Magneettivuori vetää puoleensa.
Tämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä -- manteretta
tärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan
ainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain
kauhuksi ja ihmeeksi -- kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku
Lucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan
kudelmaan hänen kodissaan.
Monta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä
kuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita.
Sillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän
kansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut
pedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on
huokaillut.
Monseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille
ilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin
vähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi
sekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka
äärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä
nähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä,
vaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan
vuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta
voimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän
tuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin
lähti jänistämään aatelisine jalkoineen.
Loistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut
kansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt,
kaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen
madonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja
ulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli
hävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan
viimeisten ilmoituksien mukaan.
Oli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt
pitkin maailmaa.
Lontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana
luonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä
seuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur
jolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen
guineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat
tiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin
pankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja,
korkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi
aatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet
ryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet
remissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat
aina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että
jokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa.
Näistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä
ranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön
tietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että
Tellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla
riveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki
Temple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.
Eräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja
Charles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan
hillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty
keskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja
tulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.
"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa", sanoi Charles Darnay,
vähän epäröiden, "täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille --".
"Ymmärrän. Että olen liian vanha?" sanoi herra Lorry.
"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot,
järjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma."
"Rakas Charles", sanoi herra Lorry ilosella luottamuksella, "te
mainitsette syitä, jotka kehottavat minua matkustamaan eikä kotia
jäämään. Minä olen kyllin hyvässä turvassa, ei kukaan välitä
hätyyttää vanhaa kahdeksannellakymmenellä olevaa vanhusta, kun löytyy
niin monta jota kannattaa mieluummin hätyyttää. Ja ellei kaupunki
olisi niin sekavassa tilassa, ei meidän pankistamme lähetettäisi
sikäläiseen konttooriimme henkilöä täältä, joka vanhastaan tuntee
kaupungin ja meidän asiamme ja joka nauttii Tellsonilaisten
luottamusta. Mitä taas tulee epäluotettaviin kulkuneuvoihin, pitkään
matkaan ja talvi-ilmaan niin ... ellen minä kaikkien näitten vuosien
jälkeen suostuisi kärsimään muutamia ikävyyksiä Tellsonin pankin
tähden, kuka sen tekisi?"
"Toivon, että itse voisin matkustaa", sanoi Charles Darnay jotenkin
levottomasti ja ikäänkuin olisi ääneen ajatellut.
"Todellakin, te olette oivallinen tekemään muistutuksia ja antamaan
neuvoja!" huudahti herra Lorry. "Toivotte, että voisitte itse
matkustaa. Ja te olette ranskalaista syntyperää. Mainio neuvonantaja
totta tosiaan!"
"Rakas herra Lorry, juuripa siksi että olen itse ranskalainen on
se ajatus (jota ilmottaa täällä ei ollut tarkoitukseni) usein
juolahtanut mieleeni. Se, joka on tuntenut myötätuntoisuutta tätä
kurjaa kansaa kohtaan ja on uhrannut jotain sen eteen" -- hän puhui
vanhalla miettiväisellä tavallaan, "ei saata olla ajattelematta,
että hän ehkä voisi vaikuttaa siihen kansaan ja houkutella sitä
jonkinlaiseen maltillisuuteen. Viimeistään eilisiltana, teidän
mentyänne, puhellessani Lucyn kanssa --."
"Puhellessanne Lucyn kanssa", kertoi herra Lorry. "Kummastelen,
ett'ette häpeä mainita Lucyn nimeä. Ja samassa toivotte, että
voisitte matkustaa Pariisiin!"
"Mutta, enhän aio lähteä", sanoi Charles Darnay hymyillen. "Itsehän
sanotte aikovanne lähteä."
"Ja niin aionkin täydellä todella. Te, rakas Charles", sanoi herra
Lorry silmäillen kaukaisuudessa olevaa johtajaa ja alentaen äänensä
kuiskaukseksi, "ette saata aavistaa mitä hankaluuksia on pankkimme
hoidossa nykyään, eikä sitä vaaraa jonka alaisena kirjamme ja
paperimme ovat tuolla puolen Kanaalin. Herramme tietää mitä pahoja
seurauksia koituisi lukuisille ihmisille, jos joitakin meidän
asiakirjojamme otettaisiin takavarikkoon tai hävitettäisiin ja
se saattaa tapahtua milloin tahansa, kuten tiedätte, sillä kuka
takaa ettei Pariisia sytytetä tuleen tänään tai ryöstetä huomenna?
Mutta nyt saattaa tuskin kukaan muu kuin minä kiireimmän kautta
viisaasti valikoida näitten papereitten joukosta ja kaivaa ne maahan
tai muulla lailla saada ne vahingoittumatta talteen (hukkaamatta
kallista aikaa). Ja minäkö peräytyisin kun Tellsonilaiset tietävät
ja sanovat tämän -- Tellsonilaiset, joiden leipää olen syönyt nämät
kuusikymmentä vuotta -- siitä syystä että jäseneni ovat vähän
jäykät? Minähän olen vain poikanen, vertaillessani itseäni toisiin
ukkorähjiin täällä!"
"Kuinka minä ihailen nuorekasta urheuttanne, herra Lorry."
"Hiljaa! mitä joutavia! -- Ja rakas Charles", sanoi herra Lorry
silmäillen johtajaa taas, "muistakaa, että on melkein mahdotonta
saada mitään Pariisista nykyään, oli se sitten mitä tahansa. Juuri
tänäpäivänä toivat meille papereita ja muita kalleuksia (uskon
sen teille syvimmässä salaisuudessa, ei ole asiamiehen tapaista
kuiskaamallakaan puhua siitä, ei edes teille) eriskummallisimmat
sanantuojat mitä ajatella voi. Kunkin elämä oli hiuskarvan varassa
heidän mennessään kaupungin portista. Toisina aikoina tulisivat ja
menisivät lähetyksemme yhtä helposti kuin vanhassa Englannissa, mutta
nyt tulee kaikki pidätetyksi."
"Matkustatteko tosiaan tänä iltana?"
"Matkustan tosiaankin tänä iltana, sillä asia on käynyt niin
kiireiseksi, ettei se siedä viivytystä."
"Ja ettekö ota ketään kanssanne?"
"Kaikenlaisia ihmisiä on minulle ehdotettu, mutta en huoli
kenestäkään. Aion ottaa Jerryn mukaani, Jerry on ammoin ollut
henkivartiani sunnuntai-iltoina ja minä olen häneen tottunut. Ei
kukaan epäile Jerryä muuksi kuin englantilaiseksi verikoiraksi, eikä
luule hänellä olevan päässään muita tuumia kuin karata jokaisen
kimppuun, joka ryhtyy hänen herraansa."
"Sanon vielä kerran että sydämestäni ihailen urheuttanne ja nuorta
mieltänne."
"Ja minä sanon vielä kerran, joutavia, joutavia. Kun olen toimittanut
tämän pienen tehtävän, vastaanotan ehkä Tellsonilaisten ehdotuksen,
vetäydyn rauhalliseen yksityiselämään. Silloin on kyllä aikaa miettiä
vanhaksi tulemista."
Tämä keskustelu oli tapahtunut herra Lorryn tavallisen
pulpetin ääressä, Monseigneurin harhaillessa lähitienoilla ja
laverrellessa mitä hän oli tekevä kostaakseen ennen pitkää tuolle
roskaväelle. Monseigneurin tapana onnettomana maanpakolaisena
ollen -- kuten myöskin aivan liian paljon oli maassa syntyneen
brittiläisen puhdasoppisuuden tapana -- oli puhua tästä kauheasta
vallankumouksesta ikäänkuin olisi se ainoa sato taivaan alla, jota ei
koskaan oltu kylvetty -- ikäänkuin koskaan olisi tehty tai jätetty
tekemättä mitään, joka olisi voinut antaa aihetta siihen. He eivät
olleet tietävinään että ne, jotka olivat tarkastaneet onnettomia
miljoonia Ranskassa ja niitä väärinkäytettyjä ja väärennettyjä
keinoja, jotka olisivat saattaneet tehdä ne onnellisiksi, olivat
vuosikausia sitten nähneet sen välttämättömästi lähestyvän ja selvin
sanoin lausuneet nähtävänsä. Sellaista jaaritusta ynnä Monseigneurin
eriskummallisia hankkeita palauttaa olojen järjestystä, joka jo
aikoja sitten on aikansa elänyt ja kuluttanut taivaan ja maan
ja vielä itsensä kaupanpäälliseksi, taisi ilman vastaväitteitä
tuskin kukaan järkevä ihminen kärsiä, joka oli totuuden perillä.
Tämä jaaritus hänen ympärillään, hämmennys hänen omassa päässään
sekä levottomuus hänen sielussaan, oli tehnyt Charles Darnayn
huolestuneeksi.
Puhelevien joukossa oli Stryver Kings Benchistä, joka oli aika
vauhtia nousemassa virka-arvossaan ja sen vuoksi jutteli hyvin
suuriäänisesti tästä aineesta, ilmottaen Monseigneurille tuumiaan
mitenkä voisi räjähyttää ilmaan kansan, hävittää sen juuria myöten
maanpinnalta ja tulla toimeen ilman sitä ja muitakin samantapaisia
keksintöjä, kuten hävittää kotkia sirottamalla suolaa niitten
pyrstölle. Darnay kuunteli häntä erityisellä vastenmielisyydellä
ja hänen siinä epäillessään menisikö hän matkaansa päästäkseen
kuulemasta enempää tai jäisikö sinne ja sekaantuisi puheisiin, alkoi
asia, joka oli tapahtuva, kehittyä.
Johtaja lähestyi herra Lorrya ja asetti tahraisen ja avaamattoman
kirjeen hänen eteensä kysyen eikö hän vieläkään ollut löytänyt mitään
jälkiä henkilöstä, jolle se oli osotettu. Johtaja asetti kirjeen niin
lähelle Darnayta, että hän näki osotteen -- sitä paremmin kun se oli
hänen oma todellinen nimensä. Osoite käännettynä oli seuraava: "Hyvin
tärkeä. Herra, entinen markiisi St Evrémonde Ranskasta. Osoite:
Tellson & Kumpp. Lontoo. Englanti."
Hääaamuna oli tohtori hartaasti ja nimenomaisesti vaatinut Charles
Darnaylta lupauksen että tämän nimen salaisuus jäisi heidän kesken,
-- kunnes hän, tohtori, päästäisi hänet tästä lupauksesta. Ei kukaan
muu tietänyt sitä hänen nimekseen, hänen omalla vaimollaan ei ollut
aavistusta siitä, eikä myöskään herra Lorry saattanut sitä tietää.
"Ei", sanoi herra Lorry johtajalle, -- "olen kyllä näyttänyt sen
kaikille täällä, mutta ei kukaan tiedä ilmottaa tämän herran
olinpaikkaa."
Koska kellon viisarit lähestyivät pankin sulkemisaikaa, alkoivat
puhelevat virtailla herra Lorryn pulpetin ohi. Hän piti kirjettä
näytteillä kysyvällä katseella ja Monseigneur katseli sitä ja aina
oli hänellä sanottavana jotain alentavaa ranskan tai englannin
kielellä tästä markiisista, joka ei ollut löydettävissä.
"Luulen, että hän on tuon hienosti sivistyneen ja murhatun markiisin
veljenpoika ja jälkeinen -- mutta kaikessa tapauksessa on hän
suvustaan huonontunut", sanoi yksi. "Kaikeksi onneksi en ole koskaan
häntä tuntenut."
"Pelkuri, joka jätti paikkansa", sanoi toinen, "tämä Monseigneur
pääsi lähtemään Pariisista sääret taivasta kohti ja puoleksi
tukehtuneena heinäkuormassa -- joitakin vuosia takaperin."
"Uusien oppien tartuttama", sanoi kolmas, ja katseli sivumennen
osoitetta lornjetillaan, "asettui markiisivainajaa vastaan, jätti
tilan periessään sen ja heitti sen roskajoukon valtaan. Toivon että
he nyt palkitsevat häntä hänen ansioittensa mukaan."
"Mitä?" huusi möläjävä Stryver. "Niinkö hän teki? Sellainenko mies
hän on? Katsokaamme hänen häpeällistä nimeänsä. Piru hänet periköön!"
Darnay, joka ei enää kyennyt itseään hillitsemään, laski kätensä
herra Stryverin olkapäälle ja sanoi:
"Minä tunnen sen miehen."
"Piru vie, vai tunnette?" sanoi Stryver. "Silloin surkuttelen teitä."
"Miksi niin?"
"Miksi niin, herra Darnay? Ettekö kuulleet hänen tekojaan. Älkää
kysykö, miksi, näihin aikoihin."
"Mutta minä kysyn, miksi?"
"Silloin sanon vielä kerran, herra Darnay, että surkuttelen teitä.
Olen pahoillani kuullessani teidän tekevän niin eriskummallisia
kysymyksiä. Tässä puhutaan miehestä joka on saastaisimman ja
herjaavimman helvetinopin tartuttama, mistä koskaan on kuultu
puhuttavan, miehestä, joka on jättänyt tilansa alhaisimpain
hylkiöitten, joukkomurhaajien käsiin, ja te vielä kysytte miksi
surkuttelen, että mies joka opettaa nuorisoa, tuntee hänet? Hyvä,
minä vastaan teille. Minä surkuttelen teitä syystä että luulen
sellaisesta konnasta saattavan jotain tarttua. Siinä syy."
Muistaen salaisuutta, hillitsi Darnay itseään suurella vaivalla ja
sanoi: "Ehkäpä ette ymmärrä sitä gentlemannia."
"Mutta ymmärrän mitenkä saada _teitä_ pussiin, herra Darnay",
sanoi riitapukari Stryver, "ja sen olen tekevä. Jos se lurjus on
gentlemanni, en häntä ymmärrä. Te voitte sanoa sen hänelle ynnä
minun terveiseni. Voitte myöskin sanoa hänelle minun puolestani,
että luovutettuaan maallisen omaisuutensa ja asemansa tuolle
vertajanoavalle roistoväelle, hämmästyttää minua ettei hän ole
heidän etunenässään. Mutta ei hyvät herrat", katsellen ympärilleen
ja napsahuttaen sormillaan, "minä tunnen jotakuinkin ihmisluonnon ja
minä sanon teille ettei koskaan senkaltainen mies usko itseään niin
kalliitten holhokkien armoihin. Ei, hyvät herrat, hän panee pillit
pussiin heti jymäkän alkaessa ja pujahtaa pois."
Näin puhuen ja vielä kerran sormiaan napsahuttaen tuppaantui herra
Stryver Fleet-kadulle saavuttaen kuulijoittensa yleistä hyväksymistä.
Herra Lorry ja Charles Darnay jäivät kahden pulpetin ääreen kaikkien
lähtiessä pois pankista.
"Tahdotteko ottaa tämän kirjeen huoleksenne?" sanoi herra Lorry. "Te
tiedätte varmaan minne se on tuleva?"
"Tiedän."
"Olkaa hyvä ja selittäkää, että otaksumme sen osotetun tänne siinä
luulossa että tietäisimme minnekkä se olisi jätettävä ja että se on
vetelehtinyt täällä jonkun aikaa?"
"Kyllä sanon. Matkustatteko Pariisiin suoraan täältä?"
"Niin, kello kahdeksan aikana."
"Siis tulen takasin heittämään teille jäähyväisiä."
Hyvin tyytymättömänä itseensä, Stryveriin ja moneen muuhun, kiiruhti
Darnay rauhalliseen Templeen, avasi kirjeensä ja luki sen. Tässä sen
sisällys:
/#
L'Abbayen vankila Pariisissa 21 p. kesäkuuta 1792.
_Herra entinen Markiisi._
Oltuani kauvan hengenvaarassa kylässä, on minut otettu kiinni
väkivaltaisesti ja loukkaavasti ja kuletettu jalan pitkän matkaa
Pariisiin. Matkalla olen suuresti kärsinyt. Ei siinä tarpeeksi,
taloni on hävitetty -- tasotettu maan tasalle.
Rikos, jonka vuoksi olen vangittu, herra entinen markiisi ja
jonka vuoksi minut asetetaan tuomioistuimen eteen ja kadotan
elämäni (ilman teidän jalomielistä apuanne) on, kuten minulle
sanotaan, petos kansan majesteettia vastaan, sillä minä olen
esiintynyt sitä vastaan erään emigrantin hyväksi. Olen turhaan
selittänyt heille, että olen esiintynyt heidän edukseen enkä
heitä vastaan teidän käskyjenne mukaan. Olen turhaan selittänyt
heille, että minä ennen emigranttien omaisuuden takavarikkoon
ottamista, annoin anteeksi ne verot, joita he olivat herenneet
maksamasta, etten ollut vaatinut mitään arentia, etten ollut
turvaantunut mihinkään oikeudenkäyntiin. Ainoa vastaus on,
että olen toiminut erään emigrantin hyväksi ja missä on tämä
emigrantti?
Oi, armollinen herra entinen markiisi! missä on tämä emigrantti?
Huudan unissani: missä hän on? Kysyn taivaalta eikö hän tule
minua pelastamaan? Ei vastausta. Oi, herra entinen markiisi,
lähetän epätoivoisen huutoni meren ylitse siinä toivossa
että se ehkä kuuluu teidän korviinne Tellsonin suuren pankin
välityksellä, joka on tunnettu Pariisissa.
Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian
tähden, rukoilen teitä herra entinen markiisi, auttakaa ja
vapauttakaa minua. Minun vikani on, että olen ollut teille
uskollinen. Oi, herra entinen markiisi, nyt pyydän teitä olemaan
uskollinen minua kohtaan!
Tästä kauhun vankilasta, jossa minä joka päivä yhä lähenen
perikatoani, lähetän minä teille herra entinen markiisi suruisen
ja onnettoman alamaisuuteni vakuutuksen.
Teidän onneton palvelijanne _Gabelle._
#/
Salainen levottomuus Darnayn mielessä virkosi tästä kirjeestä
voimakkaasti eloon. Vaara, joka uhkasi vanhaa, hyvää palvelijaa,
jonka ainoa rikos oli uskollisuus häntä ja hänen perhettään kohtaan,
tuijotti niin nuhtelevaisesti häntä kasvoihin, hänen kävellessään
edestakasin Templessä mietiskellen mitä hänen tulisi tehdä, että hän
melkein peitti kasvonsa ohitsekulkevilta.
Hän tiesi hyvin, että kauhuissaan siitä ilkityöstä joka seppelöitsi
vanhan suvun pahat työt ja pahan maineen, epäillessään setäänsä
ja katsellessaan vastustavalla omallatunnolla sitä huojuvaa
rakennusta jota hänen otaksuttiin ylläpitävän, oli hän toiminut
puutteellisesti. Hän tiesi aivan hyvin, että hän rakkaudessaan Lucyyn
oli liian hätäisesti ja puutteellisesti luopunut yhteiskunnallisesta
asemastaan, vaikka hän jo kauvan oli sitä miettinyt tehdä. Hän tiesi
että hänen olisi pitänyt viedä se perille järjestelmänmukaisesti ja
antaa sille laillista muotoa, ja että hän olikin aikonut sen tehdä,
vaikka se oli jäänyt sikseen.
Onni hänen itsevalitsemassa englantilaisessa kodissaan, pakko
olla alituisessa työssä, ajan pikaiset muutokset ja huolet, jotka
seurasivat niin nopeasti toisiaan, että yhden viikon tapahtumat
pyyhkivät pois edellisen viikon kypsymättömät tuumat, tekivät
tyhjiksi hänen aikeensa. Hän tiesi aivan hyvin että hän oli alistunut
tähän asianhaarojen pakosta, ei tosin ilman levottomuutta, mutta
kuitenkin ilman johdonmukaista ja kasvavaa vastustusta. Hän oli
odottanut tilaisuutta toimiakseen, ajat olivat vaihdelleet ja olleet
levottomat, kunnes tilaisuus oli mennyt hukkaan ja aatelisto oli
tulvinut pois Ranskasta sekä maanteitä että syrjäteitä ja heidän
omaisuutensa otettu takavarikkoon ja hävitetty, vieläpä heidän
nimensäkin pyyhkäisty pois. Tämän kaiken tiesi hän yhtä hyvin kuin
jotkut uudet viranomaiset Ranskassa, jotka taisivat häntä siitä
syyttää.
Mutta hän ei ollut sortanut ketään, eikä vanginnut ketään.
Velkojensa kerääminen oli hänelle niin vastenmielistä että hän oli
vapaaehtoisesti luopunut niistä, lähtenyt maailmalle ilman yhtäkään
suojelijaa, hankkinut itselleen oman paikan siellä ja ansainnut oman
leipänsä. Herra Gabelle oli hoitanut köyhtynyttä ja kiinnitettyä
tilaa kirjeellisten määräysten mukaan, joissa kehotettiin säästämään
kansaa, antamaan sille se vähänen mikä annettavissa oli -- ne
polttoaineet, joita ankarat velkojat sallivat heidän ottaa talvella
ja ne tuotteet, joita kesällä voitiin pelastaa heidän kynsistään --
ja hän oli epäilemättä omaksi turvakseen ottanut nämät määräykset
todisteiksi, siis nyt tuli vain hänen esiintyä.
Tämä edisti epätoivoista päätöstä, jonka Charles Darnay oli
tekemäisillään, hän aikoi näet lähteä Pariisiin.
Niin. Kuten merimiestä vanhassa sadussa, olivat tuulet ja virrat
ajelleet häntä magneettikallion alueelle, ja se veti hänet nyt
luokseen ja hänen täytyi seurata. Kaikki mikä kohosi hänen
ajatuksissaan, syyti hänet yhä nopeammin ja varmemmin kohti
kauheata vetovoimaa. Hänen salainen levottomuutensa oli syntynyt
siitä, että hänen onnettomassa synnyinmaassaan toimitettiin huonoja
aikeita huonoilla välikappaleilla ja siitä, ettei hän, tietäessään
olevansa heitä parempi, ollut siellä, toimimassa jotain verenvuodon
ehkäisemiseksi ja täyttämässä laupeuden ja inhimillisyyden
vaatimuksia. Tämän puoleksi tukahutetun ja puoleksi kalvavan
levottomuuden johdosta oli hän tullut tekemään sattuvia vertauksia
itsensä ja sen vanhan kunnon herran välillä, jonka velvollisuuden
tunto oli niin vahva. Tätä (hänelle niin alentavaa) vertausta oli
paikalla seurannut Monseigneurin iva, joka oli häntä katkerasti
loukannut, samoin Stryverin sanat, jotka vanhoista syistä olivat
karkeammat ja sapekkaammat kuin toisten. Tähän oli tullut lisäksi
Gabellen kirje, viattoman, hengenvaarassa olevan vangin vetoaminen
hänen oikeuteensa, kunniaansa ja hyvään nimeensä.
Hänen päätöksensä oli tehty. Hänen oli lähdettävä Pariisiin.
Niin, magneettikallio veti hänet puoleensa ja hänen täytyi purjehtia
kunnes ajoi karille. Hän ei tiennyt mistään kalliosta, hän näki
tuskin vaaraakaan. Hänen toimiensa tarkotus, joskin hän oli heittänyt
työnsä kesken, esiintyi hänen silmissään sellaisessa valossa, että
hän arveli sitä kiitollisuudella tunnustettavan Ranskassa jos hän
itse ilmestyisi sitä täyttämään. Sitäpaitsi kuvastui hänen mielessään
kunniakas toivo tehdä hyvää, joka usein on niin monen hyvän sydämen
sangviininen kangastus ja hän oli mielikuvituksessaan voimakkaasti
johtavinaan tätä raivoavaa vallankumousta, joka oli eksynyt niin
hirvittävästi harhaan.
Tehtyään päätöksensä, käveli hän edestakasin ja mietiskeli ettei
Lucyn, eikä hänen isänsä tulisi saada mitään tietää ennen hänen
lähtöään. Lucyä oli säästettävä eron haikeudesta ja hänen isänsä,
joka aina vastenmielisesti käänsi ajatuksensa menneisyyden
maaperälle, oli saava tiedon tästä askeleesta vasta silloin kun se
oli peruuttamattomasti pantu täytäntöön. Hän ei ajatellut kuinka
suuresti Lucyn isä oli syypää tähän hänen ontuvaan asemaansa
kantaessaan tuskallisen kiihkeästi vanhojen Ranskaan liittyvien
muistojen elvyttämistä. Mutta tämäkin asianhaara oli vaikuttanut
hänen menettelytapaansa.
Hän kulki edestakasin kiihkeissä mietteissään, kunnes oli aika palata
Tellsonin pankkiin jättämään hyvästi herra Lorrylle. Tultuansa
Pariisiin, oli hän siellä käyvä vanhaa ystäväänsä tervehtimässä,
mutta nyt hän ei saanut sanoa sanaakaan aikeestaan.
Vaunut ja postihevoset odottivat pankin ovella ja Jerry oli
matkapuvussa pitkävartiset saappaat jaloissaan.
"Olen vienyt kirjeen perille", sanoi Charles Darnay herra Lorrylle.
"En suostunut vaivaamaan teitä kirjallisella vastauksella, vaan ehkä
tahdotte viedä perille suullisen?"
"Sen tahdon mielelläni tehdä", sanoi herra Lorry, "ellei se ole
vaarallista."
"Ei laisinkaan. Mutta se on eräälle vangille l'Abbayessa."
"Mikä hänen nimensä on?" sanoi herra Lorry, avonainen muistikirja
kädessään.
"Gabelle."
"Gabelle. Ja mikä on viesti onnettomalle vangille?"
"Sanokaa vain, että hän on saanut kirjeen ja tulee."
"Eikö mitään määräaikaa?"
"Hän lähtee matkalle huomeniltana."
"Ei mitään määrättyä henkilöä?"
"Ei."
Hän auttoi herra Lorrya kääriytymään lukuisiin takkeihin ja kaapuihin
ja seurasi häntä vanhan pankin lämpimästä ilmasta Fleet kadun usvaan.
"Terveiseni Lucylle ja pikku Lucylle", sanoi herra Lorry jäähyväisiä
heittäessään "ja pitäkää hyvä huoli heistä siksi kun palajan."
Charles Darnay pudisti päätään ja hymyili epäilevästi, vaunujen
pyöriessä pois.
Sinä iltana -- se oli neljästoista päivä elokuuta, valvoi hän kauvan
ja kirjoitti kaksi hellää kirjettä. Toinen oli Lucylle ja siinä
kertoi hän ankarasta velvollisuudesta, joka kutsui häntä Pariisiin,
selvittäen hänelle seikkaperäisesti ne syyt, joihin nähden hän oli
vakuutettu välttävänsä kaikkia vaaroja; toinen oli tohtorille ja
siinä uskoi hän Lucyn ja heidän rakkaan lapsensa hänen huostaansa,
kosketellen siinä myös samaa ainetta. Kummallekin kirjoitti hän että
hän oitis perille päästyään oli heille kirjoittava, näytteeksi että
hän oli turvassa.
Tämä päivä oli vaikea, sillä ensi kerran heidän yhdyselämänsä aikana
oleskeli hän heidän seurassaan, salaisuus mielessä. Oli vaikeata
panna täytäntöön se viaton petos, josta heillä ei ollut vähintäkään
aavistusta. Mutta hellä silmäys hänen vaimoonsa, joka oli niin
ilonen ja toimekas, vahvisti hänen päätöstään olla mitään puhumatta
tuumistaan (hän oli jo melkein ilmoittamaisillaan ne, niin omituista
oli hänestä toimittaa mitään ilman hänen hiljaista apuaan) ja päivä
kului nopeasti. Aikasin illalla syleili hän vaimoaan ja hänen yhtä
rakasta kaimaansa, sanoen pian palaavansa (ennen tehty sopimus
pakotti muka hänet kaupungille ja matkalaukun oli hän jo salaisesti
pannut järjestykseen) ja läksi ulos kadulle raskaaseen sumuun vielä
raskaammalla sydämellä.
Näkymätön voima veti hänet nyt nopeasti puoleensa ja kaikki tuulet
ja virrat puhalsivat häntä suoraan ja voimakkaasti sitä kohti. Hän
jätti molemmat kirjeensä luotettavalle sananviejälle vietäväksi
määräpaikkaansa puolta tuntia ennen puoliyötä mutta ei ennen,
vuokrasi hevoset Doveriin ja alkoi matkansa. "Taivaan, oikeuden,
jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden!" kuului vankiraukan
huuto, ja sillä Darnay vahvisti raskasta sydäntään, kun hän jätti
taaksensa kaikki, mikä oli hänelle rakasta maan päällä ja ajeli kohti
magneettikalliota.
_Toisen kirjan loppu_.