Yhdeksän päivää.
Hääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin
huoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat
menossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross,
joka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen
alistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä
olisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin
oikeastaan pitänyt olla sulhasena.
"Tätä varten siis", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut
morsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen
erikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa
puvussaan, "tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin
yli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä
tein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni
Charlesille."
"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä
neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"
"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.
"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "_Tehän_ itkette."
"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin
laskea leikkiä hänen kanssaan).
"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin
paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä
vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä
lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt
eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."
"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani
kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja
näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus,
joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias,
kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes
viisikymmentä vuotta sitten."
"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.
"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?"
kysyi tämänniminen gentlemanni.
"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".
"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan,
"sekin on hyvin todenmukaista."
"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi", jatkoi neiti Pross,
"ennenkuin teidät pantiin kehtoon."
"Mutta minusta nähden", sanoi herra Lorry, "jouduin minä silloin
hyvin pahoin pidellyksi ja minulla olisi myöskin pitänyt olla
sananvaltaa tässä määräyksessä. Mutta jättäkäämme se asia sikseen.
Nyt rakas Lucy", hän pani kätensä suojelevasti hänen vyötäisilleen,
"kuulen heidän liikkuvan viereisessä huoneessa ja neiti Pross ja
minä, jotka olemme säännöllisiä asiaihmisiä, emme tahdo päästää
käsistämme viimeistä tilaisuutta sanoa teille jotain, mitä
mielellänne kuuntelette. Te jätätte hyvän isänne yhtä uskollisiin ja
helliin käsiin kuin omannekin ovat, me hoidamme häntä kaikinpuolin.
Niitten kahden viikon kuluessa jolloin olette Warwickshiressa saavat
Tellsonilaisetkin nousta varpailleen (kuvannollisesti puhuen) hänen
edessään. Ja kun hän näiden kahden viikon kuluttua yhtyy teihin ja
rakkaaseen mieheenne seuratakseen teitä toiselle retkelle Walesiin,
täytyy teidän myöntää, että olemme lähettäneet hänet luoksenne
hyvissä voimissa ja ilosella mielellä. Nyt kuulen Muutaman lähestyvän
ovea. Sallikaa minun suudella rakasta tyttöäni ja antaa hänelle
vanhanaikuisen vanhanpojan siunauksen, ennenkuin Muutama tulee
vaatimaan omaansa."
Kotvasen piteli herra Lorry kauniita kasvoja hiukan loitompana
katsellakseen tuttua ilmettä otsalla, ja sitten painoi hän
loistavat, kultaiset kutrit vasten pientä ruskeata peruukkiaan
teeskentelemättömällä hellyydellä ja hienotunteisuudella, mikä, jos
sellainen on vanhanaikuista, oli Aataminaikuista.
Tohtorin huoneen ovi avautui ja hän tuli ulos Charles Darnayn
seurassa. Hän oli niin kalmankalpea -- niin hän ei ollut kun he sinne
menivät, -- ettei värin vivahdustakaan näkynyt hänen kasvoillaan.
Mutta hänen tyven käytöksensä oli muuttumaton, vaikka tosin herra
Lorryn terävä silmä keksi hämäriä jälkiä siitä että tuo vanha kauhu
oli taannoin kylmän vihurin lailla kosketellut hänen kasvojaan.
Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja vei hänet portaita alas
vaunuihin, jotka herra Lorry päivän kunniaksi oli vuokrannut. Toiset
seurasivat toisissa vaunuissa, ja pian vihittiin Charles Darnay ja
Lucy Manette läheisessä kirkossa, jossa ei mikään vieras silmä heitä
tarkastanut.
Paitsi niitä kimaltelevia kyyneleitä, jotka loistivat pienen ryhmän
hymyilyjen lomista vihkimyksen päätyttyä, loisti morsiamen kädellä
joitakin säkenöiviä timantteja, jotka hiljan olivat vapautuneet
herra Lorryn pimeistä taskuista. He palasivat kotia aamiaista
syömään, ja kaikki kävi hyvin ja viimein sekaantuivat kultakutrit,
jotka sekaantuivat köyhän suutarin valkoisiin kiharoihin Pariisin
ullakkokamarissa, uudestaan niihin aamuauringossa jäähyväisiä
heitettäessä kynnyksellä.
Ne olivat vaikeat jäähyväiset, vaikkei kauvaksi aikaa erottu. Mutta
Lucyn isä rohkasi hänen mieltään ja sanoi viimein, irtaantuen
hellästi hänen syleilystään: "ota hänet Charles, hän on sinun!" Ja
morsiamen värisevä käsi viittaili heille kantotuolin ikkunasta ja hän
oli poissa.
Koska kulma oli syrjässä joutilailta ja uteliailta ja koska
valmistukset olivat olleet perin yksinkertaiset, jäivät tohtori,
herra Lorry ja neiti Pross aivan yksikseen. Heidän palattuaan
viileän, vanhan etehisen tervetulleeseen hämärään, huomasi herra
Lorry suuren muutoksen tohtorissa, ikäänkuin olisi kultainen
käsivarsi hänelle antanut myrkyllisen puukoniskun.
Hän oli hillinnyt itseään lujasti ja olihan odotettavissa, että
hillitsemisen aiheen poistuttua hänessä muutos tapahtuisi. Mutta
hänen vanha, peljästynyt ja hämmentynyt katseensa teki kerran Lorryn
levottomaksi, ja se hajamielinen tapa jolla hän tarttui päähänsä ja
tylsästi meni huoneeseensa heidän tultuaan portaita ylös, muistutti
herra Lorrylle Defargea ja matkaa tähtikirkkaana yönä.
"Luulen", kuiskasi hän neiti Prossille, tuskallisesti mietiskeltyään,
"luulen parhaaksi, ettemme nyt puhuttele häntä, emmekä muutenkaan
häntä häiritse. Minun täytyy pistäytyä Tellsonissa, menen sinne nyt
paikalla ja tulen heti takasin. Sitten teemme hänen kanssaan retken
maalle ja syömme päivällistä siellä, ja sitten käy kaikki hyvin."
Herra Lorryn oli helpompi mennä Tellsonin pankkiin kuin tulla sieltä.
Häntä pidätettiin siellä kaksi tuntia. Palatessaan nousi hän ylös
portaita mitään kyselemättä palvelijalta ja suuntasi tohtorin ovelle,
mutta pysähtyi kuullessaan kumean, nakuttavan äänen.
"Varjele! Mitä tämä on?" sanoi hän ja hätkähti.
Neiti Pross seisoi kauhistunein kasvoin hänen vieressään. "Voi meitä!
Voi meitä! Kaikki on kadotettu!" huusi hän vääntäen käsiään. "Mitä
nyt sanon Lintuneidilleni? Hän ei tunne minua ja tekee kenkiä!"
Herra Lorry lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja meni itse
tohtorin huoneeseen. Rahi oli käännetty valoa kohti kuten ennenkin
suutarin työskennellessä ja hänen päänsä oli kumarruksissa ja hän oli
hyvin ahkera.
"Tohtori Manette. Rakas ystäväni, tohtori Manette!"
Tohtori katseli häneen hetkisen -- puoleksi kysyen ja puoleksi
ikäänkuin äreissään siitä, että hänelle puhuttiin -- ja kumartui
jälleen työnsä yli.
Hän oli riisunut yltään takin ja liivit, paita oli avattu kaulasta
kuten tavallisesti hänen tätä työtä tehdessään ja myöskin tuo vanha,
riutunut, kalpea naamio oli taas palannut. Hän työskenteli uutterasti
-- kärsimättömästi -- ikäänkuin tuntisi hän tulleensa keskeytetyksi.
Herra Lorry katseli hänen kädessään olevaa työtä ja näki että kenkä
oli samaa kokoa ja kuosia kuin entinenkin. Hän tarttui toiseen joka
oli hänen vieressään ja kysyi mitä se oli.
"Se on kävelykenkä nuorelle naiselle", mutisi hän katsomatta ylös.
"Sen olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten. Jättäkää se rauhaan."
"Mutta tohtori Manette. Katsokaa minua."
Hän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan
keskeyttämättä työtään.
"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä
teille sopivaa työtä, rakas ystävä!"
Ei mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran
kun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset
eivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli
työskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää
kuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna,
jonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa
katseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni
heikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista -- kuin olisi hän koettanut
selvittää jotain epäilystä sielussaan.
Kaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä
oli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava
kaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa
ryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani
liikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä
lepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi
tohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä
sisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli
hänelle lähetetty samassa postissa.
Näihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten
kävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi
entiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino
varalla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.
Tässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta
seikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin
huomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen
ensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan
ääreen istumaan samassa huoneessa.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi
puhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän
alakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti
vaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä
väitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli
tulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja
kirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi,
että se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.
Tohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli
ensimmäisenä päivänä pimeään asti -- vielä puolen tuntia sen jälkeen
kun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki
olisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään
huomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:
"Tahdotteko lähteä ulos?"
Hän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin,
katseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään:
"Ulos?"
"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"
Hän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan
enää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä
kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry
kuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään "miksikä ei".
Teräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää
siitä kiinni.
Neiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä
silloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän
aikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi
levolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti
rahilleen työnsä ääreen.
Toisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä
nimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat
keskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja
ajatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä
rohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan
sisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja
hänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään
olisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä
puhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä.
Herra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin
katseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus
siitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.
Pimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:
"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?"
Kuten ennen toisti hän:
"Ulos?"
"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"
Tällä kertaa oli herra Lorry menevinään ulos kun hän ei saanut mitään
vastausta. Oltuaan poissa tunnin ajan palasi hän takasin. Sillä välin
oli tohtori muuttanut tuolille ikkunan ääreen ja katseli plataania,
mutta herra Lorryn palatessa hiipi hän takasin rahinsa luo.
Aika kului hyvin hitaasti ja herra Lorryn toivo synkistyi ja hänen
sydämensä kävi yhä raskaammaksi päivä päivältä. Kolmas päivä tuli ja
meni, samoin neljäs ja viides. Viisi päivää, kuusi päivää, seitsemän
päivää, kahdeksan päivää, yhdeksän päivää.
Toivon yhä pimetessä ja sydän yhä raskaampana herra Lorry vietti
tämän tuskallisen ajan. Salaisuus oli hyvin kätketty ja Lucy oli
tietämätön ja onnellinen, mutta herra Lorry huomasi, että suutari,
jonka käsi alussa oli hiukan tottumaton, oli tulemaisillaan kauhean
taitavaksi, eikä hän ollut koskaan niin innostunut työhönsä, eivätkä
hänen kätensä koskaan olleet niin näppärät ja taitavat kuin hämärissä
yhdeksäntenä päivänä.