Kaikuvia askeleita.
Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan.
Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen
miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja
kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman
hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.
Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä
jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen
silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista
ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään.
Utuisia toiveita ja epäilyksiä -- toiveita rakkaudesta, joka vielä
oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon
nauttiakseen tätä uutta onnea -- taistelivat hänen rinnassaan.
Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan
puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan,
täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.
Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan.
Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen
pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa
toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina
kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui
lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän
levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä,
samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja
valmisti äidille pyhän ilon.
Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki
ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen
antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa
vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet
olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso
neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää
kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka
korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.
Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet
katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka
muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen
pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas
isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin
sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen
helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan -- eivät kyyneleet,
jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta
lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät
isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!
Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne
olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta.
Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin
ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan -- ikäänkuin meren huokauksen,
joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas
naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea
äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä,
jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.
Kaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin.
Korkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan
vierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän
kanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin
kiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki
todelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.
Mies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja
muuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina
hänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista
hienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet
silloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli
ensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja
hän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi.
Pikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. "Carton
raukka! Suudelkaa häntä puolestani!"
Herra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri
höyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten
hyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa
venettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja
enimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta
tapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana
häneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden
tunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän
irtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella
todellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas,
hän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla
ei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä
päässään.
Näitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili
mitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään
kuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut
niitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla:
"tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!"
Herra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra
Stryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä
apuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta
kerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä
ääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva
Darnay kerran oli harjottanut "kietoakseen" hänet ja niistä ovelista
vastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta "satimeen".
Muutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin
kestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä
viimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein
että hän jo itse sen uskoi -- mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa
jo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan
jokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään
hänet siellä hiljaisuudessa.
Näitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja
hymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä
oli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan
lapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä
askeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin
kaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella
älyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan
tuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle.
Eikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut
niistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että
hän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan
kuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli
sanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet
näyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua,
jonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: "rakastettuni, mikä on se
taikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin
meitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä,
tai liian paljon tekemistä?"
Mutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät
uhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen
syntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin
kävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.
Eräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään
Tellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän
ikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat
kaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he
katselivat salamoita samalta paikalta.
"Aloin jo luulla", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan
taaksepäin, "että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut
niin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa
tai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus,
että meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset
pankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille
rahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin."
"Näyttää pahalle", sanoi Darnay.
"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen.
Ihmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa
vanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää
itseämme tavallisesta järjestyksestämme."
"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on", sanoi Darnay.
"Tietystihän minä sen tiedän", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella
itselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, "mutta olen
päättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista.
Missä on Manette?"
"Tässä olen", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.
"Olen oikein ilonen että olette kotona, sillä tämä hälinä ja kaikki
nämät enteet, jotka minua ovat ympäröineet koko päivän, ovat minua
hermostuttaneet ilman syytä. Ettehän mene ulos tänä iltana?"
"En, aion pelata lautapeliä kanssanne jos haluatte", sanoi tohtori.
"Suoraan sanoen, en luule että haluan. Minä en kelpaa kilpailemaan
teidän kanssanne tänä iltana. Onko teillä vielä teetä, Lucy. En saata
nähdä."
"Tietysti, olemme pitäneet sen teille lämpimänä."
"Kiitos, ystäväni. Lapsikulta on kai vuoteessa?"
"Hän nukkuu makeasti."
"Se on oikein, niinkuin olla pitääkin. Ja miksikä ei, Jumalan kiitos,
täällä kaikki olisikin niinkuin olla pitää, mutta olen ollut niin
alakuloinen kaiken päivää, enkä ole enää nuori kuin ennen. Saanko
teeni, rakas Lucy! Kiitos. Ja tulkaa nyt istumaan meidän piiriimme
ja istukaamme rauhassa kuunnellen kaikuja, joista teillä on oma
teorianne."
"Ei teoriaa, mielikuvituksia vain."
"Siis mielikuvituksia, viisas lemmittyni", sanoi Lorry, taputtaen
häntä kädelle. "Ne ovat hyvin lukuisat ja äänekkäät, eikö totta?
Kuulkaahan vain niitä!"
* * * * *
Mielettömiä, hurjia ja vaarallisia askeleita, jotka kysyivät
ihmiselämää, askeleita, joita oli vaikea puhdistaa jos kerran olivat
verellä tahratut, raivosi kaukana Saint-Antoinessa, pienen piirin
istuessa pimeän ikkunan ääressä Lontoossa.
Saint-Antoine oli sinä aamuna ollut suunnaton, synkkä joukko
linnunpelotuksia, jotka lainehtivat edestakasin tiheitten
valovilahdusten välkkyessä aaltoilevien päitten päällä, missä
terässäilät ja painetit kiiluivat auringossa. Kauhistuttava kiljunta
lähti Saint-Antoinen kurkusta ja kokonainen metsä alastomia
käsivarsia liikkui ilmassa kuin kuivuneet puunoksat talvituulessa.
Kaikki sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti jokaiseen aseeseen tai
aseentapaiseen, joka vedettiin ylös syvyydestä.
Kuka niitä jakeli, mistä ne viimeksi tulivat, mistä alkoivat,
kenenkä voimasta niitä tusinoittain ravistettiin ja lennätettiin
sikin sokin kansan pään ylitse kuin salamoita, ei yksikään silmä
tungoksessa olisi saattanut keksiä, mutta musketteja jaettiin --
samoin patrooneja, ruutia ja hauleja, rauta- ja puukankia, veitsiä,
kirveitä, keihäitä, kaikkia aseita, joita epätoivon älykkyys taisi
keksiä. Ihmiset, jotka eivät saaneet käsiinsä muuta, ryhtyivät
vertavuotavin käsin kiskomaan kiviä ja tiilejä muurista. Joka valtimo
ja sydän Saint-Antoinessa hehkui kuumeessa. Jokainen elävä sielu piti
elämätään mitättömänä ja paloi intohimoisesta halusta sitä uhrata.
Kuten kiehuvalla vesipyörteellä on keskuspisteensä, keskittyi kaikki
tämä raivo Defargen viinituvan seutuville, ja jokaisella kattilassa
olevalla ihmisruumiilla oli taipumus imeytyä siihen pyörteeseen,
jossa Defarge itse ruudin ja hien nokeamana jakeli käskyjä ja aseita,
sysäsi toisen syrjään, veti toisen esiin, riisui aseet yhdeltä
antaakseen ne toiselle, ahersi ja raatoi missä tungos oli suurin.
"Pysytelkää lähellä minua, Jaakko kolmas", huusi Defarge, "ja te
Jaakko ensimmäinen ja toinen, erotkaa ja asettukaa niin monen
isänmaanystävän etunenään kuin suinkin saatatte. Missä on vaimoni?"
"Tässä olen!" sanoi rouva tyynenä kuten ainakin, mutta tänään oli hän
ilman kudinta. Rouvan uskalias oikea käsi piteli kirvestä tavallisten
lempeämpien kojeitten sijaan ja hänen vyössään oli pistooli ja julma
veitsi.
"Minnekkä lähdet, vaimo?"
"Lähden sinun seuraasi tällä haavaa. Sinä näet minut pian naisten
etukynnessä."
"Tulkaa siis!" huusi Defarge jyräjävällä äänellä. "Patriootit ja
ystävät, olemme valmiit! Bastiljiin!"
Kiljunalla, joka kuului kuin olisi kaikki hengitys Ranskassa
kokoontunut tuohon vihattuun sanaan, kohosi tämä elävä meri laine
laineelta, syvyys syvyydeltä ja vyöryi yli kaupungin. Hätäkellojen
soidessa, rumpujen päristessä, meren pauhatessa ja jymistessä kohti
uutta uomaansa, alkoi hyökkäys.
Syviä kaivantoja, kaksinkertaisia nostosiltoja, paksuja kivimuureja,
kahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Tulen
ja savun läpi -- tulessa ja savussa sillä meri heitti hänet kanuunan
ääreen ja paikalla tuli hänestä tykkimies -- työskenteli viinituvan
Defarge kuin uljas soturi kaksi hurjaa tuntia.
Syvä kaivanto, yksi ainoa nostosilta, paksuja kivimuureja, kahdeksan
suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Nostosilta
alhaalla! "Ponnistakaa toverit, ponnistakaa! Ponnista Jaakko
ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko tuhannes, Jaakko kaksituhannes,
Jaakko viideskolmattatuhannes, kaikkein enkelein ja pirujen nimessä
-- minkä vaan parempana pidätte -- ponnistakaa!" Niin puhui
viinituvan Defarge yhä kanuunansa ääressä, joka jo kauvan oli ollut
kuumana.
"Tänne naiset!" huusi hänen vaimonsa. "Mitä, emmekö voi tappaa
yhtä hyvin kuin miehet kun paikka on anastettu!" Ja hänen luokseen
hyökkäsivät naiset kimeästi, vertajanoovasti kirkaisten, erilaisilla
aseilla varustettuina mutta kaikki nälkäisinä ja kostonhimoisina.
Kanuunia, musketteja, tulta ja savua, mutta yhä vielä edessä syvä
kaivanto, yksi nostosilta, paksut kivimuurit ja kahdeksan suurta
tornia. Kaatuneet haavotetut järkyttivät hiukkasen kuohuavaa merta.
Salamoivia aseita, loimuavia soihtuja, höyryäviä kuormia märkää
olkea, ankaraa työtä barrikaadien luona joka suunnalla, huutoja,
kiväärinlaukauksia, sadatuksia, rajatonta uljuutta, ruskavia ja
jyskiviä palkkeja ja elävän meren raivokasta kohinaa, yhä vielä syvä
kaivanto, tuo yksi nostosilta, paksut kivimuurit, kahdeksan suurta
tornia ja yhä viinituvan Defarge kanuunansa ääressä, joka oli käynyt
kaksinkerroin kuumaksi neljän tunnin raivokkaan palveluksen jälestä.
Valkonen lippu linnoituksen sisässä ja sopimuksenhierontaa -- tämä
havaitaan hämärästi hurjan myrskyn läpi mutta ei mitään kuulla
--; äkkiä meri kohosi suunnattoman korkealle ja laajeni kulettaen
viinituvan Defargen lasketun nostosillan yli, paksujen ulkomuurien
sivu, kahdeksan tornin keskelle, jotka olivat antautuneet.
Niin vastustamaton oli sen valtameren mahti, joka oli temmannut hänet
mukaansa, että hänen oli yhtä mahdoton vetää henkeä tai kääntää
päätään kuin jos hän olisi taistellut Tyynen meren tyrskyissä
ennenkuin hän heitettiin maahan Bastiljin ulkopihalle. Nojautuneena
muurinkolkkaan, koetti hän sieltä katsella ympärilleen. Jaakko
kolmas seisoi melkein hänen rinnallaan, rouva Defarge yhä naistensa
etunenässä, näkyi kaukaa, veitsi kädessään. Kaikkialla oli melskettä,
riemua, huumaavaa ja hurjaa hämmennystä, hämmästyttävää mylläkkää,
raivokasta pantomiimia.
"Vangit."
"Vankiluettelot."
"Salaiset kopit."
"Kidutuskoneet."
"Vangit!"
Kaikesta tästä rääkyvästä ja kymmentuhannesta hajanaisesta huudosta
oli huuto: "vangit" se, joka kuuluvimmin kohosi meren helmasta.
Kun ensimmäiset laineet vyöryivät ohitse ja tempasivat vankilan
päällysmiehet mukanaan uhaten kaikkia silmänräpäyksen kuolemalla jos
yksikin salainen soppi jäisi näyttämättä, tarttui Defarge yhtä näistä
miehistä niskaan vahvalla kädellään -- se oli harmaapää joka kantoi
palavaa soihtua kädessään -- erotti hänet muista ja työnsi hänet
muurin ja itsensä väliin.
"Näyttäkää minulle pohjoinen torni!" sanoi Defarge. "Pian."
"Sen teen mielelläni jos tahdotte seurata minua", vastasi mies.
"Mutta siellä ei ole ketään."
"Mitä merkitsee sataviisi, pohjoinen torni?" kysyi Defarge. "Pian."
"Mitäkö se merkitsee, herra?"
"Merkitseekö se vankia vai vankihuonetta? Vai merkitseekö se että
lyön teidät kuoliaaksi?"
"Tappakaa hänet!" vaakui Jaakko kolmas, joka oli lähestynyt heitä.
"Herra, se on vankikoppi."
"Näyttäkää se minulle."
"Tulkaa siis tätä tietä."
Jaakko kolmas ahnehtivana kuten ainakin ja silminnähtävästi
tyytymättömänä ettei keskustelu aiheuttanut mihinkään
verenvuodatukseen, piteli Defargea käsivarresta kuten tämä
vanginvartijaa. Heidän päänsä olivat olleet aivan yhdessä tämän
lyhyen keskustelun aikana ja kuitenkin oli heidän vaikea kuulla
toisiaan, niin kauhistuttava oli elävän valtameren kohina sen
murtaessa linnoitukseen ja tulviessa yli pihojen, käytävien ja
portaitten. Ulkopuolellakin se ryntäsi seiniä vastaan kumealla,
käheällä ärjynällä, josta silloin tällöin yksinäisiä ääniä erkani ja
räiskyi ilmaan vaahdon tavalla.
Läpi synkkien holvien, joissa päivänvalo ei koskaan ollut loistanut,
pimeitten luolien ja häkkien, viheliäisten ovien sivu alas
maanalaisia portaita ja taas ylös rosoisia kiviä ja tiilejä, jotka
enemmän muistuttivat kuivuneita vesiputouksia kuin portaita, kulkivat
Defarge, vanginvartija ja Jaakko kolmas pidellen toisiaan käsistä,
niin sukkelaan kuin pääsivät. Siellä täällä, ainakin alussa, kohtasi
tulva heidät ja kuohui ohitse, mutta kun he olivat lopettaneet
alasastumisen ja alkoivat kiivetä ja kavuta erääseen torniin jäivät
he itsekseen. Paksujen muurien ja holvien ympäröiminä, kuulivat he
myrskyn sisä- ja ulkopuolella linnoitusta vain kumeasti ja hillittynä
raivoavan, ikäänkuin olisi melu, josta he tulivat vahingoittanut
heidän kuuloaan.
Vanginvartija pysähtyi matalan oven luona, pisti avaimen rämisevään
lukkoon, aukasi hitaasti oven ja sanoi heidän kaikkein taivuttaessa
päätään ja astuessa sisään:
"Sataviisi, pohjoinen torni!"
Korkealla seinässä oli pieni lasiton ikkuna varustettuna vahvalla
rautaristikolla ja kivivarjostimella, joten ainoastaan syvälle
kumartuen ja ylös katsoen taisi nähdä taivasta. Oven vieressä oli
pieni rautaristikkoinen tulisija. Liedellä nähtiin kasa vanhaa
tuhkaa. Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkivuode. Muuten neljä
mustunutta seinää, yhdessä ruosteinen rautarengas.
"Kulettakaa soihtua hitaasti seiniä pitkin, että näkisin ne", sanoi
Defarge vanginvartijalle.
Mies totteli ja Defarge seurasi valoa tarkasti silmillään.
"Seis! -- Katso tänne Jaakko!"
"A. M!" vaakui Jaakko kolmas, ahnaasti lukien.
"Alexandre Manette", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, seuraten
kirjaimia ruudista mustuneella etusormellaan. "Ja tässä hän
on kirjoittanut: 'onneton lääkäri'. Ja hän se epäilemättä on
kaivertanut tämän almanakan näihin kiviin. Mitä teillä on kädessänne?
Sorkkarauta? Antakaa se tänne!"
Hänellä oli yhä latasin kädessään, mutta vaihtoi sen nopeasti
sorkkarautaan ja kääntyen madonsyömään tuoliin ja pöytään, pilkkoi
hän ne palasiksi muutamilla iskuilla.
"Pitäkää soihtu korkeammalla", ärjyi hän vanginvartijalle. "Tarkasta
palasia, Jaakko. Ja kuule, tässä on veitseni" -- hän heitti sen
Jaakolle, "ratko vuode auki ja tutki olkia. Kohottakaa valoa
korkeammalle, kuuletteko!" Katsellen uhkaavasti vanginvartijaan,
kapusi hän uunille, tirkisteli ylös uuninpiipusta, koputteli ja
nakutteli sen syrjiä sorkkaraudalla, ja kiskoi rautaristikkoa.
Kotvasen kuluttua rapisi alas vähän saviruukkia ja soraa. Hän
käänsi pois päänsä välttääkseen sitä, ja kopeloi varovaisesti siinä
ja vanhassa tuhassa sekä eräässä uunin halkeamassa, jonne hän oli
iskenyt työaseensa.
"Eikö mitään puussa eikä oljissa, Jaakko?"
"Ei mitään."
"Kootkaamme kaikki yhteen keskelle koppia. Kas niin, sytyttäkää ne!"
Vanginvartija sytytti pienen röykkiön, joka leimahti tuleen. He
kyykistyivät jälleen päästäkseen ulos matalasta ovesta, jättivät
tulen palamaan ja palasivat pihalle. Alas mennessään tuntuivat he
vähitellen saavan takasin kuulonsa ja pian he taas olivat kuohuvan
virran keskessä.
He tapasivat sen kuohuvassa levottomuudessa etsimässä Defargea.
Saint-Antoine vaati meluten viinitupansa isäntää etumaiseksi
vahtimaan kuvernööriä, joka oli puolustanut Bastiljia ja ampunut
kansaa. Muuten ei kuvernööriä voitu viedä Hôtel de Villeen
tuomittavaksi. Hän voisi livahtaa tiehensä ja kansan veri (joka äkkiä
oli kohonnut jommoiseenkin arvoon, oltuaan vuosikausia arvotonta)
jäisi kostamatta.
Tässä kiljuvassa, intohimoisessa, kamppailevassa joukossa joka
näytti ympäröivän vanhaa, tuimaa upseeria, joka tunnettiin harmaasta
takistaan ja punasesta ritarinauhastaan, löytyi ainoastaan yksi
vallan tyyni olento, ja se oli nainen. "Katsokaa tuossa on
mieheni!" huusi hän, osottaen häntä. "Tuossa on Defarge!" Hän
seisoi liikkumattomana vanhan, tuiman upseerin rinnalla, oli yhä
liikkumattomana hänen rinnallaan kun Defarge ja muut kulettivat
häntä katuja pitkin, seisoi liikkumattomana hänen vieressään kun
vanki pysähtyi määräpaikkaansa ja häntä alettiin lyödä takaapäin,
oli liikkumattomana hänen vieressään silloinkin kun kauvan uhkaavat
lyönnit ja iskut satelemalla lankesivat hänen päälleen. Hän oli niin
likellä upseeria, hänen kaatuessaan maahan kuolleena, että hän äkisti
elpyen asetti jalkansa hänen niskalleen ja julmalla veitsellään --
joka kauvan oli ollut varalla -- leikkasi irti hänen päänsä.
Hetki oli tullut jolloin Saint-Antoine oli täyttävä kamalan aatteensa
ja hissaava ylös ihmisiä lyhtyjen asemesta näyttääkseen mitä pystyi
tekemään. Saint-Antoinen veri oli kuohuksissa ja rautakätisen
hirmuvallan veri vuosi -- vuosi alas Hôtel de Villen portaita, joilla
kuvernöörin ruumis lepäsi, vuosi rouva Defargen kengänanturalle,
jolla hän oli polkenut ruumista pitääkseen sitä tasapainossa kun
sitä silvottiin. "Laskekaa alas lyhty!" huusi Saint-Antoine,
mietiskeltyään uutta kuolintapaa, "tässä on yksi hänen sotilaitaan,
joka on asetettava vahtiin." Roikkuva vahtisotamies asetettiin
paikalleen ja meri pauhasi eteenpäin.
Tässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja,
jonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli
tuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja,
kostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja,
joihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.
Mutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme
eloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja -- seitsemän
kummassakin -- jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista,
ettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä
hylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan
myrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään
päällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin
olisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva
joukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän
kannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka
maahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä
päivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka
näyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut
silmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: "_Sinä sen teit_!"
Seitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä
päätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä
ja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten
olivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista
kulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan
läpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy
Darnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen
elämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole
niinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin
viinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat
punaseksi tahratut.