverinsa, sillä virkamiehet
ja sotamiehet asettuivat vastarintaan ja hirttivät vuorostaan niitä.
Mutta kävi miten kävi, synkät haamut vaelsivat herkeämättä itään,
länteen, pohjoiseen ja etelään ja hirtettiinpä kuka hyvänsä, paloi
tuli kumminkin. Sen hirsipuun korkeutta, joka muuttuisi vedeksi ja
sammuttaisi sitä, ei yksikään virkamies olisi saattanut laskemalla
mitata.