"Yhdeksän päivää ja yötä."
"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka
oli taudin yhteydessä."
"Niin oli asian laita."
"Näittekö koskaan ennen", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti,
vaikkakin matalalla äänellä, "häntä tässä työssä."
"Kerran ennen."
"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa -- tai kaikissa
suhteissa -- samallainen kuin silloin?"
"Kaikissa suhteissa, luulen."
"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin
uudistumisesta?"
"Ei. Se pidettiin salassa häneltä ja toivon ettei hän koskaan pääse
salaisuuden perille. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja eräs
toinen luotettava henkilö."
Tohtori tarttui hänen käteensä ja mutisi: "Siinä menettelitte hyvin
ystävällisesti ja huolellisesti". Herra Lorry puristi vuorostaan
tohtorin kättä, eikä kumpanenkaan puhunut vähään aikaan mitään.
"Niin, rakas Manette", sanoi herra Lorry viimein hienotunteisimmalla
ja ystävällisimmällä äänellään, "minä olen vain asiamies, enkä
ymmärrä käsitellä niin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Minulla
ei ole tarpeellisia tietoja, minulla ei ole siihen vaadittavaa
älyä, tarvitsen johtoa. Ei löydy maailmassa toista, jonka johtoon
niin luottaisin kuin teidän. Sanokaa minulle kuinka voi sellainen
taudinuudistus tapahtua? Onko syytä peljätä toista? Voiko uudistusta
estää? Kuinka tulee uudistusta hoitaa? Kuinka on oikeastaan asian
laita? Mitä voin tehdä ystäväni puolesta siinä suhteessa. Ei kukaan
ole koskaan hartaammin halunnut ystävätään auttaa kuin minä, jos
vain tietäisin millä lailla. Mutta en tiedä mitenkä menetellä
siinä tapauksessa, ehkäpä te terävyydellänne, tiedoillanne ja
kokemuksellanne voisitte johdattaa minut oikeille jäljille, silloin
voisin paljon toimittaa, mutta ilman johtoa ja tietoja en saa mitään
aikaan. Keskustelkaa kanssani tästä asiasta, näyttäkää se minulle
selvemmässä valossa ja opettakaa minua tekemään vähän enemmän hyötyä."
Tohtori Manette istui mietiskeleväisenä kuultuaan nämät vakavat sanat
eikä herra Lorry häntä ahdistanut sen enempää.
"Minun luullakseni", sanoi tohtori vaivoin lopettaen tukalan
äänettömyyden, "ei uudistus, josta puhutte rakas ystäväni, ollut
aivan arvaamaton sairaalle."
"Pelkäsikö hän sitä?" uskalsi herra Lorry kysyä.
"Pelkäsi", hän sanoi sen ehdottomalla väristyksellä. "Te ette voi
aavistaa mitenkä sellainen pelko painaa sairaan mieltä ja kuinka
vaikeata -- melkeinpä mahdotonta -- hänen on pakottaa itseään
puhumaan sanaakaan siitä asiasta, joka häntä painaa."
"Tuntisiko hän huojennusta", kysyi herra Lorry, "jos hän voisi uskoa
tätä salaista pelkoa jollekkin, kun se häntä yllättää."
"Kyllä luulen. Mutta se on kuten sanoin, melkein mahdotonta. Luulenpa
että se -- muutamissa tapauksissa on aivan mahdotonta."
"No niin", sanoi herra Lorry, lyhyen äänettömyyden jälkeen, pannen
taas ystävällisesti kätensä tohtorin käsivarrelle, "mistä luulette
tämän kohtauksen johtuvan?"
"Luulen", vastasi tohtori Manette, "että ajatukset ja muistot, jotka
olivat taudin ensimmäisenä syynä, äkisti ja merkillisesti herätettiin
henkiin. Joitakin kiihkeitä, tuskallisia muistoja palasi varmaan
elävästi hänen mieleensä. On luultavaa, että hänen sielussaan on
kauvan asunut pelko siitä että nämät muistot jossakin tilaisuudessa,
sanokaamme erityisestä syystä heräisivät eloon. Hän koetti turhaan
valmistaa itseään, ja ehkäpä juuri jännitys valmistuksen aikana, vei
häneltä voimat sitä kestämään."
"Muistaako hän mitä tapahtui uudistuskohtauksen aikana?" kysyi herra
Lorry hyvin ymmärrettävällä epäilyksellä.
Tohtori katseli suruisesti ympärilleen, pudisti päätään ja vastasi
matalalla äänellä: "ei vähääkän".
"Entäs tulevaisuuteen nähden?" kyseli herra Lorry.
"Tulevaisuuteen nähden", sanoi tohtori, jälleen lujana, "on minulla
hyviä toiveita. Koska taivas armossaan on antanut hänelle terveyden
niin pian takasin, olen hyvässä toivossa. Koska hän sortui johonkin
monimutkaiseen, kauvan peljättyyn ja aavistettuun, jota vastaan hän
kauvan oli taistellut, ja josta hän kuitenkin oli tointunut, sitten
kun pilvi oli lauennut ja painunut ohi, toivon minä, että pahin on
kestetty."
"Hyvä, se on hyvä lohdutus. Olen kiitollinen", sanoi herra Lorry.
"Olen kiitollinen", toisti tohtori ja painoi hartaudella päänsä alas.
"On kaksi kohtaa, joista tahtoisin selitystä. Saanko jatkaa?"
"Te ette voi tehdä ystävällenne parempaa palvelusta." Tohtori ojensi
hänelle kätensä.
"Ensimmäinen kysymys siis. Hän on luonteeltaan ahkera ja tarmokas,
työskentelee innokkaasti laajentaakseen ammattitietojaan, tekee
kokeita y.m. Tekeekö hän kentiesi liiaksi työtä?"
"Sitä en luule. Alituinen työntarve on kenties hänen luonteelleen
ominaista. Osaksi se kai on luontaista, osaksi seurauksena hänen
suruistaan. Mitä vähemmän hän ajattelee terveellisiä asioita, sitä
enemmän hänen ajatuksensa ovat vaarassa kääntyä epäterveelliseen
suuntaan. Hän on kai pitänyt itseään silmällä ja tehnyt tämän
havainnon."
"Oletteko varma ettei hän rasita itseään liiaksi?"
"Luulen olevani aivan varma siitä."
"Rakas Manette, jos hän olisi rasittunut --."
"Rakas Lorry, epäilen sitä mahdolliseksi. Vaikutus on yhdeltä
puolelta ollut valtava ja siis on vastavaikutus tarpeellinen."
"Suokaa minulle, itsepäiselle asiamiehelle anteeksi, mutta
otaksukaa hetkinen että hän olisi rasittunut, vaikuttaisiko se
taudinuudistumista?"
"Sitä en luule. En luule", sanoi tohtori Manette vakuutetun
varmuudella, "että löytyy muuta kuin yksi ainoa ajatussuunta, joka
uudistaa sen. Yksi ainoa kova isku tähän arkaan kohtaan voisi sen
uudistaa. Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja hänen siitä parannuttua
voinen tuskin odottaa sellaista uutta, kovaa iskua. Toivon ja
melkeinpä luulen, että taudinuudistumiseen syynä olleet aiheet ovat
loppuneet."
Hän puhui epäröivästi kuin mies, joka tietää kuinka helposti
mitätön seikka voi saattaa sielun elimistön epäkuntoon ja kuitenkin
varmasti kuten se, joka hitaasti on voittanut vakuutuksen omilla
kärsimyksillään ja suruillaan. Hänen ystävänsä tehtävä ei ollut
vähentää tätä itseluottamusta. Hän selitti rauhoittuneensa ja
olevansa keveämmällä mielellä kuin mitä todellisesti oli ja lähestyi
nyt toista ja viimeistä kohtaa. Se oli hänestä tehtävistään
vaikein, mutta kun hän muisti keskusteluaan neiti Prossin kanssa
sunnuntaiaamuna ja muisti mitä hän oli nähnyt viimeisenä yhdeksänä
päivänä, tunsi hän että se oli tehtävä.
"Työtä, jota hän toimitti sen tilapäisen taudin kestäessä, josta
hän niin onnellisesti parantui", sanoi herra Lorry selvitettyään
kurkkuansa, "tahdomme sanoa -- sepän työksi. Sanokaamme esimerkin
vuoksi, että hän onnettomuuden päivinään oli tottunut työskentelemään
pienen alasimen ääressä. Sanokaamme että hän aivan odottamattomasti
taas tavattiin alasimensa ääressä. Eikö ole vahingollista että hän
pitää sen luonaan?"
Tohtori varjosti otsaansa kädellään ja polki jalallaan hermostuneesti
maata.
"Hän on aina pitänyt sen luonaan", sanoi herra Lorry, katsellen
levottomasti ystävätään. "Eikö olisi parasta että hän erkanisi siitä?"
Tohtori varjosti yhä otsaansa kädellään ja polki hermostuneesti
laattiata.
"Teistä on vaikea neuvoa minua", sanoi herra Lorry, "ymmärrän varsin
hyvin että kysymys on vaikea. Mutta luulen --." Hän pudisti päätään
ja vaikeni.
"Katsokaa", sanoi tohtori Manette kääntyen häneen tuskallisen
vaitiolon jälkeen, "on hyvin vaikeata johdonmukaisesti selittää mitä
liikkuu tämän miesraukan sisimmässä sydämessä. Hän halusi kerran
niin palavasti tätä työtä ja se oli hänelle niin tervetullutta kun
hän sen sai. Epäilemättä huojensi se hänen tuskaansa, se vaivasi
sormia aivojen sijasta, ja hänen enemmän harjaantuessa tukahutti
sormien näppäryys sieluntuskat siksi ei hän koskaan ole saattanut
ajatellakkaan tykkönään luopua tästä työstä. Nytkin kun luulen
hänellä olevan suurempia toiveita itsestään kuin koskaan ennen,
ja kun hän puhuu itsestään jommoisellakin luottamuksella, pelkkä
ajatus, että hän tulisi tarvitsemaan vanhaa työtään eikä löydä sitä,
synnyttää hänessä äkillistä pelvon tunnetta, jota voisi kuvailla
löytyvän eksyneen lapsen sydämessä."
Katsellessaan herra Lorrya kasvoihin, muistutti hän itse tätä
vertausta.
"Mutta eikö -- muistakaa että puhun kuten itsepintainen asiamies
ainakin, joka vain puuhailee killinkien ja setelien kanssa -- mutta
eikö tämän esineen säilyttäminen pidä myöskin ajatusta vireillä? Jos
esine katoaisi, rakas Manette, eikö pelkokin menisi samaa tietä?
Eikö alasimen säilyttäminen ole jonkinlaista pahain aavistusten
kannattamista?"
Seurasi uusi äänettömyys.
"Mutta ajatelkaa", sanoi tohtori vapisevalla äänellä, "että se on
hänelle niin vanha seurakumppani."
"Minä en sitä säilyttäisi", sanoi herra Lorry päätään pudistaen,
sillä hän kävi vaan varmemmaksi huomatessaan tohtorin levottomaksi.
"Minä neuvoisin häntä uhraamaan sen. Pyydän vain teiltä valtakirjaa.
Olen varma että siitä on vahinkoa. Kas niin, valtuuttakaa minut
siihen toimeen niin teette oikein kauniisti. Hänen tyttärensä tähden,
rakas Manette!"
Oli omituista nähdä, mikä taistelu tohtorissa tapahtui.
"Tapahtukoon se siis hänen nimessään, minä suostun. Mutta minä
en sitä poistaisi potilaan läsnä ollessa. Kaivatkoon hän vanhaa
seurakumppaniaan vasta sitten, kun hän on ollut poissa kotvasen
aikaa."
Tähän herra Lorry mielellään suostui ja neuvottelu oli lopussa. He
viettivät sen päivää maalla ja tohtori oli aivan entisellään. Kolmena
seuraavana päivänä oli hän aivan terve ja neljäntenätoista päivänä
matkusti hän Lucyn ja hänen miehensä luo. Herra Lorry oli ennakolta
selittänyt hänelle mihin varokeinoihin hänen äänettömyytensä tähden
oli ryhdytty ja tohtori oli ne ottanut huomioon kirjoittaessaan
Lucylle, jolla siis ei ollut mitään epäilyksiä.
Samana iltana jolloin hän lähti, meni herra Lorry hänen huoneeseensa,
mukanaan kirves, saha, taltta ja vasara. Neiti Pross seurasi mukana
kynttilä kädessä. Lukittujen ovien takana, salaperäisesti ja
rikoksellisena iski herra Lorry suutarinahan kappaleiksi, ja neiti
Pross valaisi tätä työtä ikäänkuin olisi hän avullisena murhassa
-- johon hän tuikeine kasvoineen olisi kylläkin sopinut. Ruumiin
polttaminen (kun se ensin oli paloteltu sopiviin kappaleihin)
tapahtui siekailematta kyökin liedessä ja työkalut, kengät ja nahka
haudattiin puutarhaan. Hävitystyö ja salaaminen on rehellisille
sieluille niin perin vastenmielistä, että herra Lorry ja neiti Pross
tässä työssä puuhaillessaan, olivat omasta mielestään ja myöskin
ulkonäöltään melkein kuin kamalan konnatyön rikostoverit.