Muuan lausunto.
Väsyneenä tuskallisesta valvonnasta vaipui herra Lorry sohvalla
uneen. Tämän jännitysajan kymmenentenä päivänä hän heräsi
auringonpaisteesen huoneessa, jossa hän oli nukahtanut raskaaseen
uneen yön vielä pimeänä ollessa.
Hän hieroi silmiään ja nousi ylös mutta epäili vielä nukkuvansa.
Sillä kun hän meni tohtorin huoneen ovelle ja kurkisti sisään,
huomasi hän suutarinrahin työkaluineen olevan syrjässä ja tohtorin
itsensä istuvan ikkunan ääressä lukemassa. Hän oli tavallisessa
aamupuvussaan ja hänen kasvonsa (jotka herra Lorry selvästi näki)
vaikka tosin hyvin kalpeat, olivat tyynet ja miettiväiset.
Sittenkin kun herra Lorrylle oli selvinnyt että hän oli valveilla,
oli hän hetken aikaa huimaavan epävarma siitä oliko koko
suutaroiminen ollut vain sekanaista unta. Sillä näkihän hän ystävänsä
tavallisessa puvussaan ja tavallisessa toimessaan. Ja löytyikö mitään
todistusta siitä että muutos, joka oli häneen tehnyt niin syvän
vaikutuksen, oli tosiaankin tapahtunut.
Hän teki tämän kysymyksen vain ensi hämmästyksessään, sillä
olihan vastaus selvä. Ellei tähän syvään vaikutukseen olisi ollut
vastaavaa ja riittävää syytä, kuinka olisi hän, Jarvis Lorry siellä?
Kuinka oli hän saattanut nukahtaa vaatteissaan tohtori Manetten
vastaanottohuoneessa, ja kuinka seisoi hän näissä mietteissä tohtorin
makuuhuoneen ovella varhain aamulla?
Kotvasen kuluttua seisoi neiti Pross kuiskaillen hänen vieressään.
Jos hän vielä olisi hitustakaan epäillyt, olisivat neiti Prossin
sanat epäilyksen haihduttaneet, mutta hänen päänsä oli nyt selvinnyt
eikä hän enää epäillyt. Hän ehdotti että he antaisivat ajan kulua
tavalliseen aamiaishetkeen ja silloin vastaanottaisivat he tohtorin,
ikäänkuin kaikki olisi entisellään. Jos hän olisi tavallisessa
mielentilassaan, koettaisi herra Lorry varovaisesti hankkia selitystä
sen lausunnon kautta, jota hän levottomuudessaan oli niin halukas
saamaan.
Neiti Pross alistui hänen neuvoihinsa ja tuuma toteutettiin
huolellisesti. Koska herra Lorrylla oli tarpeeksi aikaa
tavanmukaiseen tarkkaan vaatetukseensa, ilmestyi hän aamiaisaikana
tavallisessa valkosessa paidassaan ja siroissa sukissaan. Tohtori
kutsuttiin tavalliseen tapaan ja tulikin aamiaiselle.
Mikäli herra Lorry häntä ymmärsi, varovaisesti ja vähitellen häntä
lähennellessään, jonka menettelytavan herra Lorry piti varmimpana,
tuntui tohtori ensin otaksuvan että hänen tyttärensä häät olivat
olleet eilen. Tarkotuksella tehty viittaus viikon ja kuukauden
päivään pani hänet ajattelemaan ja laskemaan ja teki hänet nähtävästi
levottomaksi. Mutta muuten oli hän niin tyyni, että herra Lorry
päätti hankkia sitä apua, jota hän mietiskeli. Ja tämä apu oli tuleva
tohtorilta itseltään.
Kun siis aamiainen oli syöty ja pöytä riisuttu, ja he tohtorin kanssa
istuivat kahden, sanoi herra Lorry lämpimästi:
"Rakas Manette, haluaisin kuulla näin meidän kesken teidän
lausuntoanne hyvin omituisessa asiassa, joka suuresti mieltäni
kiinnittää. Nimittäin minusta nähden se on omituinen, mutta teille,
jolla on laajemmat tiedot ehkei niin olekkaan."
Tohtori katseli käsiään, jotka olivat menettäneet valkosen hipiänsä
tässä viimeisessä työssä, hän näytti levottomalta ja kuunteli
tarkkaan. Hän oli jo useamman kerran tarkastanut käsiään.
"Tohtori Manette", sanoi herra Lorry, kosketellen ystävällisesti
hänen käsivarttaan, "se koskee erittäin rakasta ystävääni. Pyydän
että ajattelette asiaa ja annatte minulle hyvän neuvon hänen tähtensä
-- ja ennen kaikkia hänen tyttärensä takia -- hänen tyttärensä, rakas
Manette."
"Jos ymmärrän oikein", sanoi tohtori hillityllä äänellä, "koskee asia
jotain sielunsairautta."
"Niin juuri."
"Puhukaa selvästi", sanoi tohtori. "Kertokaa kaikki yksityiskohtia
myöten."
Herra Lorry näki että he ymmärsivät toisiaan ja jatkoi:
"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa
-- kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on
kestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi
itse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen.
Se on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen
olen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla.
Hän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt
on erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin
ponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta
onnettomuudeksi", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen -- "on tauti
uudistunut."