Muuan rukous.
Kun vastanaineet tulivat kotia oli Sydney Carton ensimmäisenä heitä
onnittelemassa. He eivät olleet monta tuntia olleet kotona ennenkuin
hän saapui. Hän ei ollut parantunut pukuunsa, ulkomuotoonsa eikä
tapoihinsa nähden, mutta hänessä ilmeni jonkinmoista karkeata
uskollisuutta, joka oli uutta Charles Darnaylle.
Sopivan tilaisuuden sattuessa vei hän Darnayn syrjään ikkunan luo
puhuakseen hänen kanssaan kahdenkesken.
"Herra Darnay", sanoi Carton, "toivon että meistä tulee ystävät."
"Olemmehan jo ystäviä, niin ainakin toivon."
"Te sanotte tämän vain ystävällisenä puhetapana, mutta sitä en
tarkota. Kun sanon että toivon meistä tulevan ystäviä, en tarkota
juuri sitäkään."
Jolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja
toverillisesti, mitä hän siis tarkotti?
"Niin totta kuin elän", sanoi Carton hymyillen, "on tämä helpompi
minun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa
kuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin
tavallista enemmän humalassa?"
"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua
tunnustamaan, että olitte juonut."
"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua
raskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle
hyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio
saarnata."
"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee
minua levottomaksi."
"Oh!" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi
hän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. "Äsken mainitussa
juomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin
sietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en
pitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen."
"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen."
"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo
unohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä
unhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä
unohtamaan."
"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi.
Aikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta,
joka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan
teille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut
mielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla
ollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka
minulle teitte sinä päivänä?"
"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee", sanoi Carton, "täytyy minun
ilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli
vain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi,
tehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta."
"Te vähennätte velkani", vastasi Darnay, "mutta en tahdo kinastella
kanssanne _teidän_ pintapuolisesta vastauksestanne."
"Se on totinen tosi, herra Darnay, uskokaa minua. Olen poikennut
aineestani. Niin, ehdotin että meistä tulisi ystävät. Nyt tunnette
minut, tiedätte että olen kykenemätön kaikkiin ihmisten parempiin ja
korkeampiin pyrintöihin. Jos sitä epäilette, kysykää Stryveriltä, hän
kyllä sanoo teille totuuden."
"Minä muodostan mieluummin itselleni oman mielipiteen välittämättä
hänen neuvoistaan."
"No niin, te tiedätte ainakin että olen irstas heittiö, joka ei
koskaan ole tehnyt mitään hyötyä, eikä tule koskaan tekemäänkään."
"En voi tietää, mitä te vielä tulette tekemään."
"Mutta minä sen tiedän, ja teidän täytyy uskoa minua. No niin, jos
voisitte sietää että tällainen arvoton toveri, jonka maine on niin
arveluttavaa laatua, silloin tällöin pistäytyisi täällä, pyytäisin
että minulle annettaisiin erioikeus tulla ja mennä täällä, että minua
katsottaisiin hyödyttömäksi (lisäisinpä vielä rumentavaksi, ellei
meissä olisi tuota yhdennäköisyyttä) huonekaluksi, jota suvaitaan sen
pitkän palveluksen tähden, välittämättä siitä sen enempää. Enpä luule
että väärinkäyttäisin lupaanne. Tuskinpa tulisin käyttämään sitä
useammin kuin neljästi vuodessa. Mutta olisin kenties hyvilläni kun
tietäisin, että tällainen lupa on minulle suotu."
"Tahdotteko koettaa?"
"Toisin sanoen, te suostutte pyyntööni. Kiitän teitä, Darnay.
Sallitteko minun kutsua teitä nimeltänne?"
"Sepä minustakin nähden on sopivinta tästä lähtien."
He puristivat toistensa käsiä ja Sydney kääntyi pois. Kotvasen
kuluttua oli hän päältä katsoen yhtä ryhditön kuin tavallisesti.
Hänen mentyään viittaili Charles Darnay illan kuluessa, jonka
hän vietti neiti Prossin, tohtorin ja herra Lorryn seurassa,
tähän keskusteluun, pitäen Sydney Cartonin kevytmielisyyttä ja
huolettomuutta arvoituksena. Hän ei puhunut hänestä katkeruudella
eikä ankaruudella, vaan kuten jokainen olisi puhunut, joka tunsi
hänet sellaisena kuin hän näyttäytyi.
Hän ei saattanut aavistaa, että hänen sanansa painuisivat hänen
kauniin, nuoren vaimonsa mieleen, mutta kun hän jälestäpäin tapasi
hänet heidän omissa huoneissaan, odotti Lucy häntä tuo vanha,
omituinen ilme otsallaan.
"Olemmeko miettiväisiä tänään?" sanoi Darnay, kiertäen käsivartensa
hänen vyötäsilleen.
"Niin, rakas Charles", sanoi Lucy, kädet hänen rinnallaan, kysyvä ja
tarkkaava katse häneen kiinnitettynä, "olemme hyvin miettiväisiä tänä
iltana, sillä meillä on jotain sydämellämme tänä iltana."
"Mitä se on, Lucyni?"
"Lupaatko, ettet kiusaa minua kysymyksillä, jos pyydän?"
"Josko lupaan. Mitäpä en lupaisi armaalleni?"
Mitäpä hän tosiaankin olisi voinut olla lupaamatta, pyyhkiessään
toisella kädellä syrjään kultakutrit hänen poskeltaan ja toinen käsi
sillä sydämellä, joka hänelle sykki.
"Luulen, Charles, että herra Carton ansaitsee enemmän
hienotunteisuutta ja kunnioitusta kuin mitä sinun puheesi tänä iltana
ilmaisi."
"Todellako, oma ystäväni, miksi niin?"
"Sitä juuri et saa minulta kysyä. Mutta luulen -- tiedän -- että niin
on."
"Se riittää että tiedät sen. Mitä tahdot minua tekemään kultani?"
"Pyydän sinua, rakkaani, aina olemaan hyvin jalomielinen häntä
kohtaan ja hyvin anteeksiantavainen hänen vikoihinsa nähden kun hän
ei ole läsnä. Pyydän sinua uskomaan, että hänellä on sydän, jonka hän
hyvin, hyvin harvoin paljastaa ja jossa on syvät haavat. Olen nähnyt
sen verta vuotavan."
"Tuntuu perin kiusalliselta ajatella", sanoi Charles Darnay, aivan
hämmästyneenä, "että olen menetellyt väärin häntä kohtaan. Sitä en
ole koskaan hänestä uskonut."
"Rakas mieheni, niin kumminkin on. Pelkään ettei häntä enää voi
kohottaa, tuskin voinee toivoa että mitään hänen luonteessaan tai
kohtalossaan enää saattaa parantua. Mutta olen vakuutettu että
hänessä piilee paljon hyvää, jaloa, jopa suurenmoistakin."
Hän oli niin kaunis puhtaassa uskossaan tähän kadotettuun mieheen,
että hänen miehensä olisi saattanut katsella häntä tuntikausia hänen
siinä seisoessaan.
"Oi, oma rakastettuni!" sanoi Lucy, hiipien lähemmäksi miestään,
asetti päänsä hänen rinnalleen ja katseli häntä silmiin, "muista
kuinka vahvoja me olemme rakkaudessamme ja kuinka heikko hän on
kurjuudessaan."
Hänen rukouksensa liikutti hänen miestään. "Tahdon aina muistaa sitä,
rakas sydänkäpyni. Muistan sen elämäni loppuun asti."
Hän kumartui kultakutrisen pään yli ja suuteli hänen ruusuisia
huuliaan ja sulki hänet syliinsä. Jospa muuan yksinäinen vaeltaja,
joka harhaili pimeitä katuja olisi kuullut hänen viattomat sanansa ja
nähnyt ne säälin kyyneleet, jotka hänen miehensä suuteli pois hänen
lempeistä sinisilmistään, jotka niin rakkaasti häneen katselivat,
olisi vaeltaja itkenyt yön pimeässä -- eikä hänen huuliltaan ensi
kertaa olisi kuulunut sanat: "Jumala häntä siunatkoon suloisesta
osanotostaan".