Meri on yhä kohoomassa.
Kurja, nääntynyt Saint-Antoine oli elänyt vain yhden riemuviikon,
jonka kuluessa se niin hyvin kuin taisi mausti niukkaa ja katkeraa
leipäpalastaan veljellisillä syleilyillä ja onnitteluilla, kun rouva
Defarge taas tavalliseen tapaansa istui tiskinsä ääressä pitäen
silmällä vieraita. Rouva Defargen päässä ei nyt näkynyt ruusua, sillä
urkkijoitten suuri veljeskunta varoi tämän lyhyen viikon jälkeen
antautua pyhimyksen suojeluksen alaiseksi. Lyhdyt sen kaduilla
liehuivat niin turmiotatietävästi.
Kädet ristissä istui rouva Defarge keskipäivän kuumuudessa katsellen
viinitupaa ja katua. Kummassakin näkyi vetelehtijöitä, likasia ja
kurjia kuten ainakin, mutta heidän kurjuuttaan ympäröi nyt selvä
tunto vallastaan. Risaisinkin yömyssy, joka heilui viistossa
viheliäisimmän kerjäläisen päässä näytti sanovan: "tiedän kuinka
vaikeata minun, tämän myssyn kantajalla on ylläpitää omaa elämätäni
mutta tiedättekö kuinka helppoa minun, tämän myssyn kantajalla,
on päättää teidän elämänne?" Jokaisella laihalla, alastomalla
käsivarrella, joka ennen oli ollut työttä, oli nyt aina se työ
tarjona, että taisi iskeä kuoliaaksi. Kutovien naisten kädet
olivat käyneet vaarallisiksi, opittuaan kynsimään. Saint-Antoinen
ulkomuodossa oli tapahtunut muutos, satoja vuosia oli kuvaa nakutettu
semmoiseksi kun se nyt oli ja viimeistelevät vasaraniskut olivat
paljon lisänneet sen ilmettä.
Rouva Defarge havaitsi tämän hiljaisella hyväksymisellä kuten
Saint-Antoinen naisten johtajattarelta tietysti saattoi odottaakin.
Muuan sisarista kutoi hänen vieressään. Hän oli nälkään nääntyvän
maustekauppiaan lyhyt ja jotenkin lihavanläntä vaimo ja kahden
lapsen äiti; tämä varajohtajatar oli jo hankkinut itselleen tuon
mairittelevan nimen: "Kosto".
"Kuulkaa!" sanoi Kosto. "Kuulkaahan toki! Kuka tulee?"
Pikaisesti kasvava hälinä kohisi eteenpäin kuin olisi ruutisuoni
kulkenut Saint-Antoinen kortteerin äärimmäiseltä rajalta viinituvan
ovelle ja äkkiä sytytetty.
"Se on Defarge", sanoi rouva. "Hiljaa isänmaanystävät!"
Defarge astui sisään hengästyneenä, otti päästään punasen lakin ja
katseli ympärilleen. "Hiljaa kaikki!" sanoi rouva taas. "Kuulkaa
häntä!" Defarge seisoi hengästyneenä, taustana kiihkeitä silmiä ja
ammottavia suita, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle. Kaikki
viinituvassa olivat nousseet pystyyn.
"Alappas puhua mieheni. Mikä on tapahtunut?"
"Uutisia toisesta maailmasta."
"Kuinka niin?" sanoi rouva halveksivaisesti. "Toisesta maailmasta?"
"Muistatteko kaikki täällä vanhaa Foulonia, joka kehotti nälkään
nääntynyttä kansaa syömään ruohoa ja joka kuoli ja meni helvettiin?"
"Kaikki muistamme hänet", huudettiin joka nurkasta.
"Uutiset kertovat hänestä. Hän on meidän joukossamme!"
"Meidän joukossamme!" huusivat kaikki taas. "Onhan hän kuollut?"
"Eikä ole kuollut. Hän pelkäsi meitä niin -- ja syystä kyllä -- että
oli kuolevinaan ja sai komeat tekohautajaiset. Mutta hän on löydetty
elävänä, piiloutuneena maalla ja on tuotu tänne. Näin hänet aivan
nykyään kun hänet vietiin Hôtel de Villeen vankina. Sanoin että
hänellä oli syytä peljätä meitä. Sanokaa nyt kaikki. Eikö hänellä
_ollut?"_
Ellei tuo viheliäinen kahdeksannellakymmenennellä oleva syntinen
olisi sitä ennestään tiennyt, olisi kysymystä vastaava huuto nyt sen
hänelle tiettäväksi tehnyt.
Seurasi kotvanen syvää hiljaisuutta. Defarge ja hänen vaimonsa
katsoivat lujasti toisiinsa. Kosto kumartui alas ja nyt kuului tiskin
takana olevan rummun räminä, jota hän löi.
"Kansalaiset", sanoi Defarge päättävällä äänellä "olemmeko valmiit?"
Rouva Defargen veitsi oli paikalla hänen vyössään, rumpu kieppui
kaduilla ikäänkuin olisi se yhdessä pärisyttäjineen noiduttuna
lentänyt eteenpäin, ja päästäen pelottavia huutoja ja hosuen
käsillään kuin olisivat kaikki neljäkymmentä raivotarta olleet
liikkeellä, syöksyi Kosto talosta taloon kutsuen naisia kokoon.
Miehet olivat kauhistuttavat kun he verenhimoisessa vihassaan
katselivat ulos ikkunoista, kiskoivat käsiinsä ne aseet, joita
oli käytettävänä ja ryntäsivät kiireesti kadulle, mutta naisten
näkeminen olisi voinut hyydyttää veren rohkeimmankin suonissa.
Kotoisista askareistaan, joita heidän alaston köyhyytensä salli
heidän toimittaa, lastensa, vanhustensa ja sairaittensa luota, jotka
makasivat nääntyneinä ja alastomina paljaalla laattialla, ryntäsivät
he liehuvin hiuksin, usuttaen toisiaan ja itseään mielettömiksi
hurjilla huudoilla ja liikkeillä. "Foulon roisto on vangittu,
sisareni! Ukko Foulon on vangittu, äitini! Foulon konna on vangittu,
tyttäreni!" Sitten syöksyi joukko toisia naisia näitten joukkoon,
löivät rintojaan, raastoivat hiuksiaan ja rääkyivät: "Foulon elää!
Foulon, joka käski nälkäistä kansaa syömään ruohoa! Foulon, joka
käski vanhan isäni syödä ruohoa kun minulla ei ollut leipää antaa
hänelle. Foulon, joka käski pienen vauvani imeä ruohoa kun nämät
rinnat olivat nälästä kuivettuneet. Oh! Jumalan äiti, tätä Foulonia!
Oi taivas! meidän kärsimyksiämme. Kuule minua, pieni, kuollut
vauvani ja riutunut isäni, minä vannon polvillani näillä kivillä,
kostavani puolestanne Foulonille. Puolisot, veljet ja nuoret miehet,
antakaa meille Foulonin veri, antakaa meille Foulonin pää, antakaa
meille hänen sydämensä, antakaa meille hänen ruumiinsa ja sielunsa,
raastakaa Foulon kappaleiksi ja kaivakaa hänet maahan että hänestä
kasvaisi ruohoa!"
Näin rääkyen juoksi joukko naisia kiihoittuneena sokeaan raivoon,
lyöden ja raastaen omia ystäviään kunnes he vaipuivat kouristuksiin
ja heidän miehensä pelastivat heitä töin tuskin kuolemasta toisten
jalkoihin.
Eikä siltä hukattu hetkeäkään, ei yhtäkään hetkeä. Tämä Foulon
oli Hôtel de Villessä ja voisi ehkä päästä vapaaksi. Ei koskaan,
jos Saint-Antoine tunsi omia kärsimyksiään, loukkauksiaan ja
vääryyksiään. Aseellisia miehiä ja naisia parveili ulos kortteerista
ja vetivätpä vielä viimeisenkin sakan mukanaan sellaisella voimalla,
että neljännestunnin kuluttua ei Saint-Autoinen helmassa ollut muita
eläviä olentoja kuin joitakin vanhoja akkoja ja ruikuttavia lapsia.
Ei. He täyttivät nyt tuomiosalin missä tuo ruma ja ilkeä ukko oli,
ja miehittivät läheiset kadut. Defargen pariskunta, Kosto ja Jaakko
kolmas olivat pahimmassa tungoksessa salissa ja jotenkin lähellä
uhria.
"Katsokaa!" huusi rouva osottaen veitsellään. "Katsokaa, vanha roisto
on sidottu nuorilla. Se oli mainiota, että sidottiin kimppu ruohoa
hänen selkäänsä. Hah, hah! Se oli mainiota! Syököön hän nyt niitä!"
Rouva pisti veitsen kainaloonsa ja taputti käsiään kuin teatterissa.
Ne, jotka seisoivat lähinnä rouva Defargea, ilmaisivat hänen
tyytyväisyytensä aiheen takana oleville ja nämät selittivät sen
vuorostaan toisille ja nämät taas toisille ja niin kaikuivat läheiset
kadut käsientaputuksista. Samalla tavalla levitettiin parin kolmen
tunnin juorut ja rouva Defargen lukuisat kärsimättömyyden ilmaisut
hämmästyttävällä nopeudella, sitä helpommin kun muutamat miehet,
jotka ihmeellisellä ketteryydellä olivat kavunneet ulkoneville
pienauksille katsoakseen sisään ikkunoista, tunsivat hyvin rouva
Defargen ja muodostivat sähkölennättimen hänen ja ulkopuolella olevan
joukon välillä.
Viimein nousi aurinko niin korkealle, että se heitti ystävällisen
säteen suoraan vanhan vangin päähän, ikäänkuin olisi se luvannut
toivoa tai suojelusta. Tämä suosio oli liikaa, sitä ei voitu kärsiä,
silmänräpäyksessä hajaantui se tomu- ja akanamuuri, joka oli seisonut
hämmästyttävän kauvan kaikkia tuulia vastaan ja Saint-Antoine sai
hänet valtaansa.
Se tuli heti tietyksi väkijoukon äärimmäisissä riveissäkin. Defarge
oli vain harpannut aituuksen ja yhden pöydän yli ja sulkenut
viheliäisen vanhuksen kuolon syleilyyn -- rouva Defarge oli seurannut
jälestä ja iskenyt kätensä nuoraan, jolla hän oli sidottu -- Kosto ja
Jaakko kolmas eivät vielä olleet ennättäneet heidän luokseen eivätkä
miehet ikkunalaudoilta olleet vielä heittäytyneet alas ikäänkuin
petolinnut korkeilta oksiltaan -- kun jo yli kaupungin kaikui huuto:
"tuokaa hänet ulos! ripustakaa hänet lyhtyyn!"
Ja niin häntä retuutettiin ja laahattiin ylös-alasin ja pää
roikuksissa rakennuksen portaita alas, milloin polvillaan, milloin
jaloillaan, milloin seljällään, puoleksi tukehtuneena niistä
ruoho- ja olkitukuista, joita sadat kädet heittivät vasten hänen
kasvojaan, revittynä, pehmitettynä, huohottavana ja verta vuotavana,
alinomaa rukoillen ja kerjäten armoa. Väliin koetti hän epätoivon
tuskalla ryhtyä jotain tekemään kun kapea rakonen syntyi hänen
ympärillään kansajoukon tuuppiessa toisiaan taaksepäin nähdäkseen
hänet. Väliin raastettiin häntä kuin puupalikkata säärimetsän läpi.
Niin hinattiin hän läheisimpään kadunkulmaan, jossa yksi näitä
turmallisia lyhtyjä heilui ja siellä rouva Defarge päästi hänet
käsistään -- kuten kissa hiiren -- ja katseli häntä ääneti ja
kylmäverisesti valmistuspuuhiin ryhdyttäessä ja vangin rukoillessa
häneltä armoa. Sillä välin kirkuivat hänelle naiset koko ajan
intohimoisesti ja miehet taas vaativat tuimasti, että hän olisi
tapettava ruohotukko suussa. Hän hissattiin ylös mutta nuora katkesi
ja kansa otti hänet kiljuen vastaan, toisen kerran hissattiin hän
ylös, nuora katkesi taas ja taas otettiin hän kiljuen vastaan. Mutta
sitten oli nuora armelias ja kesti ja tuossa tuokiossa oli hänen
päänsä piikkiin pistetty. Ja niin paljon ruohoa oli suussa, että koko
Saint-Antoine tanssi ihastuksesta sitä nähdessään.
Mutta tähän eivät tämän päivän ilkityöt loppuneet, Saint-Antoine
kiihotti kiehuvaa vertansa huudoilla ja tanssimisella ja se
kuohui taas yli reunojensa saadessaan päivän kallistuessa
loppuunsa vihiä siitä, että murhatun vävy joka myös oli kansan
vihollisia ja herjaajia, lähestyi Pariisia viidensadan hevosmiehen
vartioimana. Saint-Antoine kirjoitti hänen rikoksensa tulipunasille
paperiarkeille, otti hänet kiinni -- olisi ryöstänyt hänet
vaikka kokonaisen armeijan helmasta saadakseen hänet Foulonille
seuralaiseksi -- pisti hänen päänsä ja sydämensä piikkeihin ja kantoi
tämän päivän saaliit ympäri katuja kuin olisi susien juhlakulku ollut
liikkeellä.
Vasta pilkkosten pimeässä palasivat miehet ja naiset ruikuttavien
ja leivättömien lastensa luo. Sitten piirittivät pitkät jonot
kurjia leipuripuoteja ja he odottivat kärsivällisesti saadakseen
ostaa palasen kehnoa leipää ja siinä odottaessaan, vatsat tyhjinä,
kuluttivat he aikaansa syleilemällä toisiaan päivän voittojen
johdosta ja uudistivat päivän tapahtumia juoruillaan. Vähitellen
harveni ja väheni tämä repaleinen ihmisjono, ja sitten alkoi
viheliäisiä kynttiläpahasia tuikkia ullakkoikkunoista ja kaduilla
sytytettiin kehnoja tulia, joissa naapurit keittivät yhteisesti
ateriansa syödäkseen sen sitten ovensa ulkopuolella.
Ne olivat niukkia ilta-aterioita ja vähän oli lihaa ynnä muuta
särvintä huonon leivän lisäksi. Mutta toveruushengestä lähti
jonkinlaista ravintoa noihin kivikoviin ruokavaroihin, houkutellen
niistä joitakin ilonkipunoita. Isät ja äidit, jotka olivat tehneet
voitavansa päivän pahimmassa työssä, leikittelivät sievästi laihojen
lastensa kanssa, ja rakastavaiset rakastivat ja toivoivat, vaikka
maailma heidän ympärillään olikin sellainen.
Oli jo melkein aamu, kun viimeiset vieraat erkanivat Defargen
viinituvasta ja herra Defarge sanoi käheällä äänellään, ovea
sulkiessaan:
"Jopa se viimeinkin tuli, kultaseni."
"Niin", vastasi rouva, "melkein."
Saint-Antoine nukkui, Defarget nukkuivat, nukkuipa Kostokin nälkäisen
maustekauppiaansa vieressä ja rumpu lepäsi. Rummun ääni oli ainoa
Saint-Antoinessa, jota veri ja melu eivät olleet muuttaneet. Kosto
olisi rummun vartijana voinut herättää sen ja houkutella siitä
saman äänen kuin ennen Bastiljin kukistumista tai vanhan Foulonin
vangitsemista, mutta niin ei ollut laita miesten ja naisten käheitten
äänien Saint-Antoinen helmassa.